Reviews and Comments

Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja esimerkiksi viime vuonna, kun minun ja euroviisujen tiet eivät olleet vielä eronneet. Mutta vaikka näin olikin käynyt, kirja onnistui ihan kunnioitettavasti viihdyttämään. Elähtänyt muusikko haluaa tehdä comebackin ja kokoaa tuntemistaan muusikoista epätodennäköisen sekoilijaporukan, jonka huumoribändi onnistuu voittamaan euroviisut. Matkalla sekoillaan tietenkin ihan urakalla, ja kulissien takana häärii myös sekopäinen rikollisjengin pomo. Paikoin huumori on vähän turhan äijämäistä, mutta kokonaisuudessaan tarina tavoittaa hyvin euroviisujen kultakauden tunnelman.

Nopeatempoinen huumoritarina kaveruksista, jotka yrittävät rikastua vähällä vaivalla ja keksivät perustaa saamelaisteemapuiston, vaikkeivät edes ole saamelaisia. Toisin sanoen tässä kirjaimellisesti väännetään huumoria kulttuurisesta omimisesta samalla kun omitaan kulttuuria. Sanotaan vaikka niin, että kirja ei ole kestänyt aikaa.

Jestas miten pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi vielä huonosti käännetty. Makkelipinoon.

Romaaniksi luokiteltu eli faktaa aika vapaalla kädellä värittävä kertomus nykyisen Suomen alueen ja vähän naapurialueidenkin kulttuurihistoriasta aikojen alusta autonomian kynnykselle. Kertomus asettaa kulttuurikontaktit hyvin kontekstiinsa ja tarjoaa paljon uusia oivalluksia myös tällaiselle kieli- ja kirjallisuusihmiselle, jolle nämä asiat eivät ole mitenkään uusia — mutta kuten sanottu, tätä ei ole tarkoitettu tietokirjaksi joten joka tarinassa voi olla paljon taiteilijan lisää mukana. Kirjoitustyyli on vähän sillä lailla äijämäisen rempseä, etten nyt varauksettomasti innostu, mutta ei tämä missään suhteessa huono ole.

Luin ensimmäisen puoliskon tästä iltaisin nukahtamisapuna, joten ymmärrettävästi minulla on vähän hatara kokonaiskuva siitä, mitä tässä tapahtui. Jotain toisen maailmansodan lopussa ryöstettyjä tauluja jäljittivät niin poliisit kuin toimittajat, ja samat taulut olivat parhaillaan vaihtamassa käsiä rikollisilta toisille — ja sitten ihan tyhjästä löytyy myös jotain lesboseksikuvia ja myöhemmin nämä lesbot tekevät kahdestaan itsemurhan. Siis täh? Eihän se edes liittynyt juoneen mitenkään. Tai sitten liittyi ja minulta meni juuri olennaiset kohdat ohi.

Enivei, krimi on krimi, joten löytyy tästä myös hienoja mersuja ja pakollinen käynti strippiklubilla.

Erinomaisen viihdyttävä kokoelma uutisparodiatekstejä viime vuosikymmeneltä. Todella paljon todella osuvaa kuittailua, joka joko naurattaa — tai kauhistuttaa osuvuudellaan. Paikoin tuli kyllä mieleen, että olen lukemassa nykyisen hallituksen ohjelmaa.

Voi ei, tää on ihan kuin hallitusohjelmaa lukisi.

Romaani Biafran valtion synnystä, sen lyhyestä olemassaolosta, sodasta ja nälänhädästä. Keskiössä ovat Nigerian ehdottomaan eliittiin kuuluvan perheen kaksostyttäret, jotka ovat tottuneet rikkaaseen elämään mutta jotka sodan myötä joutuvat kärsimään siinä missä muutkin ja menettävät myös omaisuutensa. Sisällöllisesti kiinnostava kurkistus 1960-luvun juuri itsenäistyneeseen Nigeriaan ja sen sisäisiin ristiriitoihin, mutta kerronta oli vähemmän vetävää ja lukemista sai tehdä ihan tosissaan.

Lyhyt ja jokseenkin fragmentaarinen kuvaus transkokemuksesta. Siitä kun ei ole nainen muttei oikein mieskään. Siitä kuinka hankalaa on saada rintojenpoistoleikkaus. Siitä kuinka ulkonäön muuttuessa muuttuu myös ihmisten suhtautuminen, niin läheisten kuin tuntemattomien. Ja siitä kuinka omakin suhtautuminen läheisiin muuttuu.

Kuusikymppisen miehen muistisairas äiti on vastikään kuollut, ja sitten entinen työkaveri tulee hakemaan hiukan oudolle keikalle. Ajellaan päiväkausia, päähenkilö muistelee nuoruuttansa ja äitiään, sitten itseajava auto raiskaa päähenkilön ja päähenkilö on siitä itse asiassa ihan mielissään, ja matka jatkuu taas. Eli kyllä, aika tyypillinen hollantilaisromaani.

