Oman käden kautta lähteneen Lahtelan testamentti vakuuttaa näin keskeneräisenäkin. Jälkisanoissaan Pekka Tarkka paljastaa että kirja on tekijän ensimmäinen versio, koska toisen version käsikirjoitus ei ehtinyt edetä paljon alkua pidemmälle. Puolivälin käännekohta näkyy selkeimmin näkökulman muutoksena. Nimettömäksi jäävä kertoja, omien sanojensa mukaan kotiarestiin jonnekin pohjoiselle lumiaavalle eristetty entinen hallitsija, laajentaa perspektiiviään. Alkuosa on sarkastisen filosofinen. Miten ihminen voi päätyä yksinvaltiaaksi ja mitä valta lopulta on? Loppuosassa ex-hallitsija kertaa elämänsä tapahtumia ja esittelee lähipiiriään, ministeristöään ja seuraajiensa toimia, sekä sitä miten kaikki vehkeily suuremmassa kuvassa heijastuu myös maailmanpolitiikkaan. Viitteitä löytyy niin Hitleriin, Staliniin, Aminiin kuin moneen muuhunkin hirmuhallitsijaan. Kirjan päähenkilö on tavallaan ne kaikki Trumpit ja Putinit, pragmaattisuudessaan lapsellinen, mutta yhtä kaikki poliittinen ja kammottava – olematta kuitenkaan ällöttävä. Hallitsijan absurdius toi mieleen Kafkan tekstit, eikä Camus'n Sivullinenkaan ole kaukana. Kirja ikään kuin hiipui loppuunsa. En tiedä olisiko Lahtelan ollut edes mahdollista jatkaa alun timanttisella linjalla aivan loppuun asti? Hämmästyttävästi hän saa yli sivun mittaiset virkkeensä toimimaan. Tähän kirjaan lienee käytetty Gummeruksen painon kaksoipisteitä ainakin kymmenen vuoden kiintiön verran. Kaiken huippuna mukana tekstimassassa oli jossain kohtaa muutama lause, joiden perusteella kertoja saattaakin olla vain klassinen suuruudenhullu, joka viettää aikaa ja kirjoittelee fantasiaansa auki mielisairaalaan suljettuna???