Weir oli ottanut päähenkilöksi nuoren naisen joka kuulosti aivan hänen aiemman Yksin Marsissa -menestyskirjan sankarilta, Mark Watneylta. Watneylle räävittömyys ja lukijan suora puhuttelu tavallaan sopi. Olihan hän yksin, vailla toivoa selviämisestä. Tässä tämän tyylikeinon oli ilmeisesti tarkoitus antaa Jasmine Basharasta (26v.) räväkkä kuva. Alatyyliset jutut ja Mars kirjasta tuttu ”huono”, väkisin väännetty huumori lähinnä kuitenkin ärsyttivät. Hyvää oli edelleen realismin tuntu ja tapahtumien jonkin asteinen uskottavuus, vaikka mielikuvituksekkaita juonenkäänteitä piisasi koko tarinan matkalle. En aivan osta Weirin maalaamaa kuvaa tulevaisuuden kuukaupungista, Artemiksesta, enkä kyllä Kuussa varttuneen Jazzin olemustakaan. Jännitys ja vauhti teki kirjasta häpeämättömän viihdepaketin. Astronauttien kannalta ikävä kuupöly, regoliitti ja ilmalukoissa temppuilu, oli monessa kohtaa huolella kuvattu ongelma - kunnes asia lopun pinnistyksessä hieman unohtui. Weir ei anna lukijan hetkeksikään unohtaa sitä miten seksikästä elämä päähenkilö "Jazzin" nahoissa on. Oliko siinä kyse hieman nihkeästä miehen katseesta, vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa asia alkoi ärsyttää.