User Profile

Aivan identtisistä kaksostytöistä toinen on kuollut onnettomuudessa. Vanhemmat muuttavat toisen tytön ja koiran kanssa rapistuneelle sukumökille karunkauniille majakkasaarelle ja yrittävät saada taas arjesta kiinni.

Sitten tyttö väittää olevansa siskonsa, että eri lapsi kuoli kuin vanhemmat luulivat.

Tarinaa kerrotaan vähän kummankin vanhemman vinkkelistä ja lukija tietää vähän enemmän kuin päähenkilöt, muttei kuitenkaan kaikkea.

Vähän alkoi ärsyttää kun päähenkilöt eivät vain puhuneet keskenään, niin kaikki olisi selvinnyt nopeammin, mutta semmoistahan se aviokriisin keskellä taitaa olla. Lukijan harhaanjohtaminenkaan ei ollut ihan yhtä tyydyttävää kuin toivoin. Ihan ahmaistava mysteeri kumminkin.

Lempeitä tuokiokuvia ihmisistä ja ainakin yhdestä varjosta, jotka on suljettu tai pelastettu Hotel Sapiensiin. Maailma ulkopuolella on kaatunut mahdottomuuteensa, ja ihmisistä pitävät huolta nunnan näköiset älyttömät teko-olennot ja Kaitsijat heidän yläpuolellaan. Ihmiset kuuntelevat luentoja ja elelevät. Tapahtumat tekevät ikuisuudesta ajan.

Kirja kuvaa kuvitteellisia tapahtumia Pohjois-Korean lähetettyä ydinohjuksen kohti Yhdysvaltoja. Reilussa tunnissa sen jälkeen koko maailma olisi raunioina kostoiskujen osuessa puolin ja toisin. Maapallo palautuisi ehkä parissakymmenessä tuhannessa vuodessa. Ihmiskunta - tuskin. Skenaario on yhtä erehdystä tai hullua hetkeä vaille valmis. Oikea hyvien yöunten kirja.

Luin Piranesin nyt toisen kerran. Matka oli erilainen nautinto nyt kun tiesin mitä tapahtuu. Kirjassa on niin rauhaisa, epätodellinen tunnelma, ja selitys on ihmeellinen, toivoisi sen olevan totta. Aallot, linnut, loppumattomat salit ja tuhannet patsaat.

Eräänä iltana taivaalla näkyy hienoja vihreitä valoja. Seuraavana päivänä kaikki niitä katselleet ovat sokeita. Eikä siinä kaikki: jonkin kokeen tuloksena kehitetyt kävelevät ja myrkylliset triffidikasvit, joita on kasvatettu rehuksi, karkaavat saroiltaan ja ahdistelevat selviytyneitä. Eikä siinäkään vielä kaikki.

Päähahmo herää klassisesti sairaalasta siteet silmillään ja on yksi harvoista näkevistä. Sitten onkin tarina täynnä liittolaisten ja tarvikkeiden etsintää aina vain vaikeutuvissa olosuhteissa. Kun tarpeeksi monta asiaa menee pieleen, ihmiskunta putoaa nuoraltaan. Liekö toipuminen mahdollista?

@Utopiste vau! Mulla on hänen paksu Kristin Lavransdotter jonka jaksoin muinoin tahkota läpi vaikka vanhoja ruotsin sanoja/termejä, tarina oli vaan niin hyvä.

Maanpintaa ja viidakkoa ravisuttavat ajoittain valtavat luonnonmullistukset, joiden takia ihmiset ovat joutuneet asumaan lentäviin kasveista muodostettuihin kaupunkeihin. Kasveja ja sitä myöten kaikkea muutakin hallitsevat arkkitehdit. Päähenkilö Ahilya on arkeologi eli hän haluaisi tutkia viidakkoa ja selviytymismahdollisuuksia maan pinnalla. Hän lähtee ryhmänsä kanssa retkelle, jolla kaikki menee pieleen. Siitä urkenee seikkailu, jonka myötä ihmisten paikka maailmassa alkaa seljetä.

Mielenkiintoinen maailma, tieteen ja fantasian sekoitusta. Ihan näin paljon Ahilyan avioliitto-ongelmista en olisi jaksanut lukea, niitä olisi voinut tiivistää. Kirja aloittaa trilogian mutta toimii myös yksinään.

Ihmiskunnan touhussa ei ole järjen hiventä. Kirjassa vuorottelevat kirjailijan päiväkirjamerkinnät ja katkelmat tekeillä olevasta kirjasta. Aiheena ekokatastrofit, ekoterrorismi, menetyksen suru, tulevaisuuden epävarmuus. Kirjan teksti on ihmettelevää, vihaistakin.

En tiedä kuka on kohderyhmää. Itse nämä ongelmat jo hyvin tuntevana tunsin itseni saarnan kohteena olevaksi kuorolapseksi mutta tavikselle ehkä liian vimmaista. Minunkin tekisi mieli purkautua näin mutta tuntuu voimattomalta.

Käänteisessä aikajärjestyksessä kuvattu ihmisten jälkien katoaminen maan pinnalta ja hiilen imeytyminen savupiippuihin ja hautaaminen maahan jne oli hauskaa lukea. Kävisipä näin.