Reviews and Comments

Stand on Zanzibar on vuonna 1968 ilmestynyt science fiction -klassikko. Nimi on viittaus ylikansoitukseen: 1900-luvun alussa arvioitiin, että kaikki maailman ihmiset mahtuisivat seisomaan Wightin saarelle (380 km²). Stand on Zanzibar sijoittuu 2010-luvulle, jolloin maailman seitsemän miljardia ihmistä tarvitsevat alustakseen Sansibarin (1 554 km²).

Kirjassa erityistä on sen kerrontatekniikka. Lukuja on neljänlaisia. Varsinaisen juonen sisältävän jatkumon lisäksi on lukuja, jotka kertovat sivuhenkilöistä, jotka mahdollisesti liittyvät myöhemmin pääjuoneen. Maailmaa taustoitetaan kahdenlaisilla luvuilla, joista toisissa piirretään kuvaa maailmasta kollaasimaisilla sirpalekokoelmilla, toisissa taas annetaan kontekstia uutisotsikoiden, artikkelien ja kirjan päähenkilöihin kuuluvan sosiologi Chad Mulliganin kirjoituksilla.

Brunnerin maailmanrakennus on vahvempaa kuin kirjoissa yleensä, 2010-luvun ylikansoitettua maailmaa kuvataan perusteellisesti. Juuri tämä kokeellinen kerrontatekniikka tekee Stand on Zanzibarista yhä mielenkiintoisen. Kirjan maailma on melkoinen dystopia. Yhdysvalloissa on käytännössä kahden lapsen politiikka ja pienistäkin geneettisistä poikkeamista seuraa pakkosterilointia. Terrorismi, hullut murhaajat, mellakat – kaikenlainen levottomuus lisääntyy ihmisten määrän kasvaessa.

Everybody boasting about their children, complaining about not being allowed children—but they couldn’t have pushed the eugenics laws through if people hadn’t secretly felt relieved. We’re at the precipice where even our own children add intolerably to the task of coping with our fellow human beings.

“Very baldly, then: shortage of territory, of space to move around and call your own, leads to attacks on members of your own species in defiance even of the normal group-solidarity displayed by pack-animals. Lost your temper with anyone lately?”

Kirjan pääjuonessa on kaksi haaraa: toisaalla General Technics -suuryhtiö ottaa hoitaakseen fiktiivisen Beninian (kirjan kirjoittamisen aikaan nykyisen Beninin nimi oli vielä Dahomeyn tasavalta) asiat, toisaalla yhtä lailla fiktiivinen kaakkoisaasialainen Yatakangin valtio ilmoittaa keksineensä vallankumouksellisen tavan parantaa kansalaistensa jälkikasvun laatua.

Stand on Zanzibar on luonnollisesti paikoin vanhentunut. Sen kirjoitusaika näkyy monessa kohdassa, kirjassa on hyvin 1960-lukulainen tuntu. Maailmassa on nykyään lähes seitsemän miljardia ihmistä, eikä ylikansoitus ole vielä saanut aikaan aivan sellaisia ongelmia kuin kirjassa. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen, kaikessa vanhanaikaisuudessaan, ja Brunnerin kerrontatapa on kokemisen arvoinen elämys.

Stand on Zanzibar on yhä klassikkomaineensa arvoinen.

There’s going to be trouble. Come to think of it, that’s a safe catch-all prophecy. Whatever happens in present circumstances there’s going to be trouble.

(20.3.2012)

Tom Webster on opettaja, jonka vaimo on kuollut onnettomuudessa. Tom lopettaa työnsä ja matkustaa spontaanisti Jerusalemiin tapaamaan opiskeluaikaista ystävää. Jerusalemissakaan ei kuitenkaan pääse pakoon syyllisyyttä ja surua.

Jerusalemin kaduilla vaellellessaan Tom kohtaa vanhan naisen, jolla on selvästi joku viesti Tomille, mutta viestin merkitys jää hämäräksi. Tarjoaisiko selitystä palanen Kuolleenmeren kääröistä, jollaista Tomin majatalossa kohtaama erikoinen vanha mies hänelle tyrkyttää?

Jerusalem on levoton kaupunki, jossa muslimit, juutalaiset ja kristityt ovat miltei sodassa keskenään. Tom on vaimonsa kuoleman – ja muiden tapahtumien – johdosta henkisesti raunioina. Sharonilla, Tomin ystävällä, on omat kriisinsä, eikä Tomin ilmestyminen paikalle varsinaisesti helpota tilannetta. Samaan aikaan vanha nainen ja Kuolleen meren kääröt haluavat kertoa Tomille ja Sharonille jotain olennaista aivan kristinuskon alkuajoilta…

Melkoinen keitos. Graham Joycen kunniaksi on sanottava, että kirja toimii: tarina on mielenkiintoinen monella tasolla. Se käsittelee vanhoja kysymyksiä kristinuskon naisvastaisuudesta ja Magdalan Maria, kuvaa Jerusalemia mielenkiintoisella tavalla, saa lukijan vuoroin pitämään Tomista ja inhoamaan tätä.

