User Profile

Päähenkilö, Johannes Väänänen, on poliisista pois potkittu raamikas naistenmies. Virkavaltaa kirjassa edustavat rikoskomisario Katri Jurmala ja rikosylikonstaapeli Frank Nikander jäävät tarinassa täysin taka-alalle, mutta tasapainottavat kuitenkin täydeksi sekoiluksi ajoittain yltyvää meininkiä. Korhonen panostaa henkilöiden ja tapahtumapaikkojen kuvaukseen sekä tilanteiden taustoitukseen kenties tarpeettomankin paljon. Juonta herkullinen hahmottelu ei edistä, mutta mikäs siinä, kun testosteronia huokuvia letkautuksia vilisevä kuvailu on kiistatta kirjoittajan vahvuus. Kirjan heikkous taas on yksinkertainen ja arvattava juoni. Tuntuu kuin Korhonen tietäisi tämän, mutta haluaa pitää silti hauskaa hahmojaan piinaten, ja samalla lukijaa viihdyttäen. Kovaksi keitettyyn lajityyppiin kuulunee se, että toiminnan moraalinen oikeutus ei ole aina tärkeää. Runsas ja graafisesti kuvattu pornoilu sekä väkivalta ja päihteet täyttää suurimman osan sivuista, joten kirja tuskin sopii kaikille. Korhonen tuntuu kuitenkin vittuilevan tasapuolisesti lähes joka suuntaan, niin että teoksen maailmankuva ei vaikuta ainakaan omaan makuuni liian tunkkaiselta. Jos vain lukijan huumorintaju taipuu vastaanottamaan törkeyksiä, voi tätä kansaivälisen pornoteollisuuden synkimpiin syövereihin sukeltamista suositella. Väänäsdekkarien jatko-osissa on reippaasti typoja, mutta tämä sarjan avaus on huolellisesti toimitettu.

Nupponen kertoo tässä yhdistäneensä kaksi lempiteemaansa sodan ja rakkauden. Pidin sopivan rajusta aloituksesta todella paljon, tuli jopa mieleen että tätä haluaisin sarjakuvittaa. Meininki kuitenkin lauhtui nopeasti kun tarina painottui rakkausasioihin ja sitä myöden juonikin alkoi junnata paikallaan. Mielenkiintoista, osin tahattoman koomista, oli lukea naisen kirjoittamaa 2020-lukulaista rakkaus- ja seksikuvausta. Nupponen esitti vanhemman miehen, kahden sodan veteraanin, vähän yli parikymppisen naisen elämän rakkautena. Mikäs siinä, viisikymppinen voi toki olla vielä kondiksessa. Siirtoporttien kautta liikuttiin Maan kolonisoimilla planeetoilla ympäri galaksia, samalla kun molemmat päähenkilöt kävivät läpi uravalintojaan ja sotatraumojaan. Kirjan parasta antia oli jouheva teksti ja se että konfliktien aiheuttamat ongelmat yksilöille ja yhteisöille oli otettu mukaan kokonaisuuteen. Parin viestintäongelmat näyttäytyivät lukijalle pienenä epäloogisuutena. Koska teleporttaus oli kirjan maailmassa mahdollista, luulisi viestienkin liikkuvan. Jos taas pitäydytään realismissa, fysiikan lainalaisuudet estävät eksoplaneettojen välisen kommunikaation.

Luin novellikokoelman tutustuakseni genreen. Ajattelin että 12 "huippukirjailijan" yhteisteos soveltuisi tähän tarkoitukseen hyvin. Dekkarien tyyli ja tyypilliset hahmogalleriat tästä uskoakseni hahmottuivatkin. Yllätys oli se että kirjoittajien välillä on aika vaikea hahmottaa eroa. Joistakin novelleista pidin enemmän kuin toisista, mutta joku toinen olisi varmaankin toisenlainen makutuomari. Kovin monimutkaisiin kuvioihin ei lyhyissä kirjoituksissa luonnollisesti kurkoteta. Melko laadukas, mutta hieman tasapaksu kokoelma, sanoisin.

