Joissakin takakansiteksteissä kerrotaan: "Tapahtumat lähtivät yhtäkkiä vyörymään niin että Spade joutui pitämään päänsä kylmänä." Itse en minkäänlaista vyörymistä tunnistanut, pikemminkin koko ajan edettiin korostetun hitaasti. Välillä tunnetilojen ja kuvausta ja sananvaihtoa riitti enemmän kuin tämän tyyppisessä kirjassa olisi odottanut. Vauhdikkainta tekstiä oli oikeastaan taustatarinana kerrottu, tavoitellun artefaktin historia. Aikansa kesti tottua Hammettin "tyyliin" kuvailla hahmoja ja heidän tunteitaan silmien ja kasvojen värin melko villeilläkin vaihdoksilla. Päähenkilöiden välisen eroottisen latauksen kuvaamista on vaikea arvoida. Häveliäisyydessä, jos missä teoksen ikä näkyy, niin kovaksi keitettyä kuin meno onkin. Kirjassa on mukana vain muutama nainen, jotka Hammet pitää ajalle tyypillisesti statisteina. Minut yllätti se että sata vuotta vanha kirjan maailma ei tuntunut ollenkaan vanhahtavalta, puhelin ja pikkuautot oli jo keksitty. Toki niiden rooli arjessa, samoin kuin sanomalehtien ja laivojen, on ehtinyt muuttua. Toinen yllättävä seikka oli teoksen teatraalisuus, kirjassa lähinnä istuskeltiin tai seisoskeltiin jutustelemassa Spaden toimistossa tai jossakin hotellihuoneessa. Vaikka tähän ei mitään maailmanluokan lopputwistejä ollut kirjoiettu, niin riittävästi mutkia kuitenkin. Maltan haukka kuittaa helposti paikkansa dekkarien ikiklassikkona.