Harvinaislaatuisen ruma kansikuva varmasti osaltaan viivästytti kirjaan tarttumista, mutta hyvä, että tulin lukeneeksi. Requiem voitti August Derleth -palkinnon vuonna 1996 ja oli World Fantasy -finalistina, eikä suotta. (3.3.2012)

Nuori mies yrittää tienata rahaa kaupittelemalla luottokorttinumeroita rikollisille. Diili sujuu mukavasti, mutta komplikaatioilta ei silti vältytä. Ostaja joutuu viruksen uhriksi. Virus kryptaa kovalevyt, joilla ainoa kappale tiedostosta on. Jotta tiedostoihin pääsee käsiksi, pitää maksaa lunnaat REAMDE-peikolle, joka asuu T’Rain-nettiroolipelin virtuaalimaailmassa. Selitäpä tämä venäläisille mafiosoille, jotka haluavat tietää, missä tiedot viipyvät.

Siinä tämän yli tuhatsivuisen teknojännärin peruskuvio. Nuori mies on Zula Forthrastin poikaystävä. Zula Forthrastin setä on Richard Forthrast, omalaatuinen miljonääri, joka on rikastunut T’Rainin perustajana. Zula joutuu täysin syyttömänä sotketuksi hyvin mielikuvituksellisiin ja yllättäviin kuvioihin ja sitä kautta myös Richard joutuu mukaan.

Stephensonin tapaan tarina juoksee melkoisia mutkia ja lukija saa jatkuvasti mielenkiintoisia tietoiskuja mitä monipuolisemmista asioista. Epäilemättä kirjasta voisi vetäistä monta sataa sivua pois juonen kärsimättä, mutta samalla menetettäisiin jotain olennaista. Vähemmän tiedonjanoiset ihmiset lienevät silti hätää kärsimässä Stephensonin tyylin edessä. Noteerasin kyllä, että lopun kiitoksissa Stephenson ei kiitä kustannustoimittajaa (ballistiikka-asiantuntija sen sijaan saa vuolaat kiitokset). Kieltämättä juoni ei edennyt ihan tasaista tahtia ja paikoin hidas eteneminen turhautti, mutta pian tuli taas joku uusi käänne, joka sai taas tarinan etenemään kiinnostavaan suuntaan.

REAMDE on vähemmän nörttikirja kuin Cryptonomicon tai Anathem, muista Stephensonin kirjoista tulee mieleen lähinnä Interface. Stephensonin aseharrastus näkyy yksityiskohtaisissa asekuvauksissa ja tulitaisteluissa – mutta kiivaan tulitaistelunkin keskellä ehditään luennoida venäläisten erikoisjoukkojen lähitaistelutekniikoista. Terroristi, jota osoitetaan pistoolilla, pitää luennon kyseisen Makarovin iskurin erikoispiirteistä – eikä luento tunnu väkinäiseltä.

Tärkeät puitteet romaanille luova nettiroolipeli T’Rain on herkullinen tapahtumapaikka ja pelin kehityksestä ja vaiheista kerrotaan niin runsaasti, että vähemmästäkin tekee mieli päästä pelaamaan. Valitettavasti tosielämän World of Warcraftit ja muut taitavat vielä jäädä kauas T’Rainista… Moderni teknologia on muutenkin vahvasti kirjassa esillä: kirjan päähenkilöt googlaavat, twiittaavat, tekstiviesteilevät, facebookkaavat ja elävät täysipainoisesti globaalissa informaatioyhteiskunnassa. Se toimii. Stephenson on William Gibsonin ohella niitä harvoja kirjailijoita, jotka kirjoittavat kirjoja, jotka ovat toden teolla tässä ajassa.

Neal Stephenson -fanina nautin matkasta ja kirja täytti odotukset. Stephensonin teosten parhaimmistoon se ei nouse, mutta se olisikin jo todella paljon vaadittu. Stephenson on huikea, mestarillinen kirjailija ja REAMDE jälleen yksi mainio kirja – mutta seuraavaksi taas sitten jotain pykälän älyllisempää, kiitos. (22.2.2012)

Stewart Lee on tavattoman hauska mies, joka on niittänyt mainetta stand up -koomikkona ja osana Lee ja Herring -komediakaksikkoa. Stewart Lee’s Comedy Vehicle -tv-sarjaa suosittelen erityisen lämpimästi. Tältä pohjalta Leen kirjoittamalta romaanilta saattaisi odottaa kovempaakin vitsitykitystä, mutta The Perfect Fool on hyvin hillitysti hauska.

