Reviews and Comments

Yksi hyvän valokuvan keskeisistä elementeistä on sommittelu. Täydellinen valotus tai tarkka fokus ei auta, jos kuvan asettelu on pielessä tai yksinkertaisesti tylsä.

From Snapshots to Great Shots -sarjaan kuuluva Composition antaa konsteja kuvien asetteluun niin, että tuloksena on toimivia otoksia. Aiheina ovat välineet, valotuksen perusteet, valot, muodot, väri, tilasuhteet, mustavalkokuvaus, urheilukuvaus, positiivisen ja negatiivisen tilan käyttö ja kuvakulmien hakeminen.

Sekalainen kattaus asiaa siis, alkaen aivan perusteista. Kirja on suunnattu aloittelijalle, tosin ihan ensimmäiseksi kamerakirjaksi sopii paremmin joku muu (jälleen kerran: Understanding Exposure). Composition on vähän pinnallisen oloinen, osa aiheista ei tunnu hirveästi liittyvän kirjan otsikon mukaiseen aiheeseen.

Kirja onkin enemmän yleistä jutustelua valokuvaamisesta ja siinä sivussa sommittelusta kuin tiukkaan fokusoitunutta asiaa ja oppia nimenomaan sommittelusta. Omat odotukseni olivat vähän toisenlaiset ja siksi kirja tuntui alkuun hieman pettymykseltä.

Kirjassa on kuitenkin hyvien valokuvakirjojen tapaan runsas ja inspiroiva kuvitus. Se herättää ajatuksia kuvaamisesta ja innostaa kokeilemaan. Jokaiseen lukuun liittyy nippu tehtäviä, joita voi halutessaan tehdä ja sisäistää luvun oppia sitä kautta. (24.2.2011)

Oletko juuttunut valokuvaamisessa kameran automatiikan vangiksi? Haluaisitko osata käyttää kameran manuaaliasetuksia ja hallita itse, millaisia kuvia otat? Bryan Peterson, kokenut valokuvaaja ja kouluttaja, osaa auttaa. Understanding Exposure latoo valokuvaamisen perusteet tiskiin lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää valokuvaamista paremmin ja uskaltaa kuvata manuaaliasetuksilla.

Peterson avaa aukon, suljinajan ja ISO-arvon välistä kolmiota, selventää eri aukkokokojen merkityksen kuvalle ja kertoo, miten suljinnopeutta käytetään kuvan luonteen muokkaamiseen. Petersonin vinkeillä löytää paitsi oikean valotuksen, myös luovasti oikean valotuksen, jolla kuvat saa erottumaan teknisesti siistien, mutta hengettömien kuvien massasta.

Aivan kaikkeen tästä kirjasta ei ole. Eniten kirjan opeista hyötyy ulkoilmassa ja luonnonvalossa kuvaava. Salamankäytöstä Peterson ei puhu kuin ohimennen ja sisäkuvaus ei Petersonia hirveästi kiinnosta. Kirjan ansiokkaasti esittelemät perusteet pätevät kuitenkin jollain tasolla aina, joten kuka tahansa valokuvauksesta kiinnostunut kirjasta hyötyy. Kameran suhteen ei ole niin tarkkaa, kunhan käytössä on kamera, jonka kuvaussäätöjä voi muokata manuaalisesti.

Alunperin vuonna 1990 ilmestyneestä kirjasta on menossa jo kolmas laitos. Tämä vuonna 2010 ilmestynyt laitos käsittelee enemmän digikuvausta ja esittelee uusimpia kuvioita, kuten HDR-kuvausta. Kirjaan liittyy myös nettimateriaalia, jonka laatuun en ole ehtinyt perehtyä. Itse kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, sillä se on nopealukuinen, helppotajuinen ja inspiroiva — ja luonnollisesti täynnä upeita kuvia. Suositellaan kaikille valokuvauksesta kiinnostuneille. (24.1.2011)

Zoe on John Perryn adoptiotytär. John Perry taas on Old Man’s War -kirjan avaruussotien veteraani. Mokasin kirjavalinnassa sen verran, että Zoe’s Tale on viimeisin neljästä Old Man’s Warin maailmaan sijoittuvasta kirjasta, enkä ole välissä ilmestyneitä lukenut, mutta eipä tuo mainittavammin lukukokemusta pilannut.

