Reviews and Comments

Bern Thorkellson joutuu pakenemaan Rabadyn saarelta varastettuaan kuolleen kuvernöörin hevosen, joka oli varattu tämän viimeistä matkaa varten. Vaan mitä muuta voi tehdä nuori mies, joka on tuomittu maattomaksi toisen palvelijaksi, koska isä tappoi juovuspäissään yhden miehen liikaa ja joutui karkotetuksi? Isä Thorkell pääsee kirjassa esiin, paikkaamaan virheitään.

Toisaalla Cadyrin ruhtinaan Owynin pojat Dai ja Alun puolestaan ovat kansansa tapojen mukaisesti karjavarkaissa, mutta tavanomainen ryöstöretki saakin dramaattisen käänteen. Nuorukaiset selviävät yhdestä hengenvaarasta vain joutuakseen toiseen. Kolmantena juonteena seurataan kuningas Aeldredia, joka haluaa sivistää kansaansa ja suojella näitä vihollisilta.

Kirjan päähenkilöt edustavat kuvitteellisia kansoja: erlingejä, cyngaeleja ja anglcynejä. Ei vaadi kummoista historiantajua tunnistaa erlingit viikingeiksi. Cyngaelit ovat kelttejä ja anglcynit anglosakseja. Aeldredin esikuvana on Alfred Suuri. Maailma on sama kuin Sailing to Sarantium -kirjassa, jonka tapahtumiin — nyt satoja vuosia vanhoihin — kirja hienovaraisesti viittaa. Kay nojaa vahvasti todelliseen historiaan, mutta voi keksimässään maailmassa ottaa tarpeellisia vapauksia. Henkimaailma on tässäkin kirjassa vahvasti ja todellisesti läsnä.

Last Light of the Sun oli upea tarina. Klassiseen tapaan päähenkilöillä on puutteensa, pahiksilla motiivit ja joka toinen kirjan henkilöistä on jonkinlaisella kostoretkellä jotain vanhoja tilejä tasoittamassa. Kosto ja väkivalta ovat kirjan perusaiheita, samoin aikojen muuttuminen, kulttuurien törmäykset ja isä-poika-suhteet. Kay on taitava kirjailija, joka onnistuu viljelemään seikkailun sekaan ajatuksia herättäviä ja kauniita kohtia. Pidän myös Kayn tavasta poimia silloin tällöin tarinaa täysin sivuavia henkilöitä ja esitellä heidän elämäänsä parin sivun verran. Nämä poikkeamat aiheesta elävöittävät maailmaa ja tekevät siitä jotenkin todellisemman.

Kay on mestari, pidän etenkin näistä puolihistoriallisista romaaneista todella paljon. Tämä on jälleen yksi sulka Kayn hattuun. Suosittelen ehdottomasti. (10.4.2010)

Douglas Coupland tunnetaan vuonna 1995 ilmestyneestä kirjastaan Micro-orjat. Aikansa koodarinörttejä kuvannut kirja on saavuttanut jonkinlaista kulttiklassikon mainetta. Nyt Coupland on päivittänyt kirjan 2000-luvulle: kanadalaiseen pelifirmaan sijoittuva jPod on monin tavoin sama tarina, mutta nykyaikaisessa muodossa.

Kirjan juonenkäänteet ovat parhaimmillaan herkullisen absurdeja, henkilöhahmot taas liioiteltuja karikatyyrejä — parhaimmillaan sentään oikein hauskoja. Henkilöistä ei välitä, mutta yllättävät käänteet, joihin Coupland heidät heittää kerta toisensa jälkeen jaksavat viehättää. Coupland esiintyy itsekin romaanissa olennaisena sivuhenkilönä. Kirjan Coupland ei ole mikään mukava tyyppi, mutta tehokeinona kirjailijan esiintyminen kirjassa tuntuu vähän tönköltä.