Kirja kertoo sekalaisesta joukosta luusereita. Danny ja Sid ovat rokkareita, jotka valitsivat rahan ja kuuluisuuden sijasta rock-uskottavuuden ja soittavat nyt paikallisessa Dire Straits -coverbändissä. Herra Lewis on menettänyt muistinsa, mutta on aivan varma olleensa astronauttina hakemassa Graalin maljaa avaruudesta. Tracy pakenee lakia ja itsemurha-alttiita rakastajia. Sheriffi Hopkins jahtaa sarjamurhaajaa, on jahdannut jo 15 vuotta. Kirjan nimen täydellinen narri on Bob Nequatewa, vanha hopi-intiaaniklovni.

Lee kietoo kaikki nämä henkilöt yhteen ja kokoaa heidät Arizonaan saman tehtävän perässä. Jahdin kohteena on luonnollisesti Graalin malja. Tärkeää ei kuitenkaan ole se tavoite, vaan itse tehtävä, joka lopulta antaa henkisesti ontolle ihmiselle elämän tarkoituksen – se lienee tämän kirjan perimmäinen sanoma.

The Perfect Fool on yllättävä, viihdyttävä ja hauskakin kirja, jossa on erittäin mielenkiintoinen henkilögalleria. Hieman hapuilevan alun jälkeen Lee pitää tarinat sellaisessa vauhdissa, että lukija jaksaa pysytellä mukana, kunnes hahmot yhdistävä juoni alkaa hahmottua ja imaisee mukaansa. Oivallinen kirja. (12.2.2012)

Cory Doctorow’lle nuortenkirja on sivistyksen työkalu, jonka tarkoituksena on muutakin kuin kertoa tarina. For the Winissä opetus yhdistyy onneksi vetävään tarinaan, eikä nouse pääosaan.

For the Win kertoo maailmanlaajuisista nettipeleistä ja niiden pelaajista. Kultafarmareista ja työläisistä, jotka tavoittelevat itselleen parempia työolosuhteita. Ilman työtaistelua parempia oloja ei saa, joten työläisten on järjestäydyttävä. Kiinan ja Intian kultafarmeilla ammattiliittoja ei kuitenkaan katsota hyvällä.

For the Win kertoo nuorten päähenkilöidensä lisäksi maailmantaloudesta, työläisten oikeuksista ja työpolitiikasta, oikeudesta ja nettipeleistä. Isot nettipelit ovat jääneet minulta väliin, joten niiden maailmaan sukeltaminen oli mielenkiintoista. For the Win on myös mainio johdatus talousmaailman kiemuroihin ja niihin kieroutuneisiin menetelmiin, joilla rahaa tahkotaan tyhjästä. Kirjassa on paikoin infodumppauksen makua, mutta se ei haittaa, koska infodumpit ovat niin mielenkiintoisia.

Tämän kirjan saisi suomentaa. Nuortenkirjana For the Win on erinomainen: vauhdikas tarina mielenkiintoisesta aiheesta ja siinä sivussa se kertoo jotain hyödyllistä maailmanjärjestyksestä, herättelee hyviä kysymyksiä ja antaa ajattelemisen aihetta. Suosittelen aikuisillekin!

Kirja löytyy Doctorow’n nettisivuilta ilmaiseksi useissa eri e-kirjamuodoissa, kuten Doctorow’n muutkin kirjat. (6.12.2011)

The Oatmeal nousi isoksi netti-ilmiöksi nopeasti. Vielä kevääseen 2009 asti Matthew Inman teki työkseen nettisivuja. Kyllästyminen iski, tuloksena nettisarjakuva The Oatmeal. Nyt, vajaata kahta vuotta myöhemmin, The Oatmeal on päässyt kansien väliin ja kerännyt mainetta ja kunniaa ja yli neljä miljoonaa lukijaa kuussa.

Räjähdyksenomainen suosio johtuu tietysti siitä, että The Oatmeal on yksinkertaisesti hyvä. Jutut ovat nokkelia, välillä jopa opettavaisia, samalla kieroutuneen hauskoja. Piirrostyyli on yksinkertainen, toimiva ja nopeasti tunnistettava. Huumori on sopivasti alatyylistä.

Esipuhe lupaa kirjan sisältävän gorilloja, prostituutiota, kakkavitsejä, pieniä määriä moottorisahoja, suuria määriä miesten nännejä ja yhden huumeista riippuvaisen dinosauruksen. Tarkoitus on viihdyttää, opastaa ja loukata. Voin tyytyväisenä raportoida, että lupaukset pidetään moitteettomasti. Kirja sisältää kaiken huipuksi 27 uutta, netissä julkaisematonta huumoripläjäystä, esimerkiksi ”8 syytä pitää kanadalaista lemmikkinä”.

Jos Oatmeal ei ole vielä tuttu, kannattaa tietysti suunnata nettisivulle ottamaan maistiaisia. Aloittakaa vaikka ajankohtaisesta Winter 2010 State of the Web -katsauksesta, lopusta löytyviä jatkolinkkejä seuraamalla viihdyttää itseään helposti tuntikausia. (8.3.2011)