Tarina kertoo siirtokunnasta, jonka johtajaksi John Perry on valittu. Siirtokunta on poikkeuksellinen, sillä sen asukkaat eivät tule Maasta vaan muista ihmisten siirtokunnista. Se on ensimmäinen siirtokuntien siirtokunta ja siksi erikoistapaus. Erikoista on siirtokunnan alkukin, sillä heti prologissa selviää, että matkalla jokin menee pieleen — mutta sitten lukija heitetäänkin muistelemaan menneitä.

Zoe ei ole ihan tavanomainen 17-vuotias teinityttö. Hänen isänsä kehitti tietoisuuden obineille, avaruusolioiden rodulle, ja sen johdosta obinit suorastaan jumaloivat Zoea. Zoe on itse asiassa keskeinen pykälä obinien ja ihmisten välisessä sopimuksessa… Vähempikin riittää pistämään teinitytön sekaisin.

Zoen vaiheet Roanoken siirtokunnassa ovat värikkäitä ja kiinnostavia. Toisaalta kirjaan mahtuu normaalia teinihöpsötystä, jonka vuoksi Zoe’s Tale mielletään toisinaan nuortenkirjaksi. Miksei niinkin, mutta kyllä kirja aikuiselle scifin ystävälle toimii aivan oivallisesti. Tarina on vetävä ja teinipäähenkilöt siedettäviä.

Zoe’s Talelle oivallinen kumppani on sarjan kolmas osa, The Last Colony, joka kertoo itse asiassa saman tarinan, vain toisesta näkökulmasta. Scalzi kommentoi Zoe’s Talen lopussa, että tällaisen rinnakkaistarinan kirjoittaminen saattaa tuntua helpolta, mutta itse asiassa oli vaikeinta mitä Scalzi on kirjallisella urallaan tehnyt. Täytyypä tutustua The Last Colonyynkin, konsepti ainakin on mielenkiintoinen. (14.1.2011)

Odotukset olivat korkealla, kiitos edeltäjien, oivallisen The Curse of Chalionin ja vielä paremman Paladin of Soulsin. The Hallowed Hunt sijoittuu samaan maailmaan, mutta Chalionin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, vaan tapahtumapaikkana on aikaisemmissa kirjoissa lähissä sivulauseessa mainittu Weald. The Hallowed Hunt onkin täysin itsenäinen, siinä missä edeltäjänsä liittyivät löyhästi yhteen.

Lordi Ingrey on saanut käskyn ottaa huostaansa korkeasukuinen Lady Ijada, joka valitettavasti on murhannut kruununperillisen. Vanha kuningas on vieläpä suunnilleen kuolinvuoteellaan, joten poliittinen tilanne valtakunnassa on epävakaa. Kruununperillistä ei sinänsä moni kaipaa, sillä prinssi Boleson tavoista on kiirinyt varsin kamalia huhuja ja mies vaikutti umpihullulta muutenkin.

Sinänsä tehtävä — nouda Ijada, vartioi matkalla ja toimita viranomaisille — kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eihän se niin helposti käy. Sen kummemmin juonta paljastamatta mainittakoon, että Ingrey kantaa kirousta, jonka pakottamana hän yrittää muutaman kerran murhata suojattinsa. Niin, ja vuosia sitten Ingreyn sieluun on istutettu suden henki, joka on pysynyt vuosikaudet kiltisti hiljaa, mutta nousee nyt pintaan yllättävin seurauksin.

The Hallowed Hunt alkaa hitaasti, mutta lopulta tarina saa sellaista vetoa, ettei kirjaa malttaisi laskea kädestään. Bujold on erinomainen tarinankertoja. Chalionin maailma on edelleen erikoisen teologiansa johdosta kiinnostava ja The Hallowed Huntin lisäykset henkieläimineen ja muine kiekuroineen tekevät siitä vieläkin värikkäämmän.

