En aina jaksa lukea postmoderneja romaaneja kovin pitkälle. Mutta kun jaksan, ne yleensä tekevät vaikutuksen.

Mutta mitä tällaisesta sillisalaatista oikein osaisi sanoa? Kaikki rakenteen säännöt rikotaan, ikinä ei voi tietää, miltä seuraava sivu näyttää ja mihin siinä poukataan. Mutta jos nyt yritän. Kirjan tarina on sipuli: [[[[[talo] talosta tehty dokumenttielokuva] dokumenttielokuvaa kommentoiva akateeminen käsikirjoitus] käsikirjoitusta kommentoivat satunnaisen jannun turinat] kaikkea tätä kommentoiva toimituskunta]. Alaviitteissä kerrotaan vähintään yhtä paljon kuin varsinaisessa tekstissä. Lopuksi on vielä liitteet, jotka lukemalla vasta saa muodostettua jonkinlaisen eheää muistuttavan käsityksen siitä, mistä kirjassa on kyse. Graafista kikkailuakin on toki paljon.

Minut kuitenkin sai lumoihinsa nimenomaan sen satunnaisen jannun turinointi. Hänen turinansa on painettu courierilla ja kerrontatyyli muistuttaa rentoja nettipäivityksiä — mutta ei sellaisia nettipäivityksiä, joita nykypäivän some on pullollaan, vaan enemmän sellaista proosallisuutta, jota 1990-luvulla netistä ja purkeista löytyi. Kirjan alku tuntuikin siltä kuin olisi sukeltanut jonnekin 1990-luvun purkin aarrearkkuun ja olisi alkanut lukea jotain sellaista tekstiä, josta ei yhtään tiedä, kuka ja miksi sen on kirjoittanut ja mikä sen totuudenmukaisuuden aste on. Kuin löytäisi jonkun toisen tietokoneelta hakemiston täynnä sekalaista mutta oudon kiinnostavaa tavaraa. Ja tämä piti otteessaan yhtä tiukasti kuin se kaikki satunnainen ryönä silloin aikoinaan ennen internetiä, kun purkkeihin soitettiin yöllä lankalinjalla ja diskettejä vaihdettiin koulun pihalla.

Ja tämän 1990-luvun ryönän tavoin jossain vaiheessa tuli se sama kyllästymisen ja pettymisen tunnekin, joka on niin tavallista satunnaista tavaraa tonkiessa: eihän tämä lopu koskaan eikä tässä ole mitään yhtenäistä salaisuutta paljastettavaksi, vaikka aluksi siltä tuntui, vaan tämä nyt vain on läjä jotakin. No, tämä on kuitenkin romaaniksi kirjoitettua tavaraa ja siten tämä lopussa saa päätöksensä ja merkityksensä, ja sen ansiosta tämä ansaitseekin neljä tähteä eikä esimerkiksi kahta. Pitää vain jaksaa sinne loppuun asti. (Mutta sanotaan nyt jo ihan suoraan, että tauhkaa tässä on niin paljon, että kaikki kysymykset eivät todellakaan saa vastaustaan.)

Kaiken kaikkiaan hyvin immersiivinen tarina ihmismielen pimeistä syvyyksistä, syyllisyydentunnosta ja itselle annettavasta synninpäästöstä. Kirja, joka tulee uniin.