Nyt on tämäkin aukko sivistyksessä paikattu enkä voi enää saada pistettä siitä, että en ole lukenut Tarua sormusten herrasta. Motivaationa lukemiselle oli itse asiassa se, että kesäprojektina luin tämän ääneen perheen nuorimmaiselle. Ja seitsenvuotiashan jaksoi kuunnella kolme tai neljäkin tuntia päivässä.

Etenkin saagan alkupuolella oli löysänpuoleisen tuntuista kerrontaa, kun tapahtumia kehiteltiin eikä mitään isompaa tuntunut tapahtuvan. Loppupuolella taasen menoa ja meininkiä sitten riittikin. Mutta kuitenkin juuri ne ratkaisevat kohdat oli kerrottu jotenkin yllättävänkin ohimennen — JA TÄSSÄ ON PIENI SPOILERI (sikäli jos tätä kenellekään enää voi spoilata) — yhtäkkiä pahikset vaan ovat kukistuneet ja lukija miettii, että missä välissä sekin tapahtui.

Mutta ei, ei tämä huono kirja ollut, vaikka monien tämän sorttisten klassikoiden ongelmana on se, että jos niitä ei lue sopivan herkässä iässä, ne eivät sen jälkeen enää uppoa kunnolla. Nimittäin vaikka luin tätä enemmän lapselle kuin itselle, niin kyllä minä ihan odotin, että milloin pääsen lukemaan seuraavan luvun ja saan selville, miten tarina jatkuu.