Tehokeinoista puheen ollen: kirja on täynnä sivuja, joilla on satunnaista tajunnanvirtaa valtavan kokoisin kirjaimin. Tämän kaoottisen sekamelskan merkitys jäi vähän hämäräksi. Lisäksi kirjassa listataan pariin otteeseen pitkiä numerosarjoja — kaikki alkuluvut tuhannen ja sadantuhannen välillä, piin 100 000 ensimmäistä desimaalia, 20 sivua satunnaislukuja — joille oli vaikea keksiä tarkoitusta. Kenties Couplandilla oli sopimuksessa minimisivumäärä ja ideat vähissä?

Turhaa kikkailua, jota ilman kirja olisi parempi, sanon minä. jPod jätti vähän ristiriitaisen fiiliksen, osa kirjasta ärsytti ja osa taas miellytti. Jos ei ole allerginen teennäiselle kikkailulle, jPod on huvittava tarina absurdien tapahtumien keskelle joutuvista pelinkehittäjistä. (26.1.2010)

J. Pekka Mäkelä on kirjoittanut parhaan kirjansa tähän asti. Karsta on upea.

Kirja kertoo siitä, millaista on siivota sankarien jälkiä. Sota loppui viisi vuotta sitten tappioon ja Maan sotalaivastot on riisuttu aseista. Jäljellä on enää sotkujen siivoaminen. Kirjan kertoja Tria on tovereineen entisellä sotalaivalla Henrich Kramerilla raivaamassa hylkyjä ja noutamassa ruumiita takaisin Maahan.

Aluksen miehistö on sekalaista sakkia. Sodan puhdasotsaiset sankarit ovat muualla — kuolleita, kuntoutuksessa, niin edelleen. Sota on koskettanut tätäkin porukkaa monin eri tavoin ja kaikilla on omat traumansa. Henkilöt ovat kiehtovia, eikä joukossa ole selviä sankareita tai pahiksia. Mäkelä itse toteaa, että kirjan tapahtumat voisivat oikeastaan sijoittua 1940-luvun Suomeenkin.

Jos ei pahiksia olekaan, jotain kuitenkin on, sillä aluksella tapahtuu odottamattomia asioita. Kaikki alkaa ikään kuin pienillä jekuilla, mutta pian tilanne käy vakavammaksi. Avaruusaluksen suljettu tila ja avaruuden armottomuus ovat herkullinen ympäristö ihmislaumalle, jolla on monenlaisia ristiriitoja.

Karsta on yhtä aikaa hieno sotakirja sodan jälkipuinneista, avaruusjännäri avaruusaluksen suljetussa tilassa ja muuten vain kiehtova kirja mielenkiintoisista ihmisistä. Päähenkilö Tria, tämän jännitteet, aluksen kapteeni, muun miehistön kiinnostavimmat edustajat…

Hieno kirja, vuoden parhaita kaikinpuolin ja kotimaisista erityisesti. (12.10.2009)

Mike McGill on yksityisetsivä. Pinkertonin Chicagon toimistossa nuori mies oli menestys, mutta muutto New Yorkiin ja oman toimiston perustaminen tekee McGillistä friikkimagneetin: hän saa vain täysin pimeitä tapauksia. Kuten vaikkapa keski-ikäisten miesten seksikultteja, jotka murtautuvat keskellä yötä strutsifarmeille. Vaan sitten tulee se kaikista pimein tapaus.

McGillin luokse tulee yllätysvierailulle Yhdysvaltain presidentin totaalisen vinksahtanut kansliapäällikkö, jolla on tarjota hämmästyttävä tehtävä: McGillin on löydettävä Yhdysvaltain kadonnut vaihtoehtoinen perustuslaki, jonka avulla täysin perverssiksi muuttunut maa saadaan palautettua ruotuun ja perinteiset arvot kunniaan.

Tehtävä ei ole helppo, mutta McGill on juuri oikea mies työhön. Alkaa matka halki Amerikan läpeensä perverssin puolen, kirja kun on kiertänyt kaiken maailman kummajaiselta toiselle. Sanotaan vaikka näin, että tässä kirjassa on kaikenlaisia ideoita ja värikkäitä seksuaalisuuden muotoja, jotka voivat järkyttää herkempiä lukijoita.

