Reviews and Comments

Kiduttaja Severianin tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se The Shadow of the Torturerin lopussa jäi. Severian on matkalla Thraxiin, mutta matka ei ole mikään suoraviivainen juttu. Wolfe kuljettaa sankariaan kummallisesta kohtauksesta toiseen, heitellen miesparkaa miten haluaa.

Severian pääsee muun muassa kohtaamaan ihailemansa Vodaluksen ja vierailemaan Autarkin erikoisessa House Absolute -palatsissa. Kuten nimestäkin voi päätellä, Severianin edellisessä osassa haltuunsa saama Claw of the Conciliator -artefakti saa enemmän huomiota osakseen.

Tapahtumat ovat paikoin erittäin kummallisia ja runsaasti tilaa saavat niin Severianin kirjasta lukema allegorinen tarina kuin tohtori Taloksen raskasta symboliikkaa tihkuva näytelmä. Nämä sivujuonteet eivät kuljeta juonta ja niiden varmastikin rikas symboliikka on lukijalle raskasta, joten en ylläty, jos tarina jää osalta lukijoista tähän. Wolfen tyyli on melko raskassoutuinen.

Silti, itse en malta olla ihmettelemättä, kuinka Severian pääsee kirjojen tapahtumista siihen asemaan, missä hän kertojana selvästi on. Kirjan maailmakin on hämmästyttävä — tavanomainen fantasiajuoni, mutta täynnä viittauksia avaruusmatkailuun, scifi-teknologiaan ja muuhun kummalliseen. Tätä lajia on saatava enemmän. (3.6.2009)

Olen jo oppinut, ettei Steve Ericksonin kirjoilta kannata odottaa selkeää, kiltisti paikoilleen asettuvaa juonta. Tällä kertaa tarina alkaa virginialaisesta Jacob Pollrootista, joka kirjan ensimmäisessä lauseessa maistaa kuolemansa orjansa myrkyttämänä. Orja luonnollisesti teloitetaan, polttamalla. Rovion savun haistaa viisivuotias poika, nuori Thomas Jefferson.

Tästä kirja alkaa, keskiössään Thomas Jeffersonin ja orja Sally Hemingsin välinen suhde. Jollain tapaa — kirjan lukeneenakaan en osaa aivan tarkkaan sanoa miten — Erickson kuljettaa tarinaa futuristiseen teokratian hallitsemaan kaupunkiin ja vuosituhannen vaihteessa maailmanlopun tunnelmissa elävään Berliiniin. Sally pysyy kirjan kantavana teemana, mutta sivuosissa nähdään mielenkiintoinen joukkio, muun muassa amerikkalainen epäonnistunut kirjailija Erickson.

En voi kuin ihailla Ericksonin tapaa rakentaa tarinoitaan. Jotkut liitokset ja rajakohdat tuntuvat vähän hämäriltä, mutta lopulta kaikki asettuu varsin tyylikkäästi yhteen. Tässäkin kirjassa on useita kohtauksia, jotka nähdään useampaan kertaan eri henkilöiden näkökulmista, jolloin aikaisemmat mysteerit saavat selityksen. Muita Ericksonin kirjoja lukeneet saavat lisäksi nauttia jälleennäkemisistä tuttujen henkilöiden kanssa.

Hämärä kirja Arc d’X joka tapauksessa on, eikä se esimerkiksi taivu helpoiksi avainsanoiksi. Merkitään nyt ilmeisten henkilöiden ja paikkojen lisäksi vapaus, sen verran paljon kirjassa puhutaan orjuudesta, rakkaudesta, omistamisesta ja vapaudesta. Kaikessa vaikeaselkoisuudessaan kirja on tutustumisen arvoinen, kuten Ericksonin muutkin teokset. Kustantajat hoi, tässä olisi laadukasta kirjallisuutta suomennosta vailla! (25.5.2009)

Gabriel herää oudosta asunnosta verilammikosta muistinsa menettäneenä. Keittiön pöydällä on laatikollinen käteistä, eikä Gabrielilla ole mitään muistikuvaa siitä, mitä on tapahtunut.

