User Profile

4/2025 Rosa Meriläisen Sano vaan - Urheamman tilan periaatteet. No, minähän olen nössö ja vässykkä, konsensushakuinen sovittelija, eli tämä kirja on kirjoitettu juuri minulle. Rohkeaksi on väitetty monta kertaa, mutta en kyllä ole. Urheampi tila ei ole sama kuin turvallisempi tila, mutta samaan keskusteluun ne liittyvät. Ei minusta teräväkielistä esitaistelijaa kirjan ansiosta tullut, mutta ehkä änkyttelen ajatuksiani jatkossa esiin ilman liiallista etukäteiskritiikkiä ja -sensuuria.

3/2025 oli Katariina Harteelan Pakastaa, ei pakasta. Kirja kertoo perheellistymisajatuksista ja -päätöksistä, kun biologia on tulossa vastaan. Kai tämä romaani on, vaikka kuuntelin kuin tarinallista dokkaria. Eksoottinenkin omasta näkökulmasta, kun oma elämä on mennyt ihan toisin.

2/2025 Becky Chambersin Veisu luonnonkoneille (suom. Kaisa Ranta). Kuuntelin juuri ilmestyneen kirjan neuloessa ja ruokaa laittaessa. Onneksi tällaisia teoksia tehdään. Pieni, viisas, riemastuttava kirja, joka saa miettimään tarkoituksia. "Se ei ole kädestä pitämisen tarkoitus, eihän?" se kysyi nolostuneena, sillä se tiesi jo vastauksen. Odotan kovasti kirjan paria.

1/2025 Hanna Kuuselan Syytös, aivan todella hieno teos. Meni tunteisiin ja kehoon. Muutaman kerran hörähdin, yhden kerran liikutuin kyyneliin. Rakastan yliopistoa ja sivistystä. Tunnistan Syytöksen tuskan epädemokratisoitumisesta ja sivistyksen rapautumisesta. Olin muuten yliopistossa töissä jo silloin, kun uusi palkkausjärjestelmä tuli. Olen myös uupunut ja masentunut yliopistohommissa. Olen ensimmäisen polven akateeminen ja enimmäkseen etätyötä tekevänä koen, että yliopisto on täällä meillä(kin) nykyään. Ja lisäksi tuli mieleen, että Debytantti on sukua Syytökselle. Ehkä sisarpuoli tai pikkuserkku. Aineksissa on eroa, mutta pohjalla lienee syvä rakkaus yliopistoa kohtaan sekä toivon ja epätoivon loppumaton tanssi. Kollega kysyi Debytantin luettuaan, onko minulla huonoja kokemuksia yliopistosta. On, mutta ei tästä nykyisestä, jossa moni asia on lopulta aika hyvin.

#lukuvuoksi2025 ja kirja numero 8. Se on autoillessa kuunneltu Cecelia Ahernin Pisamat kuin tähdet, suom. Anna Heroja, lukija Anni Kajos.

Aina kun minulla on töissä tiiviimpää, luen ja kuuntelen vähemmän ja kevyempää, tai sellaiseksi miellettyä. Tämän oli tarkoitus olla kevyt, mutta sisälsi minulle vähän turhan rajua ostrakismia ja fyysistä väkivaltaakin. Pisamissakin muuten asuttiin hyvin toimeentulevien autotallissa vuokralla kuten Lily Kingin Kirjoittajia ja rakastajia -romaanissa.

En tiedä, miten kauan muistan päähenkilö Allegran, mutta todennäköisesti muistan kauankin kirjallisen kikan, jossa muut henkilöt ja lukija näkevät päähenkilön kiusallisen kirkkaasti, mutta päähenkilö itse ei pysty itsereflektioon eikä tajua, miten sosiaalinen tilanne pitäisi tulkita.

Tämä hirmuisen hyvä. Kiitos Jessi Jokelainen!

Eli just sain loppuun #lukuvuoksi2025 kirjan nro 9, joka on kansanedustaja Jessi Jokelaisen sarjispamfletti Femokratia

46 vuoden kokemuksella tyttöydestä ja naiseudesta sanon huh, ei ihme, että välillä vituttaa.

Itse olen viime päivät miettinyt kympintyttöyttä. Jokelainen ei aihetta mainitse, mutta luulen, että saattaisimme olla samaa mieltä seuraavasta ajatuksesta: Kympintyttö pitää määritellä säälittäväksi pingottajaksi ja suorittajaksi, koska päämäärätietoisesta ja asioita haluavasta tytöstä tulee päämäärätietoinen ja asioita haluava nainen, ja sellaiset on vaarallisia.

Voi miten hyvää lukeminen teki minulle just nyt. Minua myös luultiin tänään huomattavasti nuoremmaksi kuin olen. Ensin meinasin korjata, sitten päätin, että antaapa olla. Huvitti vähän sellainen tytöttelyasenne. En useinkaan kohtaa sitä enää, no koska olen kohta vittu viiskyt ja muuttumassa näkymättömäksi (?!?). Lukekaa kaikki Femokratia, jooko?

Seuraavaksi tämä lähtee lukuun mun ipanoille eli ihmekolmosille eli pojilleni. Ja puolisolle, joka on mies.

Nyt pitäisi varmaankin katsoa leffa uudestaan ennenkuin sanoo mitään, mutta minulla on sellainen muistikuva, että nämä eivät nyt kovin lähellä ole toisiaan. Kirja on monisyisempi.

Näin aikuislukijana toivoin, että Sophien iästä olisi otettu vielä enemmän irti ja taikataituruudesta myös. Mutta hieno kirja kaikinpuolin, olen iloinen, että luin.

Alun alkujaan teos on ilmestynyt 1986. Ajan kuluminen näkyy ehkä eniten parisuhde- ja seurustelukäsityksissä, mutta ei pidä antaa sen häiritä.

Ja mitä ajattelin: Kaunista, soljuvaa, kieltä ja tarinaa. Mua todnäk nauratti väärissä kohdissa, mutta viime vuosien menetykset ovat vaikuttaneet huumorintajuuni niin. Kun vaikeuksissa pistetään sekä määrässä että laadussa nupit kaakkoon, mua alkaa huvittaa. Liikutuin todnäk niissä kohdissa, missä pitikin. King kuvaa aivan helvetin hienosti ihmisten välisen kommunikaation kömpelyyttä ja etenkin sosiaalisesti osaavamman vastaantulemista. Romaanihenkilöitä, joilta voi ottaa mallia sosiaaliseen kanssakäymiseen?!? Ja ah, miten nautin kirjoittamisen ja sen ympärillä pyörivän elämän kuvauksista, siitä miten kirjoittava ihminen tarkkailee kaikkea koko ajan. (Yksi asia tosin kiusaa. Kerättiinkö koirankakat pussiin ja vietiin roskikseen 1997?)

Kirjoittavalle ihmiselle ja etenkin kirjoittajia ohjaajalle ihmiselle kuin oppikirja, ja kuitenkin ollaan ehkä mahdollisesti autofiktion apajilla, tai sitten ei.