Reviews and Comments

"“Onyesonwu,” Najeeba said again. It was right. She wanted to shout the question to the sky: “Who fears death?” But alas, Najeeba had no voice and could only whisper it. One day, Onyesonwu will speak her name correctly, she thought."

Onyesonwu on Ewu, raiskauksesta ja väkivallasta syntynyt lapsi. Hänen äitinsä on alistettu Okeke, isä taas kuuluu Okekeja armotta murhaaviin Nuruihin. Nurut ovat vaaleita, Okeket tummia, Ewut erottuvat molemmista ja ovat automaattisesti vihattuja hylkiöitä. Onyesonwu ei ole kuitenkaan mikä tahansa tyttölapsi. Kirja alkaa hautajaisista: Onyen isä on kuollut. Isän kuoleman herättämä tunnemyrsky saa aikaan yllättäviä seuraamuksia, kun Onye yrittää vahingossa herättää isänsä takaisin henkiin. Isä ei herää, hengittää vain hetken, mutta se riittää kauhistuttamaan muut kylän asukkaat.

Onye on luonnonlahjakkuus taikuudessa ja siitä syystä entistä vihattavampi ja pelättävämpi. Naiselle ei voi tietenkään opettaa taikuutta, varsinkaan epävakaalle, väkivaltaan taustansa vuoksi taipuvaiselle ja täysin arvaamattomalle Ewulle. Oppia Onye kuitenkin saa ja voimaa suorittaa kohtalon määräämä tehtävä – ja kostaa biologiselle isälleen.

Who Fears Death ei pelkää tarttua vakaviin kysymyksiin. Lukija joutuu kohtaamaan väkivaltaa, raiskauksia, naisten ympärileikkausta, orjuutta, kansanmurhan — tarina sijoittuu epämääräiseen tulevaisuuden post-apokalyptiseen Pohjois-Afrikkaan, mutta voisi osin olla nykypäivää Kongosta tai Sudanista. Julmuuksilla ei mässäillä, mutta herkimpiä kuvottaa varmasti.

Kirjassa on perinteisen eeppisen fantasiaseikkailun ainekset, tosin perinteisen fantasian kirjoittaja olisi luultavasti tehnyt tästä trilogian. Nyt Okorafor jättää Onyen oppivuodet oikeastaan kokonaan väliin ja hyppää suoraan asiaan. Peruskuvio on klassinen, mutta afrikkalaiset puitteet ovat omaperäiset ja kirjan maailma kaikessa julmuudessaan erittäin kiehtova.

Vaikuttava, hyvin kirjoitettu kirja jää mieleen kummittelemaan. Who Fears Death ei ole täysin mukava lukukokemus, mutta ravisteleva, vetävä ja kiinnostava kirja yhtä kaikki. En lainkaan ihmettele, että sille on satanut lukuisia palkintoehdokkuuksia ja World Fantasy Award -voitto. (14.2.2012)

Eeva-Liisa Manner (1921–1995) on suomalaisen runouden suurimpia nimiä. Mannerin kolmas runokokoelma Tämä matka (1956) on hänen läpimurtoteoksensa. Tuula Hökkä luonnehtii teosta Kirkas, hämärä, kirkas -kokoelmassa näin:

Tämä matka oli ilmestyessään 1956 suomalaisen modernismin merkkitapaus. Sen vapaarytmiset, tiheäkuvaiset, vilkkain mielikuvajonoin etenevät runot avasivat lyriikan tietä eteenpäin.

Mannerille julkaistu teksti ei ollut pyhä, vaan sitäkin saattoi muutella. Tämän matkan kohdalla muutoksia nähtiin varsinkin vuonna 1963 ilmestyneessä viidennessä painoksessa, josta Manner poisti osia kokoelmasta. Mutta kuten Hökkä sanoo, jos haluaa ymmärtää, mistä Mannerin runoissa ja niiden vastaanotossa oli kyse, on mentävä ensipainoksen äärelle. Ensipainos on Kirkas, hämärä, kirkas -kokoelmassakin pohjana. Vaikka tuon kattavan kokoelmateoksen omistankin, luin nämä runot ensisijaisesti kirjastosta löytämästäni ensipainoksesta. Onni on hyvinvarusteltu kirjastolaitos!

