Reviews and Comments

Ryhdyin kirjaan kovin odotuksin: aiemmat Kytömäet olivat erinomaisia lukukokemuksia ja tämän aihe on vieläpä nyt erityisen ajankohtainen. Mutta voi, ensimmäiset 200 sivua eli ensimmäinen kolmannes kirjasta on aivan käsittämättömän puuduttavaa luettavaa ja pahimman luokan tiskirättirealismia. Lukeminen eteni hitaasti ja tuskailin, että montako viikkoa tähän kirjaan saa tuhraantumaan.

Noh, sen jälkeen se sitten lähti paranemaan, ja puolivälin jälkeen kirja oikein imaisi otteeseensa ja tarjoili yllättäviä käänteitä juuri niin kuin Kivimäen kirjoilta voi odottaakin. Erinomaisen jälkipuoliskon luinkin sitten parissa päivässä.

Pienimuotoinen kertomus Iranista Hollantiin muuttaneesta Arghavanista ja hänen suhteistaan neljään ihmiseen. Iraniin jäänyt isä oli lapsuuden sankari, joka opetti näkemään luontoa ja lukemaan runoutta mutta retkahti sitten oopiumiin, eikä Arghavan osaa päästä tapahtumasta yli. Amsterdamissa Arghavanin pyörittämässä second hand -kaupassa käy kaikenlaisia asiakkaita. Tanssija Anna ostaa aina värikkäimmät mekot ja houkuttelee iloitsemaan elämästä. Eksentrinen Johan juttelee puiden kanssa ja on suorasanaisuudessaan helposti lähestyttävä ystävä. Huilisti Mees valloittaa Arghavanin sydämen mutta huomaakin pian valloittaneensa liikaa. Ja kaupunki on perhana vieköön kaatamassa huonoon kuntoon päässeitä puita juuri Arghavanin kaupan edestä.

Ihan hauska ja melko suoraviivainen siipale ulkopuoliseksi itsensä tuntevan luonnonlapsen elämästä vieraassa maassa.

Periaatteessa hyvä ja nokkela seikkailukirja, joka pelaa loputtomilla anakronismeilla ja intertekstuaalisilla viittauksilla ja käsittelee niin kolonialismia, globalisaatiota kuin muovisaasteongelmaakin. Mutta kirja on valitettavan ranskalainen, ja tarkoitan tällä sitä, että kirja on valitettavan rasistinen, misogyyninen ja tavassaan käsitellä kväärejä lähinnä iljettävä. Siksi en suoranaisesti halua suositella tätä kenellekään.

Teksti toimii erinomaisen hyvin kuten Koskisella aina. Kirja toisensa jälkeen ilahdun siitä, miten hän onnistuu pitämään lukijaa fiksuna ilman mitään turhia kikkailuja.

Tarina taas polveilee siihen malliin, etten tiedä, voiko tässä varsinaisesti mistään yhtenäisestä tarinasta puhua. Ensimmäinen kolmannes on keittokirjan käsikirjoitusta — ja minkälaisen keittokirjan: esitellään eri ihmistyyppejä lihakarjana ja annetaan saalistusvinkkejä ja reseptejä. Sen jälkeen päähenkilö ratkaisee peräjälkeen kolme erilaista ja toisistaan irrallista ihmissuhdeprobleemaa kunkin hiukan makaaberilla tavalla. Koko kirja on kauttaaltaan marinoitu mustalla huumorilla, joka ei kuitenkaan peitä tarinan ominaismakuja alleen.

Ajassa kiinni oleva romaani vuosikymmenen takaisesta Turkista, jossa sosiaalisen median voimaannuttama nuoriso pyristeli kohti vapautta. Ja kun sanon ajassa kiinni oleva, niin tarkoitan, että tuntuu nyt hiukan vanhentuneelta. Sen sijaan parinkymmenen vuoden päästä kirja voi jälleen tuntua raikkaan terävältä. Joka tapauksessa, kuten nimessä sanotaan, seitsentoistavuotias tyttö (ja hänen perheensä ja ystävänsä) kohtaa kerralla ihan liian monta vastoinkäymistä ja huomaa äkkiä paenneensa puun latvaan. Siellä hän sitten lähes koko kirjan ajan on ja kertoilee lukijoille niitä tapahtumia, jotka johtivat puuhun päätymiseen.

En minä nyt ihan tätä odottanut... Kansi vihjaa, että kirjassa kuvattaisiin jotain alkuperäistä elämänmenoa. Sen sijaan kirja onkin joku telenovela, jossa öljy-yhtiön omistajaperhe juonittelee toisiaan vastaan, jossa käänteet ovat teräviä ja jossa kaikki on jotenkin todella kliseistä, eikä edes ironisella tavalla.