50v. Juhlapainos sisältää Sophia Janssonin esipuheen, joka avaa sisällön suhdetta todellisuuteen. Toven Saari-novelli kirjan lopussa, on eritunnelmainen kuin muu kirja. Se kertoo eri saaresta ja tavallaan pilaa varsinaisen teoksen kaaren niin että ei voi kuin ihmetellä kustantajan ratkaisua. Jansson kuvaa kesäsaaristolaisten elämää ja luontoa enimmäkseen alle kouluikäisen Sophian näkökulmasta ja tunteiden kautta. Oman osansa saa kuitenkin myös elämän ehtoopuolella olevan isoäidin kuvaus, joka muodostaa hienon vastakohtaparin asioita vasta opettelevaan Sophian kanssa. Kirjan isä jää etäisemmäksi puuhastelijaksi. Kukin hahmoista perustuu useampaan Janssonin perheen jäseneen. Hieno pieni helmi. Tämän rinnakkaisteoksena voisi pitää yhtä lailla viisasta Muumipappa ja Meri -kirjaa.

Tapahtumapaikka, Iso Vaja, on Pasilan Iso Paja. Kyrönseppä nostaa kirjan päähenkilöksi vähän yli parikymppisen, vasta taloon tulleen Pasi Nikolan, joka saa tehtäväksi laatia Hallintoneuvostoa varten selvityksen siitä missä kunnossa asiat ovat tässä YLEä muistuttavassa Suterassa. Nikola ihastuu itseään vanhempaan Nea Kortiin. Kort on kirjan selväjärkisin hahmo ja hänellä on jonkinlainen kostomissio sekä reidet, joiden avulla miespuoliset saa helposti valtaansa. Reidet on jonkinlainen farssi, josta voisi saada vaikka halvalla hauskuuttavan kuunnelmasarjan. Romaanina sen helppo huumori, YLE-parodia ja draama tuntuu kuitenkin köyhältä.

Rika on oppinut latinaa ollessaan opiskelijavaihdossa Suomessa. Tämä avaa pääsyn seuraneidiksi patsaalle, joka puhuu ja ymmärtää vain mainittua kieltä. Yhteen pötköön kirjoitetussa tekstissä seurataan välillä maanantaisessioita Venuksen kanssa taidemuseolla ja välillä avataan Rikan arkea vuokralaisena ja pakkasvaraston työntekijänä. Luonnehtisin tekstiä surrealistiseksi. Suomennos on mainio ja eloton veistos on kuvattu elävästi, mutta en oikein osaa avata tekstiin mahdollisesti sisältyvää vertauskuvallisuutta. Rapisevan mielikuvitussadetakin alla piilotteleva päähenkilö jää etäiseksi.

Krohnin varhaistuotantoon kuuluvan pienen kirjan katkelmat liikkuvat tosiaan jossakin esseen, novellin ja proosarunon välimaastossa. Ei tässä kyllä Donna Quioten lisäksi kovin montaa muuta henkilöä kuvata. Pidin häntä jonkinklaisena kertojan sivupersoonana kunnes löysin nettikirjoituksen, jossa kirjailija paljastaa että hahmon esikuva on runoilija Mirkka Rekola. Osassa tarinoista on unenomainen tunnelma ja logiikka. Krohn katselee tuttuja asioita, kuten busseja ja puhelinkoppeja boksien ulkopuolelta ja tähän outoon maailmaan voi hidas lukija halutessaan upota.

Koronaa paossa tässä oltiin. Aika samaan tapaan näillä New Yorkin asukkailla lock-down meni kuin Suomessakin. Vainoharhaisena ja rokotusta odotellessa. Etäyhteyksiä eli videopuheluita eivät tosin harrastaneet. Teemat olivat aika pitkälle samoja kuin edellisessä, vanheneminen ja omien juurien fiilistely. Tytärten asiat kiinnostivat Lucya enemmän kuin oman veljen, joka ohimennen kuoli kirjan loppupuolella. Toki veljestä on ollut enemmän juttua jo sarjan aiemmissa osissa. Jos on tykännyt edellisistä Lucy Bartoneista pitää varmasti tästäkin. Kieli on tuttua, päiväkirjaa puhuttelevaa, mutta eipä näistä "jatko-osista" yksikään vedä vertoja sarjan avaukselle.

