Reviews and Comments

Maskuliinisuutensa kanssa kipuileva päähenkilö sarjamurhaa naisia ja harrastaa vainajien kanssa seksiä. Tai sitten kaikki on vain kuvitelmaa, vaikea sanoa. Naiivi kerrontatyyli ainakin varmistaa, että päähenkilöä kohtaan ei tule kokeneeksi sympatiaa.

Vimmaisesti etenevä tarina pikkukaupungin lukion laajan kirjallisuuden opiskelijaporukasta, joka hairahtuu seuraamaan kulttimaista johtajaa. Kirjan henkilöt itsekin viittaavat Kuolleiden runoilijoiden seuraan, ja meiningistä tuli myös aika paljon mieleen Jumalat juhlivat öisin. Heti alusta asti on selvää, että jotain traagista loppuratkaisua kohti ollaan menossa. Semmoista siis luvassa.

On muuten jossain määrin vänkää lukea tällaista melkein nykypäivään sijoittuvaa kirjaa, joka on kuitenkin juuri sen verran vanha, että tietokoneita ei edes mainita ja kännykätkin ovat lähinnä kuriositeetteja.

Autistin elämää on olla samaan aikaan tyhmä-Charlie ja nero-Charlie.

Kirjan lukemisessa kesti niin kauan, että ehdin jo unohtaa, mitä alkupuolella oli tapahtunut ja keitä kaikki henkilöt olivat. Toisin sanoen ei mikään hirveän mukaansa tempaava kokonaisuus.

Varttuneempi antikvariaatinpitäjä herää koomasta muistinsa menettäneenä ja lähtee etsimään menneisyyttään saadakseen muistonsa takaisin. Seuraa pitkä ja poukkoileva sukellus toisen maailmansodan aikaiseen sekä sitä edeltäneeseen ja seuranneeseen populaarikulttuuriin, etenkin sarjakuviin ja nuortenkirjallisuuteen, ja samalla luodataan italialaisten tuntoja fasismin ikeen alla. Lisäksi kuolataan nuorten naisten perään, kuinkas muutenkaan. Ei todellakaan vahvinta Ecoa, mutta fasismin aikaisen ajattelun kaksinaisuudesta on tietenkin hyödyllistä lukea näinä nykyisinä fasismin aikoina, koska onhan se nyt opettavaista.

Antti Nylénin varsin vapaasti suomeksi tulkitsema runokokoelma on juuri sellaista rönsyilevän tunteikasta niin kauneuden kuin rumuuden kuvailua kuin 1800-luvun puolivälin ranskalaiselta runoudelta osaa odottaakin.

Totisesti moniulotteinen romaani! Tarinan lajityyppi on sinänsä vanha tuttu: kirjoja ja kirjallisuutta rakastava nuorimies saa tietää mystisestä mestariteoksesta, jonka vielä mystisempi kirjoittaja on kadonnut jäljettömiin, ja alkaa monenlaisiin paikkoihin ja tunnelmiin haarova salapoliisiseikkailu. Matkan varrella saadaan pohtia vaikka mitä: kolonialismia ja rasismia, eurooppalaisten ja afrikkalaisten identiteettiä, julmuuden eri ulottuvuuksia, kirjallisuuden ja kirjallisten piirien luonnetta, kirjailijana olemisen olemusta sekä paljon muuta.

Tuntuu siltä, että tämä pääsi ainakin omaan kirjalliseen kaanoniini.

Aika perus postapokalyptinen nykykirja, toisin sanoen ei yllättänyt oikein millään tavalla. Kohtukirjallisuudeksikin tätä varmaan voisi kutsua, siksi monta raskautta ja synnytystä tässä kuvataan.

Vähän väsähtänyt ja mekaanisen oloinen tarina. Joo, kukapa sitä ei ensirakkauttaan aina välillä muistelisi, mutta että jämähtää kelailemaan sitä koko loppuiäkseen siinä määrin, että päätyy sitten johonkin mielikuvituskaupunkiin. Ja se sukellusvenepojan osuus tarinasta oli suorastaan hohhoijaa.

Takakansi lupaa jännittävää mysteeriä: teinityttö katoaa neljäksi päiväksi — mitä ihmettä niiden päivien aikana tapahtui? Itse kirja on kuitenkin vain keski-ikäisen naisen kipuilua siitä, kuinka teinilapsen kanssa on ah niin vaikea elää, kun teinillä on — luoja paratkoon! — omaakin elämää. Lopulta koko neljän päivän katoaminen tuntuu vain vähän päälle liimatulta markkinointikikalta. Mutta joo, jälleen kerran brittikirjaa lukiessa huomasin miettiväni, että miksi hemmetissä brittien pitää tehdä kaikesta niin helvetin monimutkaista.

Kirjan kansikuva on jotenkin äärimmäisen apaattinen, mutta niin on kyllä kirjakin. Saksalaissotilaan siittämä tyttö asuu köyhäintalossa pienessä kalastajakylässä, käsipuoli isäpuoli on väkivaltainen juoppo ja raiskaa päähenkilön aina välillä. Jep, mitäpä sitä kaunistelemaan.

Mustien varhaisnuorten ja vähän aikuistenkin elämää 1960-luvun Yhdysvalloissa. Epäilemättä aikanaan merkittävä teos. Perusajatusta — sitä, kuinka enemmistön elämäntapa on siinä määrin oletusarvoista ja arvostetumpaa, että vähemmistön jäsenet tavoittelevat siihen kuuluvia merkkejä myös vaikka niistä ei koidu heille itselleen mitään hyvää — voi totta kai soveltaa yleismaailmallisemminkin.

Juuri sellaista, mitä Hööki-Petteriltä on tottunut odottamaankin: äärimmäisyyteen viritettyjä erikoislahjakkuuksia, odottamattomia reaktioita oudoissa tilanteissa, rikosjuoni johon kytkeytyy tanskalaista eliittiä ja koko ajan hiukan viurahtanut tunnelma. Eli pääsääntöisesti hyvä keitos, joskin naiskuvauksesta tulee vähän hapahko sivumaku.

Toisaalta mietin, kuinka suuri osa suomeksi lukemieni Høegin kirjojen outoudesta johtuu siitä, että suomennos on paikoin hämmentävän ontuva, vaikka suomentajan ei pitäisi olla kovin kokematon.

Miten voi olla näin puuduttavan tylsä kirja? Odotin paljon enemmän, mutta en jaksa kuin pari sivua kerrallaan lukea ennen kuin tekee mieli lopettaa. Puoleenväliin jaksoin urakoida, mutta nyt loppuu kärsivällisyys.