Se

Puhumme paljon, sanomme vähän.
Mene sinä tupakalle, minä jään tähän.
(Raptori: Minä ja ryhmä)

Joskus 12-vuotiaana innostuin lukemaan Stephen Kingin kirjoja, ja 15-vuotiaana olin lukenut niistä varmaan jokaisen, jonka onnistuin Porvoon kirjastoista löytämään. Mutta Sitä en ikinä lukenut kokonaan. Vanha painos oli nimittäin julkaistu kaksiosaisena, enkä ikinä onnistunut saamaan ykkösosaa kirjastosta — aina se oli jollakulla muulla lainassa. Kakkososan luin, ja koska olin toki nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan (siitä elokuvastahan innostukseni Kingin kirjoihin lähtikin), minulla oli yleisesti käsitys tapahtumien kulusta. Eihän se tietenkään kovin täydellinen ollut, kun ykkösosa jäi lukematta.Nyt kun Siitä ilmestyi uusi yksiosainen laitos, joka vieläpä päätyi antikvariaatin kautta hyllyymme sangen huokeaan hintaan, alkoi kutkuttaa ajatus kirjan lukemisesta vihdoinkin kokonaan — ja Kingin lukemisesta ensimmäistä kertaa yläasteen jälkeen. Ja olihan se elämys, sanonpa vaan, olihan se elämys! Kingin jaaritteleva ja tarpeettoman yksityiskohtainen kirjoitustyyli oli toisaalta kuin vanha tuttu. Sellainen, jonka seurassa kyllä viihtyy aikansa ja juttu tuntuu soljuvan oikein mukavasti, mutta kuitenkin sellainen, jonka seurassa tulee lopulta vähän likainen ja nolostunut olo. ”Vieläkö elämäni junnaa tätä samaa rataa? Miksi tapasinkaan taas tuon saman tyypin?”Mutta ei siinä, elämyshän sopii hyvin kirjan teemoihin eli lapsuuden hirviöiden kohtaamiseen uudelleen ja niiden voittamiseen uudemman ja nyt lopullisen kerran. Tarkoitan tällä sitä, että Sen lukeminen juuri nyt oli minulle hyväksi. Kirjoitan itsekin, vaihtelevassa määrin, mutta en ole koskaan oikeastaan tarkemmin pohtinut omaan kirjoittamiseeni käytännössä vaikuttaneita esikuvia. Koska luin teininä tuhansia (ellen kymmeniä tuhansia) sivuja Kingiä, sillä on väistämättä ollut vaikutuksensa. Ja pakkohan se on myöntää: etenkin Kingin maneerinomainen tapa toistella tiettyjä kerronnallisia elementtejä pitkin tekstiä joko täsmälleen samassa tai hiukan varioidussa muodossa viehätti minua kovasti silloin, ja omissa teksteissäni näkyy pyrkimystä samanlaiseen toisteluun. Voisin jopa luonnehtia, että Kingin polveilevuudestaan ja rönsyilevyydestään huolimatta kaavamaisesti toistuva tyyli on tietyllä tapaa barokkista, ja barokissahan ei noin yleensä ole mitään vikaa, päin vastoin.Samalla teos kuitenkin muistutti, että yhdysvaltalainen nykykirjallisuus kääntyy älyttömän huonosti suomeksi. Ei tämä suinkaan ainoa englannista suomennettu amerikkalaiskirja ole, jonka kieli tuntuu jollain tavalla niin väärältä. Amerikanenglannin (ja vielä rentoon tyyliin pyrkivän amerikanenglannin) poljento on niin erilaista kuin suomen, että ei käy rehevän tekstin suomentajaa kateeksi. Samaa vääryyden tuntua ei ollenkaan samassa laajuudessa esiinny muista kielistä suomennetuissa kirjoissa. Käännöstä ei ole myöskään yhtään modernisoitu tähän uuteen painokseen. Let's face it: suomalaisen populaarikulttuurin tila on muuttunut aika paljon 30 vuodessa. Kun kirja ensimmäisen kerran julkaistiin suomeksi, rajanaapurinamme oli Neuvostoliitto ja englantia osaavien määrä maassamme oli paljon pienempi. Se näkyy suomennoksen kieliasussa, joka on jäänyt kovasti ajastaan jälkeen. Lisäksi uuteen laitokseen on tullut täysin uudenlaisia kielivirheitä, kun vanha käännös on siirretty paperilta skannaamalla tietokoneelle eikä skannerin tekstintunnistuksen tekemiä virheitä ole oikolukuvaiheessa korjattu (onko tätä edes oikoluettu enää uutta laitosta tehtäessä?).Muutenhan lukukokemus oli oikein viihdyttävä (sen lisäksi, että se oli minulle henkilökohtaisella tavalla tärkeä). Tarina imaisee mukaansa ja kiertyy vähän kerrallaan auki, ja vaikka kyseessä on ihan helkkarin iso tiiliskivi, se tekee mieli ahmia nopeasti ja yötä myöten. Kerronnasta ei ole kovin helppo sanoa, tapahtuuko se kahdessa aikatasossa vai onko kaikki nykyhetkeä ja nykyhetkessä tapahtuvaa muistelua, mutta tällainen kertojien luotettavuutta nakertava seikka toki sopii hyvin yliluonnollisia elementtejä vilisevään tarinaan. Ja kun tarinan huippukohta kultaisen leikkauksen tienoilla saavutetaan — niin, siinä se ongelma vähän onkin. Eihän tarinan pitäisi siitä lähteä lässähtämään, vaan vain kiristää otettaan. Kuitenkin intensiivinen ja psykologinen kauhu antaa vähän kerrallaan tilaa halvoille erikoistehosteille (huomatkaa, että kyseessä on sentään kirja eikä elokuva), ja naishenkilöihin kohdistuva male gaze, joka vähän tökkii jo kirjan alkupuolella, varastaa lopussa suorastaan koomisella tavalla pääosan. Voihan toki ajatella, että kauhun vaihtuminen huvittuneisuuteen on kirjailijan tapa vapauttaa lukija painajaisistaan, mutta kyllä se minusta enemmän lepsukselta tuntuu. Viimeisten muutaman kymmenen sivun lukeminen onkin sitten sellainen ”vieläkö tässä nyt jotain jaaritellaan?” -antikliimaksi, etten ole ihan varma, olenko lopulta riittävän vaikuttunut kokonaisuudesta lisätäkseni kirjan vaikutuksen tehneiden hyllyyn. No okei, kyllä tämä on sen verran monella tavalla kuitenkin vaikuttanut, että loppu saa aika paljonkin anteeksi.Summa summarum: henkilökohtaisesti tärkeä ja ajankohtainen kurkistus nuoruuden suosikkikirjailijaan, joka taitaa kyllä nyt jäädä ainoaksi lajissaan.