Paperback, 1023 pages
English language
Published Dec. 17, 2003 by Penguin Putnam.
Don Quixote has become so entranced by reading chivalric romances that he determines to become a knight-errant himself. In the company of his faithful squire, Sancho Panza, his exploits blossom in all sorts of wonderful ways. While Quixote's fancy often leads him astray—he tilts at windmills, imagining them to be giants—Sancho acquires cunning and a certain sagacity. Sane madman and wise fool, they roam the world together, and together they have haunted readers' imaginations for nearly four hundred years.
With its experimental form and literary playfulness, Don Quixote has been generally recognized as the first modern novel. The book has been enormously influential on a host of writers, from Fielding and Sterne to Flaubert, Dickens, Melville, and Faulkner, who reread it once a year, "just as some people read the Bible."
I started reading this with a group of friends, taking turns to read chapters aloud. For the first 5-10 chapters I was enthralled, finding it an utterly charming satire of essentially the same genre that Monty Python and the Holy Grail sends up. But after that it felt like it kept repeating the same jokes, and started to wear thin enough that I didn't actually finish it.
Toisessa osassa meno jatkui vielä avausosaakin päättömämmissä merkeissä. Lukukokemus oli vähän samaa sarjaa Tristram Shandyn kanssa: muutama hivenen huvittava lausahdus, mutta muuten aika tyhjänpäiväistä ja mihinkään johtamatonta kohellusta. Kirjan ydin on tiivistettynä se, että sivulliset kiusaavat mielisairasta, kukin kykyjensä ja varojensa mukaan, ja tälle sitten nauretaan ja odotetaan lukijankin nauravan. Mitään muuta motiivia kirjan tapahtumille ei ole kuin kiusanteko.
Tapani mukaan en anna kirjalle ikälisää. Sellaisenaan Don Quijoten ykkösosa on suhteellisen pitkästyttävä kuvaus epäonnisesta seikkailuretkestä, jossa ei päästä kuin muutaman päivämatkan päähän majataloon. Majatalossa ja läheisellä vuoristoseudulla junnataankin sitten loppukirja, mitään ei saada aikaiseksi, mutta sisäkertomus jos toinenkin tulee kerrotuksi. Ja se kuuluisa taistelu tuulimyllyjä vastaankin on nopeasti ohi — eihän se kestänyt edes yhtä sivua!
Joskus aikoinaan tuli nähtyä telkkarista paljon Tuttiritaria, ja ajattelin, että siinä parodioidaan Don Quijotea. Noh, nyt kirjan luettuani voin todeta, että ihan yhtä onnettomia seikkailijoita ovat kumpikin.
