User Profile

Krohnin varhaistuotantoon kuuluvan pienen kirjan katkelmat liikkuvat tosiaan jossakin esseen, novellin ja proosarunon välimaastossa. Ei tässä kyllä Donna Quioten lisäksi kovin montaa muuta henkilöä kuvata. Pidin häntä jonkinklaisena kertojan sivupersoonana kunnes löysin nettikirjoituksen, jossa kirjailija paljastaa että hahmon esikuva on runoilija Mirkka Rekola. Osassa tarinoista on unenomainen tunnelma ja logiikka. Krohn katselee tuttuja asioita, kuten busseja ja puhelinkoppeja boksien ulkopuolelta ja tähän outoon maailmaan voi hidas lukija halutessaan upota.

Koronaa paossa tässä oltiin. Aika samaan tapaan näillä New Yorkin asukkailla lock-down meni kuin Suomessakin. Vainoharhaisena ja rokotusta odotellessa. Etäyhteyksiä eli videopuheluita eivät tosin harrastaneet. Teemat olivat aika pitkälle samoja kuin edellisessä, vanheneminen ja omien juurien fiilistely. Tytärten asiat kiinnostivat Lucya enemmän kuin oman veljen, joka ohimennen kuoli kirjan loppupuolella. Toki veljestä on ollut enemmän juttua jo sarjan aiemmissa osissa. Jos on tykännyt edellisistä Lucy Bartoneista pitää varmasti tästäkin. Kieli on tuttua, päiväkirjaa puhuttelevaa, mutta eipä näistä "jatko-osista" yksikään vedä vertoja sarjan avaukselle.

Minusta ei olisi pahitteeksi jos takakannessa kehutttu novellien mestarillisuus näkyisi vaikka jonkinlaisena juonena, hyvinä lopetuksina tai muuten tarininoiden ideoissa. Joyce tykkää piirtää henkilökuvat tarkkaan, mutta hahmoja on niiden merkityksellisyyten nähden aivan liikaa, jotta niistä jaksaisi kiinnostua. Kaikkineen meininki on hyvin hienovireistä. Joyce joutui vääntämään yli 10 vuotta saadakseen kirjansa julki. Se oli hänelle työvoitto siinä, missä kirjan lukeminen oli minulle. Kirjan arvo lieneekin enemmän siinä, mitä sen vastaanotto kustantamoissa ja muuten kertoo sen aikaisesta menosta. Aikanaan merkittävä, mutta vastaavia tai mielenkiintoisempia tekstejä on tehty samaan aikaan muuallakin maailmassa. Saarikosken suomennos vaikuttaa laadukkaalta.

Annettujen vihjeiden perusteella Marsin aamunkoitto sijoittunee jonnekin 1990-luvun puolivälin tietämiin. Marsin siirtokunta on jo useita vuosia valmistellut planeettaa ihmiskelpoiseksi. Tässä pyrkimyksessä auttaa planeetan kasvillisuus(!). Kirjassa seurataan toimittaja Gibsonin matkaa ja ajatuksia. Lehtimiehenä hän on tavallaan ulkopuolinen verrattuna rakettilentäjiin sekä tiede- ja hallintomiehiin, jotka työskentelevät mars-tutkimuksen parissa. Huima matka on muutakin kuin pelkkää seikkailua ja raportointia siitä, jo puolivälissä ihmissuhteet ja tunteet alkavat mutkistua.

Käsittääkseni Clarkea arvostettiin aikanaan, koska hänen kirjansa yrittivät olla edes joten kuten realistisia. Toisen maailmansodan aikoihin Clarke toimi lentäjänä ja radiohommissa, niin että seikkailullista, insinöörihenkistä taustaa löytyy. Science-puolella aika on valitettavasti ajanut tästä tekstistä jo pahasti ohi. Ihmiskuvaus ei varsinaisesti sytytä ja sitä myöten jännitys jää syntymättä. 1900-luvun puolivälissä kirjoitettu The Sands of Mars naureskelee hieman Burroughsin Mars tarinoille ja "ensimmäisen sukupolven" tieteisfantasioille, mutta yhtä lailla poikakirjamainen höperyys vaivaa jo tätäkin. Pelkän camp-huumorin varassa kirja ei kuitenkaan ihan vielä jaksa huvittaa. Marsin aamunkoitto on hyvä esimerkki 1950-luvun ylioptimismista avaruuden valloituksen aikataulujen suhteen.

