Reviews and Comments

Kirjan kansikuva on jotenkin äärimmäisen apaattinen, mutta niin on kyllä kirjakin. Saksalaissotilaan siittämä tyttö asuu köyhäintalossa pienessä kalastajakylässä, käsipuoli isäpuoli on väkivaltainen juoppo ja raiskaa päähenkilön aina välillä. Jep, mitäpä sitä kaunistelemaan.

Mustien varhaisnuorten ja vähän aikuistenkin elämää 1960-luvun Yhdysvalloissa. Epäilemättä aikanaan merkittävä teos. Perusajatusta — sitä, kuinka enemmistön elämäntapa on siinä määrin oletusarvoista ja arvostetumpaa, että vähemmistön jäsenet tavoittelevat siihen kuuluvia merkkejä myös vaikka niistä ei koidu heille itselleen mitään hyvää — voi totta kai soveltaa yleismaailmallisemminkin.

Juuri sellaista, mitä Hööki-Petteriltä on tottunut odottamaankin: äärimmäisyyteen viritettyjä erikoislahjakkuuksia, odottamattomia reaktioita oudoissa tilanteissa, rikosjuoni johon kytkeytyy tanskalaista eliittiä ja koko ajan hiukan viurahtanut tunnelma. Eli pääsääntöisesti hyvä keitos, joskin naiskuvauksesta tulee vähän hapahko sivumaku.

Toisaalta mietin, kuinka suuri osa suomeksi lukemieni Høegin kirjojen outoudesta johtuu siitä, että suomennos on paikoin hämmentävän ontuva, vaikka suomentajan ei pitäisi olla kovin kokematon.

Miten voi olla näin puuduttavan tylsä kirja? Odotin paljon enemmän, mutta en jaksa kuin pari sivua kerrallaan lukea ennen kuin tekee mieli lopettaa. Puoleenväliin jaksoin urakoida, mutta nyt loppuu kärsivällisyys.

Novellikokoelma. Pääosin komsii komsaa, mutta oli joukossa jokunen ihan vetäväkin novelli.

Uusintaluku 25 vuoden jälkeen. Kyllä tämä edelleen on väkevä ja teemoiltaan ajattoman oloinen kirja, yhtä lailla vuoden 1945 kuin vuoden 2025 maailmaakin kommentoiva. Mutta joo, valkoisen modernin ajan eurooppalaisen näkökulmasta projisoidaan aika rankan rasistisia asenteita tuhansien vuosien taakse, ja naiset ovat joko huoria, äitejä, kuningattaria tai jumalalle vihittyjä neitsyitä, eli ihan irvistelemättä ei nykypäivänä tätä pysty lukemaan.

Mutta Sinuhen ikuisesti yksinäisessä ja ns. tyhmyyteen asti rehellisessä hahmossa näen kyllä nyt aika vahvaa autistikoodausta, mitä vuonna 2000 en ole kyennyt sanoittamaan näin mutta mikä on eittämättä vaikuttanut ensimmäisen lukukokemuksen väkevyyteen.

Oikeasti luin kyllä englanniksi enkä saksaksi, mutta tietokannasta löytyi saksankielinen enkä jaksa lisätä englanninkielistä.

Pojat viettävät kesiä jollain mystiseksi jäävällä ”opistolla” — tai oikeammin he viettävät kesiä opiston läheisissä metsissä ja leikkivät siellä keskenään nahistelevia valtioita. Leikki vain on hyvin totista ja raakaa, toisia ”tapetaan” ja otetaan orjiksi ja muutenkin pikakelataan läpi valtakuntien nousua ja tuhoa.

Mjoo, hyvin kirjoitettu, mutta ei tämä minua mitenkään erityisemmin säväyttänyt. Ja nyt mietin, että epäuskottavinta tässä kait kuitenkin oli se, miten muka kymmenet pojat noudattivat yhteisesti sovittuja sääntöjä niin tiukasti, vaikka jos vähänkin seuraa poikaporukoiden pelejä ja leikkejä, niin niissä keskeisenä elementtinä on aina se, että säännöt muuttuvat lennossa koko ajan eikä niistä olla koskaan yhtä mieltä.