Mukana on luonnollisesti myös romantiikkaa (arvatkaapa kaksi kertaa, rakastuuko pääpari toisiinsa), joka on kenties hivenen väkinäistä, ja Bujoldille tyypillistä huumoria, joka on huomattavasti luontevampaa. Edeltäjiensä veroinen The Hallowed Hunt ei ole, mutta oikein mainio kirja sittenkin. (30.12.2010)

Olipa mukava palata Jamen seikkailujen pariin vuoden tauon jälkeen. Onneksi P. C. Hodgell piti kirjojen välissä vielä pidemmän tauon ja kenties siksi kirja tuntuu viittailevan varsin runsaasti aikaisempiin juttuihin.

Jame, joka edellisen osan (Dark of the Moon) päätteeksi kohtasi kaksoisveljensä Torin vuosikausien tauon jälkeen, on joutunut taas eroon Torista. Koska aatelisnaisen osa on olla hiljaa, hillitä itsensä, totella ja kestää, Jame on suljettu Torin linnoituksen Gothregorin naisten puolelle, ulkopuolisena naisten maailman salaisuuksista, koulutettavaksi pikkutyttöjen joukkoon.

Jame, varkaiden killan koulima Tai-Tastigonin tuho ja hävitys, pikkutyttöjen keskellä, koulutettavaksi alistumaan? Hyvä vitsi. Jame ehtii saada aikaan monenlaista sekaannusta, kunnes Varjokillan näkymättömät salamurhaajat tulevat viimeistelemään vuosikymmeniä sitten kesken jääneen palkkamurhan — ja Jame nyt sattuu olemaan listalla.

Siitä alkaa melkoinen meno, joka vie Jamen lopulta pakenemaan pitkin Rathillienia. Ja tämä on vasta alkua… Tarina on rauhallisen alun jälkeen todella vauhdikasta pyöritystä. Outoja tapahtumia riittää, samoin Hodgellille ominaista huumoria. Kirjan maailma on edelleen todella rikas ja melenkiintoinen, kuten ovat ne varsin veriset salaisuudet, joita Jame onnistuu kirjan aikana paljastamaan.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan osaan (To Ride a Rathorn). Onneksi vuosikausien odotus on palkittu ja viides osa, Bound in Blood, on sekin ehtinyt jo ilmestyä. Hodgell kirjoittaa hitaasti, mutta varmasti. Omaperäisen fantasiakirjallisuuden ystävien on yksinkertaisesti pakko lukea nämä kirjat. (19.12.2010)

Melkoinen kirja! Midnight Robber on jotain ihan muuta kuin tavallista valkoisen miehen scifiä. Nalo Hopkinson antaa jamaikalaisen ja trinidadilaisen taustansa paistaa tässä vauhdikkaassa kirjassa, jossa riittää toimintaa, draamaa ja vahvoja naishahmoja.

Tan-Tan elää rauhassa lähinnä karibialaisten asuttamalla Toussaintin planeetalla pormestari-isänsä Antonion ja äitinsä kanssa, kunnes isä syyllistyy katalaan rikokseen ja päätyy Tan-Tanin kanssa New Half-Way Treen planeetalle, jonne Toussaintin rikolliset karkoitetaan, pois toiseen ulottuvuuteen (kätevä ratkaisu sinänsä). Paikka on täynnä paitsi rosvoja ja murhaajia, myös monenlaisia hirviöitä ja muuta paikallisfaunaa.

Tan-Tanilla ja Antoniolla ei ole helppoa, mutta he sopeutuvat ja asettuvat asumaan uuteen kotiinsa. Tan-Tanilla riittää sittenkin vaikeuksia elämässään, mutta uusi kotiplaneetta näyttää myös parempia puoliaan. En kerro Tan-Tanin elämästä enempää, ettei arvostelu mene liikaa spoilerin puolelle, mutta kuten sanottua — vauhtia ja draamaa riittää, samoin vahvaa karibialaista tunnelmaa ja kulttuuria, anansitarinoita ja muuta mielenkiintoista.

Googlailtavaa riittää, jos haluaa ymmärtää kulttuuriviitteitä. Valaisevaa ja kiinnostavaa toki googlailu oli, oppipahan taas jotain uutta. Hopkinsonin käyttämä karibilainen kreoli ei ole ihan helpointa luettavaa, mutta kyllä siitä tällainenkin jauhonaama sai tarpeeksi tolkkua. Hopkinsonin haastattelu SF Sitellä on kiinnostava, eikä edes spoilaa tarinaa.