Takakannessa kirjaa kehuvat Joss Whedon, William Gibson ja Kinky Friedman. Näistä varsinkin Gibsonin kehut eivät yllätä, sillä tarinassa on gibsonmaista draivia ja modernin maailman ymmärtämistä. Crooked Little Vein on hykerryttävän hauska, napakasti potkiva, sopivasti vastenmielinen, vauhdikas ja kaikinpuolin yksi vuoden 2009 parhaista osumista. Loppu vain tulee vähän liiankin nopeasti, tarinaa olisi saanut jatkaa pidempäänkin.

Loistava kirja, suosittelen! (22.9.2009)

Sarjamurhaaja kiduttaa uhrejaan, pääasiassa nuoria naisia, ja taltioi näiden kuolinkiljahdukset nauhalle. Näistä äänistä hän koostaa tuskan sinfoniaa, josta tulee liian voimakas, liian tuskallinen. Äänet repäisevät todellisuuden rikki ja vapauttavat jotain todella kauhistuttavaa, joka ensi työkseen hoitelee murhaajan itsensä päiviltä.

Paikalle osuu kadonnutta nuorta naista jäljittävä yksityisetsivä, joka huomaa, että jokin on pahasti vialla ja hälyttää poliisit paikalle. Alkaa poliisitutkinta, joka saa huolestuttavia sävyjä, kun tutkintaan osallistuvat poliisit joutuvat yliluonnollisten kokemusten kohteeksi. Pian mystisesti kuolleita ruumiita alkaa ilmestyä enemmänkin. Pimeä enkeli on vapaana…

Charles de Lint kirjoitti Angel of Darknessin alunperin 1990-luvun alussa salanimellä Samuel M. Key. Nimi ei ollut silloinkaan erityisen salainen, lähinnä varoitus lukijoille, että luvassa on paljon synkempää ja vastenmielisempää tavaraa kuin de Lintin muu tuotanto. Samoja juttuja tässä on kuin vaikkapa The Onion Girlissä — seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaisia parisuhteita ja muuta inhottavaa — mutta ote on kieltämättä astetta häijympi, hyviä fiiliksiä on mukana vähemmän.

Synkkää fantasiaa siis, eikä missään nimessä mikään hyvän fiiliksen kirja. Vaikka tarinan tietty kaavamaisuus vei sen pahinta terää, kirja onnistui parhaimmillaan maalailemaan mukavan epämukavia kauhumaisemia. Jos kestää lukea kuvauksia parisuhdeväkivallasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, Angel of Darkness on lukemisen arvoista kauhufantasiaa. (19.9.2009)

Lankhmar, Ankh-Morpork, Ambergris, New Crobuzon — näiden nimekkäiden fantasiakaupunkien joukkoon kuuluu ehdottomasti P. C. Hodgellin luoma Tai-Tastigon, joka on God Stalkin tapahtumapaikkana. Tunnelmalliseen kaupunkiin tutustutaan ensimmäistä kertaa hurjimpana mahdollisena päivänä, kuolleiden jumalien juhlana, kun riivaajien takaa-ajama Jame kompuroi turvaan kaupunginmuurien sisäpuolelle, vain joutuakseen uudenlaiseen vaaraan.

Jame löytää onnekseen itselleen sijan majatalosta ja ystäviäkin. Ensimmäisen yön hetkellinen tuttavuus johtaa oppipojan paikkaan Tai-Tastigonin maineikkaimman varkaan alaisena. Varkaan ammatti on kummallinen valinta Jamelle, joka on kencyr, osa kummallista kansaa. Kencyreille kunnia-asiat ovat siinä määrin iso juttu, että kencyrin syyttäminen valehtelemisesta on takuuvarma keino päästä hengestään. Ja sitten varkaaksi?

