Nyt en luovuttanut ihan helpolla. Luin joskus kuukausi sitten Silja Järventaustan runokokoelman Liputettu päivä, joka ei osunut omaan runomakuuni oikeastaan laisinkaan. Olin kuitenkin varannut kirjastosta Järventaustan uuden Iltapäivä isolla kirjaimella -kokoelman, joten pitihän sekin sitten lukea, kokeeksi.

Kolmatta yritystä ei nyt kuitenkaan tule. Kokemus tämän tuoreen kokoelman kanssa oli hyvin samanlainen kuin edellisellä yrityksellä: Järventaustan ilmaisu on tässäkin samalla tavalla omaleimaista, elliptistä ja vapaasti assosioivaa. En pysy mukana. Paikoin tunnen harovani jotain kiehtovaa, mutta sitten Järventausta vääntää sanataikinaansa sellaiselle kiepille, että merkitys vetäytyy liian kauaksi.

Tyylikeinot ovat samoja. Epätavanomaista ilmaisua: "Lunta kallistuu häneen". Puuttuvia sanoja: "Ääntämykseni ei parane kieliopissa, mutta lauseeni kuulostaa". Assosiointia ja merkityksissä liukumista: "Katokset huutavat, tuulee, tulevat pois, lähtekää pois". Joskus tulee ihan osumiakin:

Siellä sitä on. Täällä ei enää ole. Joki oivaltaa rannassa mutkat, itsensä, toteutuksen ja alkaa ulista pajupillin tuntuista juoksutusta tielle päin. Minua hymyilyttää, että se on totta hänen sanoessaan niin.

Runous on tietysti usein korostetusti kiinnostunut siitä miten sanotaan. Järventaustan runous aivan erityisesti: teksti tuntuu jatkuvasti koettelevan, voiko näin sanoa, ja näin, ja näin, ja entäs tällä tavalla sitten? Kielen käytäntöjen rajoja naputtelevan kokeellisen kirjallisuuden ystävät ja ilmaisumuotojen rajojen rikkojat voivatkin olla kotonaan Iltapäivä isolla kirjaimella -kokoelman teksteissä, mutta minut tämä kokoelma jättää valitettavan kylmäksi.