Midnight Robber oli melkoinen väriläiskä tavanomaisemman scifin seassa ja sitä voi suosite lämpimästi omaperäistä luettavaa etsiville. (7.12.2010)

Tornorin kronikat saavat arvoisensa lopun tässä kirjassa. Ajassa hypätään taas eteenpäin ja tarina valuu taas etelään Arunin maassa. Tällä kertaa päähenkilö Sorren asuu etelärannikolla Kendra-on-the-Deltan kaupungissa. Sorren on nuori palvelustyttö Arré Medin, yhden kaupungin valtaapitävistä, kotona. Arrén suosikkina Sorren — ja siinä sivussa lukija — pääsee lähelle kaupungin valtapelejä ja juonitteluja.

Teräaseiden käyttö kaupungeissa on ollut kiellettyä jo pitkään, sillä Arun on vihdoin rauhaisa maa, eikä sitä rauhaa haluta järkyttää. Chearit, tanssivat soturit, ovat kadonneet, ja tanssiminen ja taisteleminen eriytyneet omiksi taidoikseen. Cheareja sopii muistella kaiholla, mutta kun paljastuu, että joku salakuljettaa aseita Kendraan, valtaapitävät huolestuvat.

Siinä missä Watchtower kertoi rajaseutulinnan asukkaista, nyt ollaan vahvasti kaupunkilaiselämässä ja hienostuneissa poliittisissa juonitteluissa. Tornoriin palataan kuitenkin. Sorrenin suonissa virtaa pohjoinen veri ja hän näkee näkyjä linnasta jossain kaukana.

The Northern Girl on tyylikäs kirja ja hieno lopetus Watchtowerin aloittamalla trilogialle. Historian kerrostuneisuus korostuu tässä viimeisessä osassa. Edeltävän Dancers of Arunin tapahtumat ovat tämän kirjan henkilöille etäisesti muistettua historiaa, ainakin tärkeimmiltä osiltaan, Watchtowerin tapahtumat taas jo täyttä legendaa. Kaiken tietävä lukija voi myhäillä tyytyväisenä.

Tornorin kronikoita on helppo suositella kaikille fantasian ystäville. (3.12.2010)

William Gibson palaa Spook Countryn ja Pattern Recognitionin henkilöihin. Zero Historyn päähenkilönä on entinen rokkitähti Hollis Henry, joka jatkaa edelleen hieman vastahakoista yhteistyötään Blue Ant -mainosyhtiön ja sen johtajan Hubertus Bigendin kanssa.

Tällä kertaa Henryn tehtävänä on selvittää, kuka on mystisen Gabriel Hounds -farkkumerkin taustalla. Kyseessä on salainen brändi, josta liikkuu vain huhuja. Henry saa kuitenkin kiinni brändistä ja lähtee selvittämään, mistä on kyse.

Spook Countryn sympaattinen sivuhahmo Milgrim on saanut hänkin töitä Bigendiltä ja ennen kaikkea Bigendin kustantaman huumevieroituksen baselilaisella klinikalla. Milgrim jatkaa palloilua ja tarkkasilmäistä havainnointia ja kehittyy varsin mainioksi tyypiksi, itse ainakin pidin Milgrimistä kovasti.

Zero Historyn juoni on vähän epämääräinen, eikä erityisen vetävä — lopussa kirja sentään saa vähän vauhtia. Kirja on muuten kiinnostavaa ideoiden kirjallisuutta, jossa lukijaa pommitetaan gibsonmaiseen tyyliin notkealla kielenkäytöllä ja mielenkiintoisilla viittauksilla. Ilmapingviineillä, esimerkiksi. Tarkkaa huomiota saavat monenlaiset kiehtovat yksityiskohdat.

Kaikin puolin mielenkiintoinen kirja, siis. Suositellaan uusista vaikutteista ja ideoista kiinnostuneille, mutta Pattern Recognitionista kannattaa aloittaa. (17.11.2010)

Time’s Tapestry jatkuu ja käy aina vain mielenkiintoisemmaksi. Edellinen osa Conqueror jätti Englannin taakse ja nyt tapahtumien keskipisteessä on Espanja, joka oli Euroopan polttopiste 1200–1400-luvuilla. Maurit valloittivat koko Iberian ja olivat vyöryä jopa Pyreneiden yli. Kristityt eurooppalaiset onnistuivat kuitenkin lopulta valloittamaan Espanjan takaisin. Tämä taistelu ja siitä lähtien käynnissä ollut kamppailu islamin ja kristinuskon välillä on Navigatorin ytimessä.