Tämä matka on rikas ja runsas kokoelma. Sen monissa runosarjoissa on hyvin monenlaisia aiheita. Paljon luontokuvausta, viittauksia musiikkiin ja kulttuuriin. Sekä Bach että Mozart saavat runonsa. ”On virta, / kiviä jotka järjestyvät silloiksi”, alkaa Bachin mukaan nimetty runo. Lopussa on hyvin pitkä Lapsuuden hämärästä -runokokonaisuus, joka kuvaa vuolaasti ja runollisesti Mannerin lapsuutta.

Mustat runot -otsikon alta löytyvä ”Oikeusjuttu”-runosarja on kiehtova. Runot ovat ajankohtaista tekstiä, sillä ne kommentoivat kesällä 1955 tapahtunutta oikeusjuttua. Ruth Ellis ampui huhtikuussa kilpa-ajaja David Blakelyn, kesäkuussa hänet tuomittiin kuolemaan ja heinäkuussa hirtettiin viimeisenä naisena Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Hökän mukaan ”Oikeusjuttu” oli Mannerille siinä määrin tärkeä, että kustantaja vaihtui WSOY:stä Tammeen, jotta ”Oikeusjuttu” pääsisi mukaan kokoelmaan – mutta sitten Manner itse poisti runot kokoelman viidennestä painoksesta.

istuimiin, joihin johdetaan sähköä ja toisiin, tuomioistuimiin,
joissa rikos kytketään rikokseen uudella rikoksella
ja joissa syntyy murhan idea:
erehtymätön murha, kammottavin kaikista;

Mitenpä tällaista tunnustettua mestariteosta arvioisi, lähes 70 vuotta myöhemmin, muuten kuin todeten, että toimiihan tämä edelleen. Eeva-Liisa Mannerin runous on enimmäkseen terävää ja mielenkiintoista. Modernistinen kuvallisuus on Mannerin teksteissä sankkaa, kuten tyylilajin edelläkävijälle sopii, ja paikoin vaikeaselkoista, mutta myös kiehtovaa. Kaikkiaan tämä on hieno kokonaisuus.

Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen

Raisa Omaheimo on pitkän linjan läskiaktivisti, joka nousi aiheen kanssa yleiseen tietoisuuteen vuonna 2016 ensi-iltansa saaneen Läski-monologin myötä. Siinä Omaheimo tilitti kokemuksiaan ylipainoisena ihmisenä maailmassa, jossa lihominen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Nyt Omaheimo on tiivistänyt kokemuksia ylipainosta ja ennen kaikkea ratkaisuja asian kanssa elämiseen kirjaan, jota suosittelen aivan kaikille, painoindeksistä huolimatta.

Itse asiassa siitä voidaankin aloittaa. Se on yksi asioista, joihin Omaheimo kirjassa pureutuu. Painoindeksi on silkkaa humpuukia yksilötasolla: se on isojen ihmisjoukkojen tilastolliseen analyysiin tehty työkalu, joka on sitä paitsi koottu aika rajallista valkoisten miesten populaatiota tutkimalla. Ennen kaikkea se ei kerro oikeastaan mitään ihmisen terveydestä. Silti sitä laskeskellaan vähän joka puolella ja kuten Omaheimo kirjassaan esimerkkinä kertoo, hän ei saanut pankista asuntolainalle parempaa lainaturvaa liian korkean painoindeksin vuoksi. Toisilta rajataan pääsyä leikkauksiin painoindeksin perusteella. (Jos tähän aiheeseen sukeltaminen kiinnostaa, Maintenance Phase -podcastin jakso The Body Mass Index on todella hyvä.)

Kirja kuvaa läskinä olemista monilta eri arkisilta kanteilta. Millaista on pohtia, kestääkö tuoli. Millaista on, kun vaatekaupan myyjä tarjoaa koon 48 vaatteita, vaikka on juuri kertonut olevansa kokoa 52. Millaista on, kun lääkäriä ei oikeastaan kiinnosta se vaiva, jonka vuoksi olet tullut lääkäriin, vaan ensin pitäisi laihduttaa. Millaista on kokeilla kaikkia mahdollisia laihdutuskuureja, joita yhdistää vain yksi asia: se että mikään niistä ei oikeastaan toimi.