Like Plastic on Arktisen Banaanin erikoinen projekti, pikkukirja, jolla pyrittiin ilmeisesti kosiskelemaan ns. manga-nuorisoa, eli murkkuja. Kirjoittaja, K ei tuntunut tuntevan aiheitaan tai niitä kulttuureita joita yritti kuvata (Venäläiset oligarkit ja japanilaiset ihmiset tapoineen). Simppeli, muka-rankka juoni aiheutti lähinnä myötähäpeää. Pisteet JP Ahosen loistavasta kuvituksesta ja hienosta kannesta. Juoneltaan 22 sivun mittainen sarjakuvaosuus oli samaa huttua kuin tekstipuolikin.

Kirjan kuvailu tiivistää hyvin tämän Huovisen uran alkuaikojen pienoisromaanin. Se tuo todellakin mieleen Gogolin tekstin, joskin Huovinen ei liene tässä edes yrittänyt yhtä perusteellista ihmiskuvausta ja porukkaa on enemmän. Monet tekijän myöhemmistä kirjoista tutut teemat ovat jo tässä idullaan. Toinen, ehkä vielä Kuolleita sieluja parempi vertailukohta on Tarmo Koiviston sarjakuvaklassikko Mämmilä. Päähenkilö Henry Arffman on mies ilman ominaisuuksia. Hän on kiinnostanut lähinnä omasta peilikuvastaan sekä rahan tekemisestä kiinteistöjä eli taloja, maata ja metsää ostamalla ja myymällä. Tässä tapauksessa tosin Arffman hankkii samalla myös kotia perheelleen, josta ei kerrota sen enempää. Humoristi-Huovinen näkyy siinä, miten tarkkanäköisesti ja hersyvästi hän luonnostelee lukuisat sivuhenkilö. Kirjan suurin tapahtuma on noin viikon mittainen myllerrys, jonka rahamiehen saapuminen aiheuttaa pienen kaivospaikkakunnan asukkaiden arkeen. Sodanjälkeisen Suomen kuvauksena ja hyvän tuulen lukemistona teoksella on paikkansa kirjahyllyssäni.

Väänänen ja jeesushullut on Korhosen dekkarisarjan toinen kirja. Korhonen on selkeästi Juha Vuorisen hengenheimolainen. Vuorisen kirjat eivät ole minuun koskaan vedonneet mutta yllättäen tämä upposi. Riippuuko asia sitten huumorintajusta vai mistä? Mahdollisesti, todennäköisesti kirja on hyvän maun vastainen, oikein rankastikin, ja kenties se juuri tekeekin siitä hauskan. Kuulun sukupolveen ja geeneiltäni siihen rajattuun ja etuoikeutettuun ihmiskunnan osaan, jolla on mahdollisuus olla huumorin ja fiktion suhteen salliva. Yritin kyllä etsiä kirjasta kohtia, joista pahastua jonkun ihmisryhmän puolesta, mutta en onnistunut. Minua ei häiritse kirjan mahdollisesti vinoutunut naiskuva (naishahmoja on kuitenkin muutama erilainen) tai hahmojen homofobiselta ajoittain vaikuttava heteronormatiivisuus. Tekopyhiä uskovaisia (siis kirjan hahmoja) sietääkin mielstäni pilkata. Kyse on joka suhteessa mielikuvituksellisesta tarinasta. Kannessa kirjasta käytetään luonnehdintaa neonoir hardboiled. Se ei sano minulle oikein mitään, yhtä hyvin voisi puhua törkyviihteestä. Pystyn helposti luettelemaan tästä omakustanteesta monta virhettä ja vikaa. Oikoluku on tehty sinne päin, perinteistä rakennetta tai juonen kaarta löytyy vain nimeksi ja dekkariksi väittäisin teosta juoneltaan heppoiseksi. Lukijaa ei missään vaiheessa haasteta älyllisesti, vaan hänet pidetään toisteisuuden avulla pikemminkin edellä kuin jäljessä siitä mitä tapahtuu ja miksi. Korhosen tekstit sopinevatkin parhaiten äänikirjoina kulutettavaksi. Teoksessa viehätti anteeksipyytelemätön ja energinen remellys, josta paistaa läpi silkka kirjoittamisen riemu. Kulahtaneiden sanontojen vastapainoksi tekstistä löytyy myös oivaltavia sutkauksia. Teksti on jaettu päiväkirjamaisiksi lyhyiksi kohtauksiksi ja on siten äärettömän helposti lähestyttävä. "Aina voi lukea vielä pari sivua lisää." Ajoittain yli lyövät seksi- ja väkivaltakohtaukset saavat miettimään, miksi pidin tästä enemmän kuin aiemmin lukemani ”taidekirjan” vastaavista ällötyksistä. Lienee makuasia.

