Pikkutyttö Natsuki kohtaa kotona fyysista ja henkistä pahoinpitelyä. Koulussa pedagogi paljastuu ikävällä tavalla pedariksi. Leikkaus aikuisuuteen ja netistä löytyneeseen, sopimuspohjaiseen parisuhdekulissiin. Aviomies Tomoomi ei kyseenalaista Natsukin juttuja siitä miten hän on Pohapipinpobopia -planeetan muukalainen, vaan lähtee innolla mukaan alien-hörhöilyyn, johon päähenkilöt sitten loppukirjan mittaan hakevat edes jotenkin loogiseksi venyvää selitystä. Natsuki ja Toomomi eivät suinkaan ole ainoat joiden kaltoin kohtelua lapsena kirjassa kuvataan. Päähenkilöiden mummola maalla, Akishinan korkeilla vuorilla, ja sen edustama maalaiselämä kuvataan synkän, pakonomaisen kaupunkielämän vastakohtana. Kaiken tarkoitus lienee kyseenalaistaan japanilaisen, tai miksei länsimaisenkin yhteiskunnan tiukkoja normeja ja niitä vaalivien taviksien valintaa. Länsimaisen lukijan on vaikea ymmärtää vaihtoehdottomuus ja erilaisten keskiteiden puute, johon Muratan teos nojaa. Siinä missä samaa teemaa käsittelevä kirjailijan aiemmin suomennettu Lähikaupan nainen onnistuu hienovaraisen absurdissa ulkopuolisuuden kuvauksessaan, keinoiltaan äärimmäinen Maan asukit päätyy hedelmättömään umpikujaan. Sinänsä kekseliästä, mutta ällöttävää loppuratkaisua pidin juonitasolla epäuskottavana. Kannen ja tekijän edellisen perusteella odotin lukea oivaltavan hassua normien ja käyttäytymissääntöjen kyseenalaistamista, ja sitä kautta lempeämpää kritiikkiä. Kirja osoittautui kuitenkin sisäänpäinkääntyneeksi, synkäksi ja sokeeraavaksi. Ilmeisesti Japanissa mielenterveyspalvelut ovat vielä huonommissa kantimissa kuin Suomessa.