Takakannessa tätä kuvataan "tummaksi" eli jotenkin synkäksi romaaniksi. Mutta ei tämä minusta kovin synkkä ollut. Pikemminkin päähenkilö oli positiivinen hahmo. Tapahtumat toki näin 100 vuotta kirjoitushetken jälkeen tuntuvat ehkä vieläkin absurdimmilta kuin mitä ne omana aikanaan olivat. WWI:n veteraani jatkaa elämäänsä tyytyväisenä, joskin jalkapuolena. Miesnäkökulmaa ja pienen ihmisen aatoksia. Sodanjälkeisessä puutteessa elämistä, byrokratinan kiemuroita. Muutama hieno lause (joita en tullut poimineeksi muistiin). Loppu lähti kyllä hieman laukalle. Jos Westin Iisi miljoona tai Kafkan jutut maistuvat, tämä solahtaa hyvin samaan osastoon.