Jamesta tuleekin kaupungin erikoisin varas, eikä kaupunki muutenkaan ole enää entisensä, kun Jame pääsee vauhtiin. Kasvukertomuksen tapaisessa tarinassa riittää toimintaa ja pohdittavaa, kun Jame muistaa pikkuhiljaa menneitä — kas kun Jamella on muistissaan ainakin muutaman vuoden mittainen aukko.

P.C. Hodgell on kehitellyt aidosti omaperäisen fantasiamaailman. Kencyrit ovat äärimmäisen kiehtova luomus, samoin kyllä koko muukin maailma. Alkuun tarina lähinnä hämmästyttää, mutta pikkuhiljaa asiat selviävät. Tarina jatkuu ainakin kolmen kirjan verran, joten paljon jää vielä epäselväksi tässä ensimmäisessä osassa.

Parikymmentä vuotta työn alla ollut sarja on ollut paikoin varsin vaikeasti saatavilla. Kirjojen oikeudet ovat nykyään Baenilla, joka on onneksi julkaissut uusintalaitoksia. Ensimmäiset kaksi osaa (God Stalk ja Dark of the Moon) on koottu yksiin kansiin nimellä The God Stalker Chronicles (tai Dark of the Gods), Seeker’s Bane sisältää seuraavat kaksi (Seeker’s Mask ja To Ride a Rathorn). (23.7.2009)

2100-luvun maailmaa hallitsee kommunistinen Kiina. Yhdysvallat on kokenut massiivisen laman ja sosialistisen vallankumouksen. Tämä kirja kertoo päähenkilönsä, vallankumousjohtajan mukaan nimetyn China Mountain Zhangin eli Zhang Zhong Shanin elämästä. Zhang on Amerikassa syntynyt kiinalainen, ei siis parasta puhdasta kiinalaista sukua, mutta ei täysin toivoton tapaus.

Zhangin tarina on kasvukertomus, jossa nuori mies pääsee elämässään eteenpäin mielenkiintoisten mutkien kautta. Tarina etenee harppauksissa, lukujen välissä voi kulua pitkiäkin pätkiä aikaa. Kirjan rakenne on muutenkin erikoinen, sillä osan aikaa tarkastellaan aivan toisenlaisia tapauksia, muun muassa marsilaisia siirtolaisia. Nämä tarinat yhdistyvät Zhangin kertomukseen tavalla tai toisella, mutta varsinaisista limittäisistä kertomuksista ei voi puhua, vaan kyse on sivupoluista, joita tutkitaan ja jotka sitten hylätään.

Zhangin tarina voitti Lambda- ja James Tiptree Jr. -palkinnot. Lambda palkitsee kirjoja, jotka käsittelevät seksuaalivähemmistöjä, James Tiptree -palkinto taas kirjoja, jotka tuovat uusia näkökulmia sukupuolikysymyksiin. Zhang on homoseksuaali yhteiskunnassa, joka ei sellaista erityisemmin suvaitse, mutta aihetta käsitellään varsin tyylikkäästi.

Takakannen kehuihin täytyy yhtyä: China Mountain Zhangin tulevaisuus on hyvin eletyn oloinen. McHugh välttelee scifi-kliseitä, eikä sorru tavanomaisuuksiin. Ei ihme, että kirja pokkasi myös Hugo– ja Nebula-ehdokkuudet ja parhaan esikoisteoksen Locuksen. (12.7.2009)

Charles de Lint vaikuttaisi pikaisen googlailun perusteella olevan Suomessa melko tuntematon kirjailija. Kanadalaisen de Lintin ansiot ovat urbaanifantasian puolella, joista suosittuja ovat etenkin kuvitteelliseen Newfordin kaupunkiin sijoittuvat tarinat. Niissä de Lint yhdistelee modernia kaupunkielämää fantasiaelementteihin. Kirjoja on parinkymmenen vuoden aikana ilmestynyt yli 20.

