Kännön omintakeinen, Mehiläistiestä alkanut ja Sömnön ja Runoilijan kautta kulkenut tuotanto tuntuu Ihmishämärässä saavuttavan jonkinlaisen kulminaatiopisteen. Valitettavasti kirja, jonka varmaan pitäisi tuntua huippukohdalta, tuntuu lähinnä ylipitkältä aiempien ideoiden toistolta, ja etenkin jumalten seikkailut ovat lähinnä tylsiä (mikä myös antaa aiheen pohtia, miksi jumaltarustot ovat aina niin tylsiä, vaikka jumalten pitäisi olla ihmisiin verrattuna ylivertaisia — luulisi ylivertaisuuden yltävän myös kiinnostavuuteen) ja kirjailijan mieskatse tuijottaa paikoin vähän liiankin ahnaasti. Noh, ainakin tämän kirjan maailmanloppuun johtaneet tapahtumat antavat hiukan toivoa siitä, että ehkä seuraavassa romaanissaan Kännö vaihteeksi käsittelisi jotain uutta.
Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo kokoluokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teokset lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämärään ja jumalten vuoro nousta tilalle.
Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Siegfried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sotamiestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.
Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailmansodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan …
Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo kokoluokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teokset lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämärään ja jumalten vuoro nousta tilalle.
Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Siegfried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sotamiestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.
Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailmansodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljellään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – "Jokainen sukumme nainen on osa perimmäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalouskoulussa", niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.
Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldovinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdottomasti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saamaan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.
Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vieraaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluonnollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.
Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaihtoehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jatkuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.
Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot WagnerinDer Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläistien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.