Tälläkin kertaa ihmetellään ennustuksia. Nyt profetioita on jo useampia — ja ne kilpailevat keskenään! Pääosissa on kaksi vastakkaista näkemystä siitä, mitä edellisessä kirjassa esitellyillä Jumalan koneilla pitäisi tehdä ja mihin suuntaan ennustuksen mainitseman Kyyhkysen pitäisi lähteä. Mennäkö itään islamia vastaan vai länteen kohti uusia mahdollisuuksia?

Tarina on kiehtova ja mukana on paljon historiasta tuttuja elementtejä: Roger Bacon, espanjalainen inkvisitio, ristiretket ja niin edelleen. Tällä kertaa mukana on aikaisempaa selvemmin vaihtoehtohistoriallisia ja tieteiskirjallisia elementtejä. Tarina on myös aikaisempaa jännittävämpi, kiitos kilpailevien ennustusten. Näkökulmat historiaan ovat kiinnostavia.

Sarja jatkaa edelleen vahvana, joten viimeinen osa, Weaver, on aivan pakollista luettavaa. (1.9.2010)

Watchtower-kirjan jatko-osa sijoittuu aikaan muutaman sukupolven verran edeltäjänsä jälkeen. Edellisen kirjan tapahtumat ovat jo haalistuneet legendoiksi, epämääräinen viittaus aikaisempiin tapahtumiin on hauska yksityiskohta Watchtowerin lukeneelle. Pohjoinen Arun on muuttunut rauhallisemmaksi, kun rauha Anhardin kanssa on pitänyt, eikä uusia sisäisiä vihollisia ole löytynyt.

Seitsemäntoistavuotias Kerris on Tornorin linnan kirjurin oppipoika, joka kokee olonsa jokseenkin tarpeettomaksi. Lapsena menetetty käsi tekee Kerrisistä hyödyttömän soturina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Kerrisin ainoa elossa oleva lähisukulainen, pitkään maailmaa cheari-tanssijana kiertänyt veli Kel saapuu yllättäen Tornoriin ja vie Kerrisin mukanaan uuteen elämään.

Kerris on perinyt äidiltään psyykkisiä voimia. Hän pystyy aistimaan veljensä kokemia asioita kaukaa ja oppii pian käyttämään taitoaan muihinkin ihmisiin. Kel lupaa viedä Kerrisin kotiin Elathiin, jossa on Arunin ainoa psyykkisiä voimia opettava koulu. Etelässä on myös sotaa, kun Asech-heimot ryöstelevät kaupunkeja. Asechien hyökkäyksessä Kerris menetti kätensäkin.

Oikeastaan paljon tämän enempää kirjassa ei tapahdukaan. Painopiste ei ole tapahtumissa ja toiminnassa, vaan henkilöissä. Kerris kasvaa ja kehittyy ihmisenä, tutustuu menettämäänsä veljeen, jonka on saanut takaisin. Veljesten suhde on läheinen, jopa seksuaalinen. Kirjassa on muutenkin hyvin luontevaa ja vapaamielistä seksuaalisuutta. Lynnillä on mainetta lesbokirjailijana, mutta tämä kirja on lähinnä täysin avoin seksin suhteen — sukupuolella, sukulaisuusssuhteilla tai muilla asioilla ei yksinkertaisesti ole merkitystä.

The Dancers of Arun on edeltäjänsä tavoin kaunis, viehättävä ja epätavallinen fantasiaromaani, joka kertoo mielenkiintoisten ihmisten tarinan. (28.8.2010)

Emperor-kirjasta alkanut Time’s Tapestry -sarja jatkaa Britannian historian läpikäymistä. Emperor käsitteli Britannian ja roomalaisten yhteistä historiaa. Nyt on vuorossa loput Britannian valloitusten ajoista. Avaintapahtumia kirjassa ovat roomalaisten brittien poistuminen Britanniasta, viikinkien hyökkäys Lindisfarnen luostariin, tanskalaisten saapuminen ja kuningas Alfredin taistelut sekä huipennuksena kirjalle nimensä antaneen Vilhelm Valloittajan hyökkäys vuonna 1066.