The Onion Girl on jonkun laskutavan mukaan 11. osa sarjaa. Jatkuvajuonisista jutuista ei ole kyse, vaan samojen henkilöiden kierrätyksestä. Kirjassa on runsaasti henkilöitä, joista suurin osa lienee aikaisemmista kirjoista tuttuja. Lukukokemusta ei kuitenkaan haitannut se, että henkilögalleria oli vieras.

Kirja kertoo Jilly Coppercornista, aurinkoisesta ja elämäniloisesta taiteilijasta, joka on Newfordin piirien keskushenkilö, jonka kaikki tuntevat ja josta kaikki pitävät. Jillyllä on kuitenkin synkkä historiansa, joka palaa kummittelemaan, kun Jilly joutuu auton yliajamaksi.

Tarina käsittelee varsin raskaita aiheita, kuten lasten hyväksikäyttöä ja rikkinäisiä perheitä. Yksi peruskysymys on, miten erilaisia kohtaloita voi syntyä yhtä surkeista olosuhteista. Kirjassa riittää kuitenkin hyviäkin hetkiä ja reipasta fantasian ja mielikuvituksen lentoa.

Charles de Lintin löytäminen oli miellyttävä tapaus ja aion ehdottomasti jatkaa Newfordin kartoittamista, sen verran hyvä maku The Onion Girlistä jäi, kirjan varsin järkyttävistä yksityiskohdista huolimatta. (5.7.2009)

Severianin pitkä vaellus päättyy vihdoin. Kiduttajien oppipojasta tulee lopulta autarkki, absoluuttinen johtaja. Sitä ennen on kuitenkin matkaa kuljettavana. The Sword of the Lictorin päätteeksi Severian päätyi pohjoiseen sodan kynnykselle.

”En ollut koskaan nähnyt sotaa, tai edes puhunut siitä pitkään jonkun sotaa nähneen kanssa, mutta olin nuori ja tiesin jotain väkivallasta, joten uskoin, että se olisi minulle vain yksi uusi kokemus”, tunnustaa Severian tämän kirjan aluksi. Uskomukset joutuvat koetukselle, kun Severian pääsee etsimänsä sodan pyörteisiin. Ascialaiset viholliset tulevat tutuiksi ja löytääpä Severian myös koko saagan alusta asti etsimänsä Peleriinitkin – odottamattomin seurauksin.

Kaikki neljä kirjaa lukeneena mieli on hieman sekava. Kirjasarja nauttii arvostusta, eikä suotta, sen verran kiehtova ja omaperäinen Severianin tarina on ja niin korkealentoisiin sfääreihin se loppuu, ettei voi kuin ihailla. Samalla on helppo ymmärtää, miksi sarjasta ei ole tullut mitään suuren yleisön suosikkia: se on auttamatta liian omaperäinen ja vaikealukuinen.

Luin itse sarjan osa kerrallaan, pitäen jokaisen välissä taukoa parin muun kirjan verran. Sarjasta on olemassa sekä kaksiosainen versio (Shadow & Claw ja Sword & Citadel) että yksiosainen Severian of the Guild. Koko tarinan lukeminen yhdellä kertaa tuntuu melkoisen raskaalta suoritukselta; kahdesta osasta voisi vielä selvitä, sen verran ohuita nämä sisällöltään raskaat kirjat kuitenkin ovat.

Miten tarinan sitten lukikin, Severianin seikkailuja on helppo suositella omaperäisestä, kliseitä kiertävästä fantasiasta kiinnostuneille lukijoille, joille kirjojen raskaus ja kiemurainen kielenkäyttö eivät ole este.

Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2016 nimellä Autarkin linnoitus. (18.6.2009)

Tässä hauskassa tarinassa asutaan Yhdysvaltain rannikolla lojuvaa Nollop-saarta, jossa sanat ovat avainasia ja kirjallisuus kaikkiaan rakasta. Pulmia syntyy, kun tämän utopian aloittanutta Nollopia kuvaava patsas alkaa pudottaa pangramminsa kirjaimia ja Nollopin viisas hallitus päättää: patsaasta poistuvat kirjainsymbolit ovat jatkossa luvattomia käyttää, ilmaisua on siis karsittava.

