Niin murteella puhuvat että on melkein vaikea lukea
3 stars
Eeva palaa kotikyläänsä katkeruutta mielessään... Synkkäsävyinen kertomus sulkeutuneesta kylästä, jonka elinkeino on kadonnut ja jossa vanhat kaunat ja väärinteot näin pääsevät pintaan. Vai pitäisikö sanoa pohjaan, joen äärellä kun koko ajan liikutaan, heh. No jaa, lukihan tämän. Lisätähti siitä, että juuri tämä kirja tuotti minulle uuden inspiraation yhteen omaan romaaniaiheeseen, jota on tullut pyöriteltyä jo ties miten pitkään.
Eeva on kotoisin pienestä kylästä jostain kaukaa pohjoisesta. Hän on palannut kotikyläänsä neljän vuoden poissaolon jälkeen. Kylän elämä on pyörinyt runsaskalaisen joen ympärillä, mutta joki on edelleen tyhjänä kaloista. Kukaan ei enää kalasta, paitsi Eevan isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik, eivätkä hekään mitään kalaa enää saa.
Eeva on tullut tapaamaan äitiään, mutta äiti on kuollut viikko sitten. Mistään iloisesta jälleennäkemisestä ei olisi kuitenkaan ollut kyse.
”On se kumma, että äiti kuolee jokheen justhiin ennen ko mie tulen takasin. Sen mie kuule sulle sanon, että ees kuolema ei sitä pelasta. Mie ylitän vaikka tuhat tuonelan virtaa, että saan sen kiinni. Mithään muuta se ihminen ei ole saanut aikhaan ko pahhaa. Kuolema oon sille vain helppo väylä päästä pakhoon.”
Kostoretkihän tämä on. Mitä Eeva on kostamassa ja kenelle, selviää kirjan mittaan, mutta ei tässä hyvin käy. Ainakaan meillä päin Veteen syntyneitä ei ole kirjastossa luokiteltu kauhukirjoihin, mutta ei sekään ihan väärin olisi. …
Eeva on kotoisin pienestä kylästä jostain kaukaa pohjoisesta. Hän on palannut kotikyläänsä neljän vuoden poissaolon jälkeen. Kylän elämä on pyörinyt runsaskalaisen joen ympärillä, mutta joki on edelleen tyhjänä kaloista. Kukaan ei enää kalasta, paitsi Eevan isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik, eivätkä hekään mitään kalaa enää saa.
Eeva on tullut tapaamaan äitiään, mutta äiti on kuollut viikko sitten. Mistään iloisesta jälleennäkemisestä ei olisi kuitenkaan ollut kyse.
”On se kumma, että äiti kuolee jokheen justhiin ennen ko mie tulen takasin. Sen mie kuule sulle sanon, että ees kuolema ei sitä pelasta. Mie ylitän vaikka tuhat tuonelan virtaa, että saan sen kiinni. Mithään muuta se ihminen ei ole saanut aikhaan ko pahhaa. Kuolema oon sille vain helppo väylä päästä pakhoon.”
Kostoretkihän tämä on. Mitä Eeva on kostamassa ja kenelle, selviää kirjan mittaan, mutta ei tässä hyvin käy. Ainakaan meillä päin Veteen syntyneitä ei ole kirjastossa luokiteltu kauhukirjoihin, mutta ei sekään ihan väärin olisi. Tunnelma on painostava. Lukijana olin Eevan puolella, kun tämä tekee selvää jälkeä uinahtaneessa, kohtaloonsa juuttuneessa pikkukylässä. Tarinassa on tunnelman lisäksi silkkaa väkivaltaa ja julmuutta, mutta ei liian graafisesti kuvailtuna. Häijyä kyllä silti tekee
Kirjan dialogi on kirjoitettu rehevällä Tornionlaakson murteella, joka tuo Veteen syntyneille oman viehättävän sävynsä. Kylän elämässä on muutenkin pohjoisen perinnettä, sillä kalastus tapahtuu ennen kaikkea lippoamalla siikaa krenkuilta joen varresta. Tässä perinteisessä Tornionjoella harjoitetussa pyyntimenetelmässä kalaa pyydystetään pitkävartisella haavilla. Kirjan kirjoittaja Akseli Heikkilä onkin kotoisin Tornionjoen Kukkolan kylästä, joka on lippoamisen ydinalueita. Kirjan tapahtumapaikkana oleva kylä on kuitenkin nimetön ja sijainniltaan epämääräisen syrjäinen. Perinnäistapoineen se tarjoaa oivallisen miljöön tapahtumille.
