Reviews and Comments

Varttuneempi antikvariaatinpitäjä herää koomasta muistinsa menettäneenä ja lähtee etsimään menneisyyttään saadakseen muistonsa takaisin. Seuraa pitkä ja poukkoileva sukellus toisen maailmansodan aikaiseen sekä sitä edeltäneeseen ja seuranneeseen populaarikulttuuriin, etenkin sarjakuviin ja nuortenkirjallisuuteen, ja samalla luodataan italialaisten tuntoja fasismin ikeen alla. Lisäksi kuolataan nuorten naisten perään, kuinkas muutenkaan. Ei todellakaan vahvinta Ecoa, mutta fasismin aikaisen ajattelun kaksinaisuudesta on tietenkin hyödyllistä lukea näinä nykyisinä fasismin aikoina, koska onhan se nyt opettavaista.

Antti Nylénin varsin vapaasti suomeksi tulkitsema runokokoelma on juuri sellaista rönsyilevän tunteikasta niin kauneuden kuin rumuuden kuvailua kuin 1800-luvun puolivälin ranskalaiselta runoudelta osaa odottaakin.

Totisesti moniulotteinen romaani! Tarinan lajityyppi on sinänsä vanha tuttu: kirjoja ja kirjallisuutta rakastava nuorimies saa tietää mystisestä mestariteoksesta, jonka vielä mystisempi kirjoittaja on kadonnut jäljettömiin, ja alkaa monenlaisiin paikkoihin ja tunnelmiin haarova salapoliisiseikkailu. Matkan varrella saadaan pohtia vaikka mitä: kolonialismia ja rasismia, eurooppalaisten ja afrikkalaisten identiteettiä, julmuuden eri ulottuvuuksia, kirjallisuuden ja kirjallisten piirien luonnetta, kirjailijana olemisen olemusta sekä paljon muuta.

Tuntuu siltä, että tämä pääsi ainakin omaan kirjalliseen kaanoniini.

Aika perus postapokalyptinen nykykirja, toisin sanoen ei yllättänyt oikein millään tavalla. Kohtukirjallisuudeksikin tätä varmaan voisi kutsua, siksi monta raskautta ja synnytystä tässä kuvataan.

Vähän väsähtänyt ja mekaanisen oloinen tarina. Joo, kukapa sitä ei ensirakkauttaan aina välillä muistelisi, mutta että jämähtää kelailemaan sitä koko loppuiäkseen siinä määrin, että päätyy sitten johonkin mielikuvituskaupunkiin. Ja se sukellusvenepojan osuus tarinasta oli suorastaan hohhoijaa.

Takakansi lupaa jännittävää mysteeriä: teinityttö katoaa neljäksi päiväksi — mitä ihmettä niiden päivien aikana tapahtui? Itse kirja on kuitenkin vain keski-ikäisen naisen kipuilua siitä, kuinka teinilapsen kanssa on ah niin vaikea elää, kun teinillä on — luoja paratkoon! — omaakin elämää. Lopulta koko neljän päivän katoaminen tuntuu vain vähän päälle liimatulta markkinointikikalta. Mutta joo, jälleen kerran brittikirjaa lukiessa huomasin miettiväni, että miksi hemmetissä brittien pitää tehdä kaikesta niin helvetin monimutkaista.

Kirjan kansikuva on jotenkin äärimmäisen apaattinen, mutta niin on kyllä kirjakin. Saksalaissotilaan siittämä tyttö asuu köyhäintalossa pienessä kalastajakylässä, käsipuoli isäpuoli on väkivaltainen juoppo ja raiskaa päähenkilön aina välillä. Jep, mitäpä sitä kaunistelemaan.

Mustien varhaisnuorten ja vähän aikuistenkin elämää 1960-luvun Yhdysvalloissa. Epäilemättä aikanaan merkittävä teos. Perusajatusta — sitä, kuinka enemmistön elämäntapa on siinä määrin oletusarvoista ja arvostetumpaa, että vähemmistön jäsenet tavoittelevat siihen kuuluvia merkkejä myös vaikka niistä ei koidu heille itselleen mitään hyvää — voi totta kai soveltaa yleismaailmallisemminkin.

Juuri sellaista, mitä Hööki-Petteriltä on tottunut odottamaankin: äärimmäisyyteen viritettyjä erikoislahjakkuuksia, odottamattomia reaktioita oudoissa tilanteissa, rikosjuoni johon kytkeytyy tanskalaista eliittiä ja koko ajan hiukan viurahtanut tunnelma. Eli pääsääntöisesti hyvä keitos, joskin naiskuvauksesta tulee vähän hapahko sivumaku.

Toisaalta mietin, kuinka suuri osa suomeksi lukemieni Høegin kirjojen outoudesta johtuu siitä, että suomennos on paikoin hämmentävän ontuva, vaikka suomentajan ei pitäisi olla kovin kokematon.

Miten voi olla näin puuduttavan tylsä kirja? Odotin paljon enemmän, mutta en jaksa kuin pari sivua kerrallaan lukea ennen kuin tekee mieli lopettaa. Puoleenväliin jaksoin urakoida, mutta nyt loppuu kärsivällisyys.

Novellikokoelma. Pääosin komsii komsaa, mutta oli joukossa jokunen ihan vetäväkin novelli.

Uusintaluku 25 vuoden jälkeen. Kyllä tämä edelleen on väkevä ja teemoiltaan ajattoman oloinen kirja, yhtä lailla vuoden 1945 kuin vuoden 2025 maailmaakin kommentoiva. Mutta joo, valkoisen modernin ajan eurooppalaisen näkökulmasta projisoidaan aika rankan rasistisia asenteita tuhansien vuosien taakse, ja naiset ovat joko huoria, äitejä, kuningattaria tai jumalalle vihittyjä neitsyitä, eli ihan irvistelemättä ei nykypäivänä tätä pysty lukemaan.

Mutta Sinuhen ikuisesti yksinäisessä ja ns. tyhmyyteen asti rehellisessä hahmossa näen kyllä nyt aika vahvaa autistikoodausta, mitä vuonna 2000 en ole kyennyt sanoittamaan näin mutta mikä on eittämättä vaikuttanut ensimmäisen lukukokemuksen väkevyyteen.

Oikeasti luin kyllä englanniksi enkä saksaksi, mutta tietokannasta löytyi saksankielinen enkä jaksa lisätä englanninkielistä.

Pojat viettävät kesiä jollain mystiseksi jäävällä ”opistolla” — tai oikeammin he viettävät kesiä opiston läheisissä metsissä ja leikkivät siellä keskenään nahistelevia valtioita. Leikki vain on hyvin totista ja raakaa, toisia ”tapetaan” ja otetaan orjiksi ja muutenkin pikakelataan läpi valtakuntien nousua ja tuhoa.

Mjoo, hyvin kirjoitettu, mutta ei tämä minua mitenkään erityisemmin säväyttänyt. Ja nyt mietin, että epäuskottavinta tässä kait kuitenkin oli se, miten muka kymmenet pojat noudattivat yhteisesti sovittuja sääntöjä niin tiukasti, vaikka jos vähänkin seuraa poikaporukoiden pelejä ja leikkejä, niin niissä keskeisenä elementtinä on aina se, että säännöt muuttuvat lennossa koko ajan eikä niistä olla koskaan yhtä mieltä.

Naispari muuttaa maaseudun rauhaan, mutta löytää kaikkea muuta kuin rauhaa. Eli sellainen parisuhdekriisitarina, jossa kriisin aiheuttaa ulkoinen voima. Vellominen on sen mukaista.