Väänänen ja jeesushullut on Korhosen dekkarisarjan toinen kirja. Korhonen on selkeästi Juha Vuorisen hengenheimolainen. Vuorisen kirjat eivät ole minuun koskaan vedonneet mutta yllättäen tämä upposi. Riippuuko asia sitten huumorintajusta vai mistä? Mahdollisesti, todennäköisesti kirja on hyvän maun vastainen, oikein rankastikin, ja kenties se juuri tekeekin siitä hauskan. Kuulun sukupolveen ja geeneiltäni siihen rajattuun ja etuoikeutettuun ihmiskunnan osaan, jolla on mahdollisuus olla huumorin ja fiktion suhteen salliva. Yritin kyllä etsiä kirjasta kohtia, joista pahastua jonkun ihmisryhmän puolesta, mutta en onnistunut. Minua ei häiritse kirjan mahdollisesti vinoutunut naiskuva (naishahmoja on kuitenkin muutama erilainen) tai hahmojen homofobiselta ajoittain vaikuttava heteronormatiivisuus. Tekopyhiä uskovaisia (siis kirjan hahmoja) sietääkin mielstäni pilkata. Kyse on joka suhteessa mielikuvituksellisesta tarinasta. Kannessa kirjasta käytetään luonnehdintaa neonoir hardboiled. Se ei sano minulle oikein mitään, yhtä hyvin voisi puhua törkyviihteestä. Pystyn helposti luettelemaan tästä omakustanteesta monta virhettä ja vikaa. Oikoluku on tehty sinne päin, perinteistä rakennetta tai juonen kaarta löytyy vain nimeksi ja dekkariksi väittäisin teosta juoneltaan heppoiseksi. Lukijaa ei missään vaiheessa haasteta älyllisesti, vaan hänet pidetään toisteisuuden avulla pikemminkin edellä kuin jäljessä siitä mitä tapahtuu ja miksi. Korhosen tekstit sopinevatkin parhaiten äänikirjoina kulutettavaksi. Teoksessa viehätti anteeksipyytelemätön ja energinen remellys, josta paistaa läpi silkka kirjoittamisen riemu. Kulahtaneiden sanontojen vastapainoksi tekstistä löytyy myös oivaltavia sutkauksia. Teksti on jaettu päiväkirjamaisiksi lyhyiksi kohtauksiksi ja on siten äärettömän helposti lähestyttävä. "Aina voi lukea vielä pari sivua lisää." Ajoittain yli lyövät seksi- ja väkivaltakohtaukset saavat miettimään, miksi pidin tästä enemmän kuin aiemmin lukemani ”taidekirjan” vastaavista ällötyksistä. Lienee makuasia.