Muistamattomuus vainoaa miestä, mutta niin vainoaa muutama muukin asia, kuten kummalliset näyt ja menneisyydestä tulevat kryptiset viestit. Gabrielin menneisyydessä on jotain synkkää ja mahdollisesti vaarallistakin, mutta Gabriel ei vain kykene muistamaan mitä.

Siitä alkaa vahvasti teologissävytteinen muistinmenetystrilleri, jossa riittää fantastisia elementtejä. Gabrielin päiväkirjamerkintöjen muotoon kirjoitettu kirja tykittää lopulta melkoisia maailmanlopun tunnelmia.

The Ninth Circle on nuoren, vuonna 1986 syntyneen kirjailijan esikoisteos. Se näkyy, paikoitellen. Tarinan käänteet ovat välillä vähän liiankin uskomattomia ja tyylikin välillä ehkä astetta huvittavampia kuin oli tarkoitus. Useammankin kerran oli lukiessa sellainen fiilis, että tästä saisi hyvän elokuvan. Päähenkilö Gabrielille niin tärkeä Budapestkin esiintyy kirjassa hyvin pinnallisesti, kauniina kuvina ja monumentaalisina tapahtumapaikkoina.

Esikoiseksi silti kelpo suoritus, kyllä tämä sivujakäännättävää ja mukaansatempaavaa viihdettä oli vaikka paikoin vähän hölmöltä tuntuikin. Sen verran lupaava teos siis, että kirjailija menee seurantaan ja toinen kirja Jasmyn hankintaan.

Bell on itse tavattoman ihastunut kirjansa kansikuvaan, eikä suotta. Suomalaisen Kustaa Saksin taiteilema kansi on todella tyylikäs. (24.5.2009)

Philip Strayhorn tavoitteli nuorena menestystä Hollywoodissa. Menestys antoi odottaa itseään, kunnes Strayhorn löi läpi kauhuelokuvillaan. Sen jälkeen Strayhornilla on kaikki: rakkautta, rahaa ja mainetta. Eräänä päivänä menestyksekäs mies kuitenkin ampuu koiransa ja itsensä. Miksi?

Strayhornin ystävä, niin ikään menestynyt elokuvaohjaaja Weber Gregston toivoo vastauksen löytyvän Strayhornin jättämiltä videonauhoilta. Vastausta ei tule, sen sijaan nauhoilla on varsin yllättävää kuvamateriaalia ja viesti haudan takaa.

Hämmentävä kirja on samaa Answered Prayers -jatkumoa kuin Bones of the Moon. Kirjoissa esiintyy samoja henkilöitä ja tämä viittailee edeltäjäänsä sen verran ahkerasti, että suosittelisin melkeinpä Bones of the Moonin lukemista ensin, vaikka välttämätöntä se ei ole.

Olen lukenut valtaosan Carrollin kirjoista ja pitänyt kaikista, myös tästä. Sittenkin A Child Across the Sky on Carrolleista ehkä vähiten suosikkini. Juoni on outo, ehkä vähän liiankin outo, eikä loppuratkaisu vastannut riittävän moneen kysymykseen. Kenties luin kirjan vähän liian kiireiseen aikaan, enemmän aikaa tai toinen lukukerta auttaneisi asiaan. Sekavuudestaan huolimatta kirjassa oli kuitenkin paljon hyvää. (22.3.2009)

Steve Ericksonia pitäisi suomentaa. Joku kunnianhimoinen suomentaja saisi Ericksonin vahvan runollisesta kielenkäytöstä herkullisen haasteen itselleen. Rubicon Beach on kolmas lukemani Erickson ja asettuu sopivasti puoliväliin: The Sea Came in at Midnight on edelleen suosikkini, mutta tämä miellytti enemmän kuin Days Between Stations.