Minusta ei olisi pahitteeksi jos takakannessa kehutttu novellien mestarillisuus näkyisi vaikka jonkinlaisena juonena, hyvinä lopetuksina tai muuten tarininoiden ideoissa. Joyce tykkää piirtää henkilökuvat tarkkaan, mutta hahmoja on niiden merkityksellisyyten nähden aivan liikaa, jotta niistä jaksaisi kiinnostua. Kaikkineen meininki on hyvin hienovireistä. Joyce joutui vääntämään yli 10 vuotta saadakseen kirjansa julki. Se oli hänelle työvoitto siinä, missä kirjan lukeminen oli minulle. Kirjan arvo lieneekin enemmän siinä, mitä sen vastaanotto kustantamoissa ja muuten kertoo sen aikaisesta menosta. Aikanaan merkittävä, mutta vastaavia tai mielenkiintoisempia tekstejä on tehty samaan aikaan muuallakin maailmassa. Saarikosken suomennos vaikuttaa laadukkaalta.

Annettujen vihjeiden perusteella Marsin aamunkoitto sijoittunee jonnekin 1990-luvun puolivälin tietämiin. Marsin siirtokunta on jo useita vuosia valmistellut planeettaa ihmiskelpoiseksi. Tässä pyrkimyksessä auttaa planeetan kasvillisuus(!). Kirjassa seurataan toimittaja Gibsonin matkaa ja ajatuksia. Lehtimiehenä hän on tavallaan ulkopuolinen verrattuna rakettilentäjiin sekä tiede- ja hallintomiehiin, jotka työskentelevät mars-tutkimuksen parissa. Huima matka on muutakin kuin pelkkää seikkailua ja raportointia siitä, jo puolivälissä ihmissuhteet ja tunteet alkavat mutkistua.

Käsittääkseni Clarkea arvostettiin aikanaan, koska hänen kirjansa yrittivät olla edes joten kuten realistisia. Toisen maailmansodan aikoihin Clarke toimi lentäjänä ja radiohommissa, niin että seikkailullista, insinöörihenkistä taustaa löytyy. Science-puolella aika on valitettavasti ajanut tästä tekstistä jo pahasti ohi. Ihmiskuvaus ei varsinaisesti sytytä ja sitä myöten jännitys jää syntymättä. 1900-luvun puolivälissä kirjoitettu The Sands of Mars naureskelee hieman Burroughsin Mars tarinoille ja "ensimmäisen sukupolven" tieteisfantasioille, mutta yhtä lailla poikakirjamainen höperyys vaivaa jo tätäkin. Pelkän camp-huumorin varassa kirja ei kuitenkaan ihan vielä jaksa huvittaa. Marsin aamunkoitto on hyvä esimerkki 1950-luvun ylioptimismista avaruuden valloituksen aikataulujen suhteen.

Like Plastic on Arktisen Banaanin erikoinen projekti, pikkukirja, jolla pyrittiin ilmeisesti kosiskelemaan ns. manga-nuorisoa, eli murkkuja. Kirjoittaja, K ei tuntunut tuntevan aiheitaan tai niitä kulttuureita joita yritti kuvata (Venäläiset oligarkit ja japanilaiset ihmiset tapoineen). Simppeli, muka-rankka juoni aiheutti lähinnä myötähäpeää. Pisteet JP Ahosen loistavasta kuvituksesta ja hienosta kannesta. Juoneltaan 22 sivun mittainen sarjakuvaosuus oli samaa huttua kuin tekstipuolikin.

Kirjan kuvailu tiivistää hyvin tämän Huovisen uran alkuaikojen pienoisromaanin. Se tuo todellakin mieleen Gogolin tekstin, joskin Huovinen ei liene tässä edes yrittänyt yhtä perusteellista ihmiskuvausta ja porukkaa on enemmän. Monet tekijän myöhemmistä kirjoista tutut teemat ovat jo tässä idullaan. Toinen, ehkä vielä Kuolleita sieluja parempi vertailukohta on Tarmo Koiviston sarjakuvaklassikko Mämmilä. Päähenkilö Henry Arffman on mies ilman ominaisuuksia. Hän on kiinnostanut lähinnä omasta peilikuvastaan sekä rahan tekemisestä kiinteistöjä eli taloja, maata ja metsää ostamalla ja myymällä. Tässä tapauksessa tosin Arffman hankkii samalla myös kotia perheelleen, josta ei kerrota sen enempää. Humoristi-Huovinen näkyy siinä, miten tarkkanäköisesti ja hersyvästi hän luonnostelee lukuisat sivuhenkilö. Kirjan suurin tapahtuma on noin viikon mittainen myllerrys, jonka rahamiehen saapuminen aiheuttaa pienen kaivospaikkakunnan asukkaiden arkeen. Sodanjälkeisen Suomen kuvauksena ja hyvän tuulen lukemistona teoksella on paikkansa kirjahyllyssäni.