Väärän kissan päivä

Tiedätkö sen tunteen, kun luet keskimäärin yli 60 kirjaa vuodessa, mutta olet niin saatanan kranttu ja kaikki ne yli 60 kirjaa ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuksia? Kun edellisestä pysäyttävästä, värisyttävästä ja vaikuttavasta lukukokemuksesta on kulunut jo yli kaksi vuotta? Kun tartut jälleen suurin odotuksin seuraavaan kirjaan — ja se on juuri se kirja, joka ylittää odotukset, saa koukkuun heti alussa, vetää maton jalkojen alta suunnilleen joka luvussa, tarjoilee hykerryttävää komiikkaa ja jättää jälkeensä sen kaikkein tavoitelluimman, mitä minä juuri luin? -tunteen? Tiedätkö, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä (Atena 2017). Juuri tällaisten kirjojen lukemista varten ihminen elää ja hengittää.



Vaan mitä tästä kirjasta voisi sanoa paljastamatta liikaa? Alku on sitä, mitä takakansiteksti lupaakin, ja lukija asennoituu ottamaan selvää dementoituneen äidin ja keski-ikäisen lapsen suhteesta. Mutta jo alussa heitetään ilmaan vihjeitä paljon isommastakin, ja kun kolmannen luvun lopussa tapahtuu käänne, joka pyyhkii pöytää kaikella siihen asti kerrotulla, lukija pääsee siihen tuttuun epävarmuuden ja odottamattomuuden tilaan, joka Jääskeläisen kirjoja lukiessa on ainoa varma asia — ja jonka takia hänen kirjojaan haluaakin lukea.



Alkaa symboliikkaa ja intertekstuaalisuutta hikoileva koominen ja vauhdikas seikkailu, jonka aikana esitellään Ankkalinnan — anteeksi, tarkoitin tietenkin Marrasvirran — tärkeimpiä ja uskomattomimpia nähtävyyksiä ja yritetään selvitä seuraavalle etapille jonkun paikalle tupsahtaneen, häkellyttävän moniulotteisesti ja syvästi kirjoitetun karikatyyrihenkilön avulla tai hänestä huolimatta. Missään vaiheessa ei voi olla varma, lukeeko dekkaria, ihmissuhdedraamaa, kansainvälistä agenttijännäriä, uusliberaalin urbanistin kolumnia vai 70-luvun Aku Ankan taskukirjaa, vaiko kuitenkin niitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä tapahtuu taas jotain, mikä on samaan aikaan uskomattoman koomista ja kaiken siihen asti luetun valossa täysi yllätys. No, lopussa toki päästään perille siitä, minkä tarkka lukija ehkä on jo ounastellut matkan puolivälissä olevan määränpää, mutta varmahan siitä ei voi olla, ennen kuin sen on vihdoin lukenut. Eikä sitäkään — tietenkään — tarjoilla miltään pahvilautaselta sumuisen puiston nakkarilla.



Jösses. Lukijana nauttii joka lauseesta, siitä kuinka Jääskeläinen rakentaa hirtehishuumoriaan ja tarjoilee sitä kaurismäkeläisten sarjakuvahahmojensa kautta, siitä kuinka hän tiivistää yhteiskunnallisen ajankuvan niin tunnistettavan selkeisiin arkkityyppeihin ilman, että ne tuntuvat nopeasti vanhenevilta, ja siitä kuinka hän osaa yhdistää menneisyyden suuria virtauksia nykypäivän ilmiöihin. Lukijana nauttii myös siitä, miten erilaisia ja arvaamattomia, mutta aina yhtä vaikuttavia kirjoja Jääskeläinen kerta toisensa jälkeen onnistuu kirjoittamaan. Kirjailijana sitä tietenkin haipuu syvimpään alhoon, kun tajuaa, ettei ikinä osaa itse kirjoittaa mitään yhtä hienoa. Ja kaiken tämän jälkeen kissat näyttävät yhtäkkiä paljon epäilyttävämmiltä. Söpöiltä edelleenkin, kyllä, mutta eivät aina niin suorilta.

Väärän kissan päivän arvosana on kirkkaasti vähintään 15/5. Jos luet tänään vain yhden kirjan, lue tämä.