Novellikokoelma, jonka novelleille on yhteistä se, että ne vaikuttavat keskeneräisiltä, sellaisilta kuin kirjailija olisi päättänyt että nytpäs kirjoitan hyvän tarinan mutta ei olisi päässyt alkua pidemmälle. Mutta koska kirja on julkaistu, se lienee vain tarkoituksellista. Novellien lisäksi kokoelmassa on 14 (neljätoista) -sivuinen romaani. Okei, yhdistää tarinoita keskeneräisyyden lisäksi muukin, nimittäin se, että niissä on tosi viurahtanut tunnelma. Se antaa jossain määrin anteeksi keskeneräisyyden tunnun.

Kertomus hyvin pienimuotoista, pikkutarkkaa ja kaavamaisesti toistuvaa elämää viettävästä Sirkasta ja siitä, kuinka hän löytää sisäisen rauhan pienimuotoisessa, pikkutarkassa ja kaavamaisesti toistuvassa elämässään. Ehkäpä voimauttavaa luettavaa kaikille oman elämänsä sirkoille. Minua alkupuoli pääasiassa ärsytti ja ahdisti, mutta kirja parani loppua kohti ja muuttui ihan okeiksi.

Aijjjjettä, nyt oli kunnon tykitystä! Konstailemattoman nopealiikkeinen veijaridekkari Turusta, joka on suunnilleen koko henkimaailman keskus. Eikä pelkkää nyrkinheiluttelua, vaan taustalle oli myös punottu vähän monimutkaisempi juonikin. Sitä paitsi tuttuihin tosielämän paikkoihin — ja etenkin Turun seudulle — sijoittuvat spefikirjat ovat heikko kohtani.

Hyvällä tavalla hämmentävä kirja. Britanniaan lapsensa ja uuden miehen kanssa muuttanut nainen keskustelee aikuistuvan tyttärensä kanssa ja muistelee siinä samalla elämää toisen maailmansodan jälkeisessä Nagasakissa. Paitsi että muistikuvissa ei kaikki tunnu olevan ihan kohdallaan. Lopulta kirjassa tuntuu tärkeämmäksi muodostuvan se, mitä jätetään sanomatta, kuin se, mitä sanotaan. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät elämään lukijan mieleen.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan henkeen ja tunnelmaan hyvin sopivia historiallisia ja spefahtavia novelleja, jotka saavat lukijan jälleen näkemään Barcelonan tarpeettoman romanttisesti. Mutta toki, kuten itse romaanisarjassa, myös näissä tarinoissa miehet toimivat ja naiset ovat vain neitsyen, huoran tai äidin sivuosassa.

Komedia venäläisen ylimystön seurapiirinokittelusta ja naimakauppajuonista. Ihan jees, vaikka aihe on kaukana varsinaisista mielenkiinnoistani, mutta Dostojevskin kirjoitus on aina hyvää.

Tarinana hyvä kirja nuoresta pöyhkeästä runoilijasta, joka tekee sopimuksen saatanan kanssa ja sitten kärsii siitä lopun ikäänsä. Kierretään ympäri Eurooppaa ja tavataan Nietzsche ja Steiner. Mutta kun näinä aikoina kirjoittaa kirjan, jossa esitellään natseja ja natsien aatteita, niin vähän kyllä panee miettimään, että vaikka natsit esitetäänkin pahuuden ruumiillistumina, niin eihän se vain ole tekosyy päästä lausumaan julki natsiaatteita — etenkin kun Kännö flirttailee tämän saman aiheen kanssa kirjasta toiseen.

Vähän pettymys kyllä. Aikoinaan pidin Concept M:stä, joten odotin jatko-osaltakin suhteellisen paljon. Mutta... On siis kulunut runsaat 20 vuotta Concept M:n tapahtumista, mystinen tauti, jonka näkyvin oire on värittömyys, vaivaa jo lähes puolta Länsi-Euroopan väestöstä — ja silti esitetään, että edes sairauden syytä ei vielä tunneta. Kamoon nyt, kyllä sen mittakaavan tauti olisi jo siinä ajassa tutkittu perinpohjaisesti. Koko sairaus tuntuu muutenkin olevan nyt sivuosassa, ja pääosassa on vähäeleinen ja kuiva agenttitarina kevyttotalitaristisessa ympäristössä. Ja kun sanon kuiva, niin tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten suuri osa tapahtumista kerrotaan kronikkamaisesti. Ja loppuratkaisu sitten, noh, tuntuu että tapahtumat on kehitetty vasta noin puoliväliin kun sitten tulee kymmenen sivun ”toiminta”kohtaus ja se on siinä.

Kolmetoistavuotiaan keskiluokkaisen koulupojan kipuilua vuoden 1982 Britannian maaseudulla, jossa koulu on läpeensä sadistinen paikka, vanhempien avio-onni rakoilee ja Thatcher pullistelee voimainsa tunnossa. Paljon kuvailua poikien välisistä tappeluista ja paikan hakemisesta nokkimisjärjestyksessä, ja kieli on sen mukaisesti paikoin roisia (ja hyvin suomennettua!). Britannian ajankohtaiset ulko- ja sisäpoliittiset teemat vaikuttavat paikoin päälleliimatuilta ja infodumpahtavilta pikakelauksilta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvää ajan- ja paikankuvaa.