Ratkaisusta koituu monipuolista sortoa ja ahdinkoa ja alkaa kiivas taisto vapaan ilmaisun hyväksi. Samalla Dunn satirisoi vallanpitoa ja vallanpitäjiä, hiukan uskonnollisia hullutuksiakin. Kirjoista ja lukuhommista pitävä lukija voi kohdata paitsi hiipivää kauhua, myös runsaita naurunpurskahduksia, siinä määrin taidokkaasti Dunn romaaninsa punoo. Tämä on dystopiatarina, mutta huvittava ja näkökulmaltaan aivan muuta kuin ankara. Kirjatoukkatytöt nauttivat kirjan vahvasta naispääosasta varmasti, vaikka valitun formaatin vuoksi hahmot jäävätkin vähän ohuiksi.

Taitavana lipogrammina, siis valikoituja kirjaimia poisjättävänä, laadittu nootti- ja muistioromaani on kaunis lukunautinto, joka viihdyttää takuuvarmasti kaikkia taipuisan sanailun ystäviä. Myös pangrammit, joissa on samassa sanapötkössä mukana koko valikoima, mutta mahdollisimman vähän samanlaisia kirjaimia, ovat kirjan maukasta ydintä. Sanakisailua rakastava on kuin kotonaan.

Tätä kirjaa onkin mahdoton kääntää, niin vahvasti tässä nojataan vaativaan sana-akrobatiaan. Nauttikaa siis tämä kirjallisuuskarkki originaalissa asussaan. Suurta kirjallisuutta arvioitava kirja lopulta tuskin on, mutta viihdyttävä, ajatuksia nostattava ja sympaattisuutta luova kylläkin. Nähtävästi myös arvioijaa inspiroiva, toista näin hauskaa arvion laadintaa muistini kätköistä on mahdoton löytää. (13.6.2009)

Nuori David kohtaa jokaisen lapsen pahimman painajaisen: hänen äitinsä kuolee. Elämää isän kanssa varjostavat paitsi päälle käyvä toinen maailmansota ja isän velvollisuudet, myös isän uusi puoliso Rose ja uusi velipuoli. David pakenee vihaisuuttaan ja yksinäisyyttään kirjoihin.

Jossain vaiheessa kirjat alkavat kuiskutella Davidille. Pian kirjojen maailma alkaa tulla liiankin lähelle. Lopulta David ei voi enää vastustaa, vaan löytää itsensä kummallisesta maailmasta, jossa mielikuvitus on valloillaan ja metsä uhkaavia ja tarunomaisia vaaroja täynnä. Jossain kaukana asuu kuningas, joka saattaa kyetä palauttamaan Davidin takaisin omaan maailmaansa, joten ei auta kuin lähteä matkaan.

Tarinan ainekset ovat kuin sadusta aina pahaa äitipuolta myöten. David kohtaakin matkansa varrella monia saduista tuttuja tarinoita, mutta kummallisesti vääristyneinä, usein aikaisempaa kauhistuttavampaan suuntaan. Huumoriakin sentään riittää. Kirjasta on sellaisiakin painoksia, joissa lopussa Connolly käy läpi lähdemateriaalinsa ja mukana on alkuperäiset versiot kaikista kierrätetyistä saduista; suosittelen sellaista, mikäli sadut ovat päässeet unohtumaan.

Pohjimmiltaan The Book of Lost Things on kasvukertomus, jossa nuori poika kohtaa suuren menetyksen ja surun ja sen kautta kasvaa aikuisuuteen. Kuten sadut usein ovat, tämäkin tarina sisältää paljon symboliikkaa ja vertauskuvia. Samalla se on nopealukuinen, kiehtova ja mukaansatempaava. Ahkeraa lukijaa lämmittää lisäksi aina kirjallisuuden vahva asema tarinassa, niin nytkin.

The Book of Lost Things onkin kaikinpuolin ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja ja olen suorastaan hieman yllättynyt, ettei tätä ole jo suomennettu. (6.6.2009)