Hertan scifikirjojen valikoima jatkaa ilahduttamista. Tällä tavalla hävitään aikasota on paljon ylistetty scifitarina, joka on rohmunnut pitkän listan palkintoja: se on muun muassa napannut arvostettujen scifipalkintojen kolmen suoran eli parhaan pienoisromaanin Hugon, Nebulan ja Locuksen ja lukuisia muita palkintoja ja ehdokkuuksia.

Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen kirjoittama pienoisromaani kuvaa kirjeenvaihtoa kahden aikasotaa käyvän agentin välillä. Viraston puolesta taisteleva Punainen löytää taistelukentän tuhkista kirjeen. Hän oli jo taistelun aikana huomannut, että jokin oli pielessä; muutama yksityiskohta taistelussa ei mennyt niinkuin piti, Punainen aisti varmoja merkkejä vihollisen toiminnasta. Taistelukentällä ei pitäisi olla – mutta siellä on – kirjettä, kermanvalkeaa paperiarkkia, jossa lukee yksi ainoa rivi: “Poltettava ennen lukemista”.

Tällainen kirje on tietysti hirvittävän vaarallinen. Sen lukeminen itsessään voidaan katsoa jo petokseksi Virastoa kohtaan. Se voi myös olla ansa. Parasta olisi vain lähteä ja jättää kirje. Punainen ei kuitenkaan voi vastustaa haastetta. Hän polttaa kirjeen ja näkee, kuinka palavaan kirjeeseen muodostuu kirjaimia. Kirjeen on lähettänyt Sininen, joka taistelee aikasodassa Puutarhan puolella.

Kohtaamme Sinisen puolestaan 2000-luvun sairaalassa, joka on evakuoitu. Sinisen piti varmistaa tartunta, saada eräs lääkäri kiinnostumaan tietystä bakteerikannasta, vaikuttaa maailman asenteisiin biologista sodankäyntiä kohtaan. Tehtävä kuitenkin epäonnistui, ja Sininen löytää vain tyhjän sairaalan ja sieltä vesipurkin, jossa on merkintä “Luetaan kiehauttamalla”. Kiehuvan veden lämpötilojen yksityiskohdista löytyy vastauskirje Punaiselta.

Näin Sininen ja Punainen antautuvat vaaralliseen kirjeenvaihtoon. Kirjeitä toimitetaan mitä mielikuvituksellisemmin tavoin ja pikkuhiljaa kirjeenvaihdon sävy muuttuu. Vastakkaisilla puolilla sotivien agenttien kerskailusta tulee jotain syvällisempää. Kenties jopa rakkautta? Mutta Viraston ja Puutarhan agenttien välillä ei missään nimessä saisi olla tällaista yhteyttä, kun käynnissä on kuitenkin aikasota, joka toisen osapuolen vain on voitettava.

Tarina on kahden kirjoittajan työtä. Max Gladstone on yhdysvaltalainen scifikirjailija ja Amar El-Mohtar kanadalainen kirjailija ja runoilija. Vaikka teos onkin kirjemuodossa kerrottu, Clarkesworldissa julkaistun haastattelun mukaan kirjailijat kirjoittivat sen toistensa seurassa. Gladstone kirjoitti Punaisen osuudet, El-Mohtar Sinisen. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen sitten olosuhteet, joissa kirje vastaanotettiin. Tämä onkin oivallinen tapa sovittaa yhteen kahden erilaisen kirjoittajan tyylit. Mitään häiritsevää eriparisuutta ei lopputuloksesta huomaa. Suomentaja Kaisa Rannalla on ollut jokunen kiperä paikka suomennoksessa, mutta niistä on selvitty kunnialla. Eräskin hylkeisiin liittyvä sanaleikki ei toimi suomeksi aivan yhtä notkeasti kuin alkuperäisessä, mutta kunnialla Ranta on siitäkin selvinnyt.

Tällä tavalla hävitään aikasota on palkintonsa ansainnut. Se on aivan ihastuttava rakkaustarina eriskummallisen aikojen halki käytävän sodan keskellä. Kirja on tiivis ja tunnelma tiivistyy tarinan edetessä hienosti. Tämä on hyvin rakennettu teos, todellista herkkua sekä kirjeromaanien, rakkaustarinoiden että aikamatkustusscifin ystäville.

---


The review praises "How to Lose a Time War" as a highly acclaimed science fiction story that has garnered numerous prestigious awards like the Hugo, Nebula, and Locus awards. Written collaboratively by Amal El-Mohtar and Max Gladstone, the novella revolves around correspondence between agents from opposing sides of a time war.

The narrative unfolds through letters discovered amidst battlefields, revealing a forbidden connection between Red and Blue agents. Despite the rules against such interaction, they engage in a perilous exchange that evolves from rivalry to something deeper, possibly even love, amidst the backdrop of a war that demands their opposition.

The collaborative writing process seamlessly blends the styles of both authors, maintaining a cohesive narrative. While the translation by Kaisa Ranta encounters some challenges, overall, it captures the essence of the story well. The review concludes by describing the novella as a delightful love story set within the complexities of time travel and war, catering to enthusiasts of epistolary novels, romance, and time-travel science fiction.