Elementit ovat tutunoloisia: unelias ja unenomainen tunnelma, raunioitunut Los Angeles, mystisiä henkilöhahmoja – tällä kertaa nainen, joka ajaa kirjan miehet epätoivoon pelkällä olemassaolollaan. Kirja jakautuu kolmeen irralli­seen osaan, jotka kietoutuvat kuitenkin yhteen eri tavoin. Viimeinen kolman­nes oli kirjasta heikoin ja olisi ehkä kaivannut lisää tiukkuutta. Siinä missä The Sea Came in at Midnight napsui kasaan voimalla, Rubicon Beachin palapelin kohdalla saa miettiä, ovatko kaikki palat alunperin edes samasta pelistä.

Jos siis kaipaa selkeyttä ja loogisuutta, tämän kirjan kanssa ei pääse alkua pidemmälle. Ericksonia kehutaan omaperäiseksi visionääriksi, mikä tässä tarkoittaa ohueksi käynyttä kosketuspintaa todellisuuteen. Omalla kohdallani Ericksonin kirjat kulkevat rajalla: paljon hämärämpiä juttuja en enää välttä­mättä jaksaisi lukea, mutta nämä kutkuttavat mielikuvitusta sopivalla tavalla. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, asioita voi vain ottaa vastaan ja pyöritellä mielessään. (25.8.2008)

Alkuluvut – luvut, jotka ovat jaollisia vain itsellään ja ykkösellä – ovat matematiikan rakennuspalikoita. Niiden mysteerit ovat kiehtoneet matemaatikkoja vuosituhansien ajan. Alkuluvut ovat edelleen pohjimmiltaan selittämätön ilmiö: ei ole olemassa kaavaa, jolla pystyy ennustamaan alkulukujen esiintymisen. Internetin tiedonsalausmenetelmien turvallisuuskin perustuu alkulukuihin.

Alkulukujen – ja matematiikan ylipäätänsä – maailmassa on yksi ongelma ylitse muiden: Riemannin hypoteesi. 1800-luvun puolivälissä nerokas matemaatikko Bernhard Riemann sai ajatuksen, jossa voi piillä avain alkulukujen salaisuuksiin. 150 vuotta myöhemmin hypoteesi on todistamatta. Kaikki todistusaineisto puhuu vahvasti hypoteesin todenmukaisuuden puolesta, mutta loogista, matemaattisesti kestävää todistusta ei ole.

Riemannin hypoteesin ratkaisijalle on luvassa paljon rahaa ja ennen kaikkea kuolematon maine tieteen aikakirjoissa. Marcus du Sautoy esittelee kirjassaan alkulukujen merkitystä ja matemaatikoita, jotka ovat yrittäneet ratkaista mysteeriä. Kirja on melkoinen huippumatematiikan kuka-kukin-on: sivuilla esiintyvät Gauss, Euler, Ramanujan, Selberg, Gödel, Hilbert, Weil, Wiles, Legendre, Hardy, Erdős ja monet muut.

Du Sautoy, ansioitunut matemaatikko itsekin, osaa esittää asiansa kiinnostavasti. Aihe on sama kuin Alkulukujen lumoissa -teoksessa, tämä on kenties sittenkin kiinnostavampi kirjoista. Vaikea sanoa, sen verran on aikaa Derbyshiren kirjasta etten osaa tarkemmin vertailla. Pikasilmäyksellä netissä vertailijat pitävät Derbyshireä kuitenkin vahvempana kahdesta; ainakin Derbyshirellä on enemmän varsinaista matematiikkaa, mikä voi olla etu tai sitten ei. Hyviä kirjoja molemmat, vikaan ei mene luki kumman tahansa. Molempien lukeminen ainakin kovin lähekkäin on kuitenkin liikaa vanhan kertausta. (8.8.2008)

Kirjoilla on erilaisia vahvuuksia. Toisissa on jännittävä juoni, toisissa kiehtovat henkilöt, toisissa kauniisti kuvailtu tunnelma. The Speed of Darkin juoni ei tempaa mukaansa: kirja alkaa hitaasti, eikä juoni lopussakaan saavuta sellaisia kierroksia, että sen vuoksi kirjaa erityisesti suosittelisin.