Ihan luettavia tarinoita, mutta ei parasta Topeliusta.

Kuninkaan hansikas kertoo Ruotsin ja Venäjän välisen sodan aikaisista suomalaisvehkeilyistä sekä sotilaan uskollisuudesta kuninkaalleen.

Linnaisten kartanon vihreä kamari on kartano- ja sukumysteeri, jossa käydään kovasti naimakauppoja.

Visentti Aallonhalkoja kertoo ylioppilasseurueesta, jonka ylioppilasjuhlat saavat kohtalokkaan käänteen, sekä kolmiodraamasta ja kaipauksesta.

Aulangon pastorinvaali on kokoelman väkevin tarina. Pahamaineista suurpitäjää hallitaan hyvien velien kesken, kunnes Turusta lähetetty pastorinsijainen saa vihiä siitä, että kaikki ei mene ihan sääntöjen ja oikeuden mukaan.

Mirabeau tädissä vieras mies saapuu hämmentämään ikälopun tätinsä, entisen hovineidin perintöä kuolaavan perheen rauhaa, ja sitten pähkäillään, että mikäs mies tämä on miehiään.

Kirjassa esitellään visuaalisen viestinnän elementtien analysoinnin perusteita, ja multimodaalisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että näihin viestinnän elementteihin sovelletaan samankaltaista systematiikkaa kuin kielen analyysiin sovelletaan. Esitystapa on johdantoteokselle sopivan suoraviivainen. Kaksi asiaa kuitenkin häiritsi. Ensinnäkin kirja on hyvin toisteinen: samoja esimerkkejä (esim. pakkauksia tai elokuvajulisteita) käsitellään luvusta toiseen hiukan eri näkökulmista, ja joka kerta toistetaan samat perusasiat analysoitavasta esimerkistä. Kaipa kirja on sitten suunniteltu niin, että luvut voi lukea myös itsenäisinä, jolloin tällainen toisteisuus palvelee lukijaa. Toinen häiritsevä seikka oli se, että kirjassa viitataan jatkuvasti esimerkkikohteiden väreihin, mutta ainakin minun pdf-tiedostoni oli kansikuvaa lukuun ottamatta mustavalkoinen. Miksi?!

Olin ilmeisesti lukenut esittelytekstin vähän huolimattomasti, koska odotin ihan erilaista tarinaa. Sen sijaan sain eteeni autofiktiivisen matkakertomuksen, jossa hollantilaismies lähtee surinamelaisäitinsä kanssa käymään ensimmäistä kertaa elämässään Surinamessa. Sitten siellä kierretään kaikkia sukulaisia ja äidin vanhoja kotiseutuja. Välissä kerrotaan äidin ja vähän isänkin elämäntarinaa ja perheen kipukohtia. Taustalla on koko ajan Surinamen presidentinvaalit, joiden takia päähenkilö maahan oikeastaan lähti käymään. Noh, lukemisessa kesti siis tolkuttoman kauan, koska odotin ihan toisenlaista kirjaa enkä oikein ollut motivoitunut lukemaan tätä. Mutta jos identiteettipohdiskelut kiinnostaa, niin sitten tämä on ihan jepa kirja.

Kun on lukenut jonkun tavanomaisen harrastajasienestäjille tarkoitetun sienikirjan, jossa esitellään ehkä satakunta sientä, voi helposti syntyä sellainen valheellinen tunne, että no niin, nyt on sienet hallussa. Noh, sitten voi tarttua vaikka tähän sienikirjaan, jossa esitellään runsaat 900 Suomessa esiintyvää sientä ja sanotaan vielä, että yhteensä Suomessa on tuhansia sienilajeja, niin voi kyllä tulla vähän mind blown -olo siitä, miten harhaanjohdetuksi tavanomaisia sienikirjoja lukemalla voi tulla! Oikein mainio opus siis, sienet ovat kiinnostavia ja jännän näköisiä ja niillä on hauskoja nimiä. Eipä tällaista lajimäärää tietenkään yhdellä lukukerralla pysty omaksumaan, ja sienet on joka tapauksessa opeteltava tunnistamaan maastossa yksi kerrallaan, mutta näin kertaluvulla saa kyllä jonkinlaisen yleiskäsityksen siitä, miten monipuolinen sienistö Suomessa on.

Koskisen romaanit ovat aina hyvin kirjoitettuja, eikä tämäkään ole poikkeus. Tarina ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin eräät muut Koskisen kirjat, mutta kunhan alun hitaudesta päästiin ohi, tarina lähti rullaamaan turhia nikottelematta. Ja näköjään Neuvostoliiton vankileirit olivat 10-luvun suomalaisen kirjallisuuden suosikkiaiheita, kun siihen päästiin tässäkin kirjassa. Joka tapauksessa mielenkiintoisesti rakennettu historiaspekulaatio.