Suomalaiset kirjailijat ovat viime aikoina jääneet aavistuksen verran taustalle omassa repertuaarissa. Tunnistan osapuilleen niin kirjailijoiden kuin teostenkin nimet, mutta kirjahyllyyn niitä ei ole eksynyt.

Puhdistuksen lukeminenkin sai alkunsa elokuvasta. Näin leffan, ja sen jälkeen päätin selvittää, kuinka uskollinen se on kirjalle.

Ja onhan se. Elokuva karsii tarinaa, mutta se ei välttämättä ole huono asia; vaikka lukukokemus kaiken kaikkiaan oli perin sujuva, tarina eteni hitaasti. Toisaalta tilannetta ei ainakaan helpottanut, että juonikuvio ainakin pääpiirteissään oli elokuvan jälkeen jo selvä.

Elokuvassa tarina etenee myös lineaarisemmin kuin kirjassa; vaikka molemmissa pompitaan sodanjälkeisen Viron ja 1990-luvun alun Viron välillä, kirja ei noudata yhtä siistiä kaavaa kuin valkokangasversio. Rakenne on perusteltu, sillä se auttaa näkemään yhtäläisyydet Aliiden ja Zaran tarinan välillä. Toisaalta joitakin asioita paljastetaan ehkä tarpeettomastikin vasta loppumetreillä.

Mielenkiintoista on myös päähenkilön rakentumisen ero. Elokuvassa Aliide tuntui syystä tai toisesta lähes välittömästi vastenmieliseltä hahmolta, ja mielikuva pehmeni vain vähän loppua kohti. Kirjassa tapahtuu toisinpäin: Aliidesta tulee ehkä kova vaikutelma, mutta epämiellyttäväksi se kääntyi ainakin omalla kohdallani vasta loppumetreillä. Tämä on hyvin vahvasti kahden henkilön kirja: Aliide on kiistattomassa pääosassa, Zara yhtä selkeä kakkonen, ja kaikki muut jäävät kaukaisiksi statisteiksi.

Viron, Neuvostoliiton ja itäblokin tapahtumat yleensä lienevät suomalaisille sen verran tuttuja, että kirja ei suoranaisesti onnistu paljastamaan mitään uutta. Tietyllä tapaa järjestelmäkin on statisti: vaikka Neuvostoliitto on kiistatta merkittävä tekijä, tarina pyörii niin paljon henkilöiden ympärillä, että itse jäin miettimään, olisiko tilanne olennaisesti muuttunut, jos N-Liittoa ei olisi ollut. Vaan silloin tätä kirjaa ei ehkä olisi kirjoitettu.