Pikkutyttö Natsuki kohtaa kotona fyysista ja henkistä pahoinpitelyä. Koulussa pedagogi paljastuu ikävällä tavalla pedariksi. Leikkaus aikuisuuteen ja netistä löytyneeseen, sopimuspohjaiseen parisuhdekulissiin. Aviomies Tomoomi ei kyseenalaista Natsukin juttuja siitä miten hän on Pohapipinpobopia -planeetan muukalainen, vaan lähtee innolla mukaan alien-hörhöilyyn, johon päähenkilöt sitten loppukirjan mittaan hakevat edes jotenkin loogiseksi venyvää selitystä. Natsuki ja Toomomi eivät suinkaan ole ainoat joiden kaltoin kohtelua lapsena kirjassa kuvataan. Päähenkilöiden mummola maalla, Akishinan korkeilla vuorilla, ja sen edustama maalaiselämä kuvataan synkän, pakonomaisen kaupunkielämän vastakohtana. Kaiken tarkoitus lienee kyseenalaistaan japanilaisen, tai miksei länsimaisenkin yhteiskunnan tiukkoja normeja ja niitä vaalivien taviksien valintaa. Länsimaisen lukijan on vaikea ymmärtää vaihtoehdottomuus ja erilaisten keskiteiden puute, johon Muratan teos nojaa. Siinä missä samaa teemaa käsittelevä kirjailijan aiemmin suomennettu Lähikaupan nainen onnistuu hienovaraisen absurdissa ulkopuolisuuden kuvauksessaan, keinoiltaan äärimmäinen Maan asukit päätyy hedelmättömään umpikujaan. Sinänsä kekseliästä, mutta ällöttävää loppuratkaisua pidin juonitasolla epäuskottavana. Kannen ja tekijän edellisen perusteella odotin lukea oivaltavan hassua normien ja käyttäytymissääntöjen kyseenalaistamista, ja sitä kautta lempeämpää kritiikkiä. Kirja osoittautui kuitenkin sisäänpäinkääntyneeksi, synkäksi ja sokeeraavaksi. Ilmeisesti Japanissa mielenterveyspalvelut ovat vielä huonommissa kantimissa kuin Suomessa.

Oman käden kautta lähteneen Lahtelan testamentti vakuuttaa näin keskeneräisenäkin. Jälkisanoissaan Pekka Tarkka paljastaa että kirja on tekijän ensimmäinen versio, koska toisen version käsikirjoitus ei ehtinyt edetä paljon alkua pidemmälle. Puolivälin käännekohta näkyy selkeimmin näkökulman muutoksena. Nimettömäksi jäävä kertoja, omien sanojensa mukaan kotiarestiin jonnekin pohjoiselle lumiaavalle eristetty entinen hallitsija, laajentaa perspektiiviään. Alkuosa on sarkastisen filosofinen. Miten ihminen voi päätyä yksinvaltiaaksi ja mitä valta lopulta on? Loppuosassa ex-hallitsija kertaa elämänsä tapahtumia ja esittelee lähipiiriään, ministeristöään ja seuraajiensa toimia, sekä sitä miten kaikki vehkeily suuremmassa kuvassa heijastuu myös maailmanpolitiikkaan. Viitteitä löytyy niin Hitleriin, Staliniin, Aminiin kuin moneen muuhunkin hirmuhallitsijaan. Kirjan päähenkilö on tavallaan ne kaikki Trumpit ja Putinit, pragmaattisuudessaan lapsellinen, mutta yhtä kaikki poliittinen ja kammottava – olematta kuitenkaan ällöttävä. Hallitsijan absurdius toi mieleen Kafkan tekstit, eikä Camus'n Sivullinenkaan ole kaukana. Kirja ikään kuin hiipui loppuunsa. En tiedä olisiko Lahtelan ollut edes mahdollista jatkaa alun timanttisella linjalla aivan loppuun asti? Hämmästyttävästi hän saa yli sivun mittaiset virkkeensä toimimaan. Tähän kirjaan lienee käytetty Gummeruksen painon kaksoipisteitä ainakin kymmenen vuoden kiintiön verran. Kaiken huippuna mukana tekstimassassa oli jossain kohtaa muutama lause, joiden perusteella kertoja saattaakin olla vain klassinen suuruudenhullu, joka viettää aikaa ja kirjoittelee fantasiaansa auki mielisairaalaan suljettuna???

@miolann En edes muista, mut varmaan niissä oli vähän miesnäkökulmaa. Musta se koko tapahtumien tausta, tuho, oli niin järkyttävä, että ihmissuhdesäädöt toimi hieman keventävänä.:-) Rhinehartin Noppamiehen luin vajaa 30 vuotta sitten. Sekin oli omana aikanaan varsin mielenkiintoinen.