Onneksi on muutakin. The Speed of Darkilla on puolellaan erittäin vahva päähenkilö. Lou Arrendale on autisti, jolle tarjotaan mahdollisuus uuteen kokeelliseen parannuskeinoon, joka veisi Loun autismin pois. Asiasta tekee monipuolisemman se, että Lou on autismistaan huolimatta itse asiassa itsenäinen ja hyvin toimeentuleva: hänellä on työ, jossa hän on autisminsa vuoksi erittäin pätevä ja hänellä on ystäviä ja elämä muutenkin järjestyksessä.

Kirja kerrotaan pääasiassa Loun näkökulmasta ja se tarjoaakin oivallisen kurkistuksen autistin maailmaan. Elizabeth Moonin oma poika on autisti, joten kokemusta aiheesta riittää. Arvioiden mukaan kirja on varsin totuudenmukainen kuvatessaan Loun ja muiden autistien näkökulmaa. Yhtenä vaarana tällaisissa kirjoissa on romantisoida autismia liikaa, mutta vaikka Loulla kadehdittavia ominaisuuksia onkin, ei autismin kanssa eläminen helppoakaan ole.

Kirjan perusajatuksia on kysymys ”millaista on olla normaali?” Loulle opetetaan normaalia käytöstä, mutta entäs kun terveet ihmiset toimivat kuin autisti? Moon sortuu alleviivaamaan jokusen kerran liikaa sitä, kuinka normaalien ihmisten käytös ei aina ole normaalia, mutta noin yleensä ottaen Loun päässä pyörivät kysymykset ovat hyviä ja herättävät lukijassakin ajatuksia.

Kirjan loppuun mennessä ymmärsin kyllä, miksi teos voittanut Nebulan. Moon on science fiction -kirjailija, mutta tässä kirjassa tieteiselementit ovat vähissä ja kustantajakin on luokitellut kirjan yleisesti kaunokirjallisuudeksi. On se silti scifiä: tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen ja käyttää nykyistä kehittyneempää lääketiedettä ja teknologiaa sujuvasti. Toisaalta se kaikki on epäolennaista ja on hyvä, ettei kirjaa liikaa leimata scifiksi, sillä The Speed of Dark tarjoaa kyllä pohdittavaa kaikille ihmisluonnosta kiinnostuneille. (26.6.2008)

Iron Sunrise jatkaa siitä, mihin Singularity Sky jäi. Kirjan juoni ei kuitenkaan ole suoraa jatkoa, vaan teokset voi lukea itsenäisesti. Molemmat sijoittuvat kui­tenkin samaan maailmaan ja kummankin pääosissa häärii YK-agentti Rachel Mansour.

Maailmanrauhaa uhataan taas. Uusi Moskova -planeetta tuhotaan brutaalisti ja ilman varoitusta. Henkiinjääneet moskovalaiset täräyttävät vastaiskunsa kohti Uutta Dresdeniä, naapuriplaneettaa, jonka kanssa Moskovalla oli kaup­pakiistaa. Harmi vain, että dresdeniläiset ovat täysin viattomia.

Onneksi tähtienväliset joukkotuhoaseet ovat suhteellisen hidasliikkeisiä, joten Rachel Mansourilla on aikaa selvittää, kuka oikeasti oli vastuussa Moskovan tuhosta ja huolehtia, että ohjukset eivät pistä myös Uutta Dresdeniä maan tasalle.

Rachel ei ole kuitenkaan yksin asialla. Moskovalainen teiniangstaaja Wednes­day, joka tietää jotain mitä ei pitäisi ja sotabloggaaja Frank, jolla on palava halu ottaa asioista selvää liittyvät tapahtumiin omalla tasollaan ja taustalla vaikuttaa myös jo Singularity Skystä tuttu taustahahmo Eschaton, mystinen jumalankaltainen tekoäly, joka ei suvaitse syy-seuraus-loukkauksia omassa valokartiossaan.

Tuloksena on vauhdikas jännäri, jossa riittää yllättäviä käänteitä. Alussa rakennellaan jännitteitä ja kartoitetaan taustoja, mutta sitten Stross alkaa vetää irrallisia lankoja yhteen ja juonet keskittyvät yhteen paikkaan. Lopussa – yllättävänkin lopussa, oikeastaan – saadaan kunnon rytinääkin aikaiseksi. (15.6.2008)