Kirja kuvaa episodeissaan Britanniaa valloittajien taistelukenttänä ja samalla havainnollistaa, miten monenlaisista palasista nykyinen Englanti on syntynyt: anglit, saksit, tanskalaiset, viikingit, normannit ja muut valloittajakansat ovat jättäneet oman osansa englantilaisten perimään.

Tämänkin tarinan taustalla on ennustus. Emperorin lopussa roomalaisten perilliset saivat pettyä, kun uusi ennustus lausuttiin latinan sijasta germaanien kielellä. Nyt valloittajat rymistelevät pitkin Englantia ennustuksen tahdissa, Halleyn komeetan näyttäessä tahtia. Juoni on sittenkin melko vaisu, enemmän kyse on historiallisten käänteiden seuraamisesta.

Yhtä kaikki kirja on mielenkiintoinen kuvaus yhdestä historiallisesta ajanjaksosta. Keskiaika ei ole aiheena yhtä vetoava kuin Rooman suuruus tai renessanssi ja muut myöhemmät aikakaudet, mutta kyllä Rooman valtakunnan tuhonkin jälkeen Euroopassa tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista, vaikka monessa asiassa mentiinkin takapakkia.

Alfredin vaiheista kiinnostuneille Guy Gavriel Kayn The Last Light of the Sun kuvaa aikakautta fantasialinssin läpi. Suosittelen lämpimästi.

Seuraava osa, Navigator, hylkää sitten Englannin ja kääntää katseensa kohti uusia horisontteja. (23.8.2010)

Valtakunnan pohjoista rajaa vartioi Tornorin linna. Valitettavasti uhka tuleekin etelästä – paha Col Ista tulee joukkoineen ja valtaa linnan, tappaen samalla linnan valtiaan. Valtiaan poika, prinssi Errel, ei ole paikalla, mutta jää pian vangiksi. Vahdinkomentaja Ryke alistuu uuden valtiaan alaisuuteen, koska voi sillä tavoin pitää Errelin hengissä.

Ryke ja Errel onnistuvat lopulta pakenemaan Tornorista, kiitos avuliaiden viestinviejien. Vaan mihin tie heidät vie ja pystyvätkö he nousemaan Col Istaa vastaa ennen kuin tämä valtaa kaikki pohjoisen linnat? Ryken näkökulmasta kerrottu tarina sisältää paljon matkustamista ja jonkin verran henkistä kasvua – Ryke on hieman yksinkertainen pohjoisen soturi, perusäijä, jolle maailma tarjoaa paljon uutta ja ihmeellistä.

Nuoren, vain 23-vuotiaan kirjailijan esikoisteos Watchtower palkittiin vuonna 1980 World Fantasy -palkinnolla. Se hämmästyttää hieman: Watchtower on miellyttävä pieni tarina, mutta ei paljon enempää – ei siis mikään unohdettu klassikko, joka kaikkien pitäisi lukea. Kirjalla on pituutta vain parisataa sivua ja Lynnin ilmaisu on muutenkin varsin tiivistä ja lyhytlauseista. Lyhyessä kirjassa ehditään taistella, elää kaikessa rauhassa, oppia elämää ja taistella taas lisää.

Lynn on kuitenkin kerännyt aikalaisiltaan kehua ja kirjaa on ylistetty muun muassa yhtenä ensimmäisistä fantasiakirjoista, joissa kuvataan homoseksuaalista parisuhdetta luontevasti ja osoittelematta. Kirjassa on myös vahvasti feministisiä tai tasa-arvoa edistäviä sävyjä.

World Fantasy Award ei siis sittenkään petä. Watchtower oli leppoisa lukukokemus, josta jäi hyvä mieli. Suosittelen muillekin fantasian ystäville, sen verran Watchtower poikkeaa tavanomaisimmista kuvioista. Jatkan mieluusti Chronicles of Tornor -sarjan muihin kirjoihin (The Dancers of Arun ja The Northern Girl). (3.8.2010)