Naispari muuttaa maaseudun rauhaan, mutta löytää kaikkea muuta kuin rauhaa. Eli sellainen parisuhdekriisitarina, jossa kriisin aiheuttaa ulkoinen voima. Vellominen on sen mukaista.

Hyvin kirjoitettu ja reippaasti etenevä kertomus 1000-luvun lopulla Länsi-Euroopassa virinneestä innosta lähteä valloittamaan Jerusalemia muslimien käsistä kristityille. Matkalla ryypätään, ryöstetään, tapetaan ja raiskataan minkä keretään, eikä olo perille päästyä taida olla enää kovin pyhä.

Ihan väkevä tarina. Mutta ei mitään kevyttä luettavaa. Myös paikoin hiukan ylipitkän ja junnaavan oloinen.

Arvelinpa vaihteeksi lukea vähän runoja, kun en työkiireiden takia ole jaksanut viime päivinä oikein keskittyä romaanitekstiin, ja runokirjanhan nyt lukaisee nopeasti ohimennen. Niin kuin lukikin. Linnuista tässä paljon puhutaan. Olihan tässä jokunen ovelahko ajatus, mutta en nyt enää kymmentä minuuttia myöhemmin oikein muista, mitä kirjassa oli.

Silkkaa americanaa. 14-vuotiaalla valkoisen persikanviljelijän tyttärellä on kotona rankkaa, kun hän ampui vahingossa äitinsä neljävuotiaana ja isä kohtelee kaikkea muuta kuin rakkaudella. Yhteiskunnallisena taustana on 1960-luvun kansalaisoikeustaistelut ja mustien saama äänioikeus, joten totta kai tähän saadaan rotujännitteitäkin mukaan. Valkoinen tyttö auttaa vankilaan joutuneen mustan kotiapulaisensa karkuun, ja yhdessä he lähtevät etsimään tyttären äidin menneisyyttä. Matka vie heidät mustien mehiläishoitajien taloon, ja siellähän se äidin menneisyys sitten selviääkin. Vähän harmi, että mustien ihmisten tehtävä tässä kirjassa on lähinnä toimia valkoisen päähenkilön kasvun kätilöinä. Muutenkin tunnelma on koko ajan vähän kuin vanhoja Valittuja Paloja lukisi.

Aika väkevä kuvaus — mistä oikeastaan? Vaikka mistä! Omalaatuisesta lapsesta, joka teini-iän kynnyksellä joutuu ahtautumaan muottiin johon ei sovi mutta joka onnistuu säilyttämään taiteellisen henkireikänsä? Vanhasta ja maineikkaasta taiteilijasta, joka uransa ehtoopuolella löytää vielä uutta merkitystä elämälleen? Pienten kyläyhteisöjen gentrifikaatiosta ja niistä jännitteistä, joita se aiheuttaa? Juorujen vallasta ja sensaatioteollisuuden ajojahdeista? Vanhemmuudesta? Iänvanhoista mytologioista?

Ihme jaarittelua. Joku vanha elostelija matkustaa Siperiaan junalla ja tuputtaa matkaseuraksi sattuneille ihmisille kämäistä romaanikäsikirjoitustaan, jossa päähenkilö lähinnä retostelee irstailullaan, ja välillä infodumpataan kymmeniä sivuja ideologisia kiistoja. Eli vähän kuin jotain paskempien nettifoorumien keskusteluja lukisi. Lopussa on olevinaan joku koukku, joka asettaisi tarinan mittasuhteisiinsa, mut enpä nyt tiedä, kyllä tää aika lailla setäkirjallisuuden syvään päähän menee. Harvoin näin väsynyttä heteronormatiivista pätemistä päätyy lukemaan.