Omaheimo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Luin kirjan yhdellä istumalla, sen verran sen tempaisi mukaansa. Ratkaisuja läskeille on yhtä aikaa karmiva ja hauska. Se kuvaa terävästi, millainen läskifobia yhteiskuntaamme läpäisee. Kyse on nimenomaan lihomisen pelosta, joka vain pintapuolisesti verhotaan terveyshuoleksi. Keskustelussa kuitenkin ohitetaan se, ettei paino ihan suoraan liity siihen, miten terve ihminen on. Polvivaivainen läski pistetään laihduttamaan, eikä voimaharjoittelemaan, vaikka voimaharjoittelu auttaisi polvivaivoihin. Läskit saavat kirjasta käytännöllisiä ratkaisuja. Niistä paras – ja tietyllä tapaa kamalin – on tämä:

Jos lääkärin ainoa hoito on käskeä sinua laihduttamaan, kysy ”miten hoitaisit/tutkisit oireitani jos olisin normaalipainoinen”, ja pyydä lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu.

Normaalipainoiset saavat kirjasta arvokkaan näkemyksen siihen, millaista syrjityn ihmisryhmän elämä voi olla. Jos lukijassa on rahtunenkaan empatiaa, Ratkaisuja läskeille auttaa ymmärtämään, miten ihmisen paino ei aina ole omista valinnoista kiinni. Jos ylipaino olisi pelkällä tiedolla ratkeava ongelma, sitä ei enää olisi: tietoa kyllä riittää.

Kirjan pohjalta ehdotankin kaikille seuraavaa yksinkertaista ja helppoa toimenpideohjelmaa:

Älä laihduta. Laihduttaminen on todistettu haitalliseksi. Laihdutuskuurit johtavat pitkällä aikavälillä painon nousuun ja pahimmillaan elimistön omien säätelymekanismien vahingoittumiseen. Kenenkään ei pitäisi laihduttaa. Se ei tarkoita, etteikö omia ruokailu- ja liikuntatottumuksia saisi ja kannattaisi tarkastella, mutta tarkastelu pitää tehdä siltä kannalta, että tehdyt muutokset voi ottaa pysyviksi elintavoiksi. Jos tarvitset ravitsemusneuvoja, niitä kannattaa kysyä ravitsemusterapeutilta, ei ihmisten näännyttämiseen erikoistuneilta personal trainereilta. Laihdutusteollisuus on verenimijä, jolle ei kannattaisi antaa lisää rahaa. On ihan ok, jos ei ole normaalipainoinen.

Älä kommentoi toisten kehoja ja syömisiä. Kenenkään kehoja tai kakkupaloja ei ole mitään syytä kommentoida negatiiviseen sävyyn – ja positiivistakin kommentointia kannattaa harkita kahdesti. Tämä koskee niin laihoja kuin läskejä. Kehorauhan ansaitsevat kaikki ja harkitsematon kommentointi voi tuuppia minkäkokoista ihmistä tahansa kohti syömishäiriötä. Erityisesti lapset ja nuoret on jätettävä rauhaan.

Älä syyllistä yksilöitä rakenteiden ongelmista. Ihmisen terveys on lopulta melko vähän ihmisen omista valinnoista kiinni. Jos lihominen ärsyttää, yksilöiden haukkuminen ei auta mitään. Puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin sen sijaan auttaa. Läskien hyvinvointi ja terveys paranisi paljon jo sillä, että läskivihamielinen ilkeily katoaisi maailmasta.

N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian kolmas osa Kivinen taivas saattaa päätökseen palkitun fantasiasarjan, joka kuvaa lohdutonta vulkaanisen aktiivisuuden repimää maailmaa (jonka nimi on, tietysti, Tyynimaa). Trilogian ensimmäinen osa esitteli tarinan päähenkilön, Essunin maailmassa, joka oli suistunut tuhoon ja kaaokseen sekä yleisellä että yksityisellä tasolla. Tyynimaa oli juuri revennyt kahtia ja peittymässä vuosisatoja kestävään vulkaaniseen talveen. Palattuaan kotiin Essun löytää pienen poikansa kuolleena, isänsä tappamana. Isä on lähtenyt perheen tytär mukanaan.

Ensimmäinen osa Viides vuodenaika keskittyi esittelemään maailmaa ja orogeenejä, joilla on synnynnäisiä kykyjä aistia ja ohjata mannerlaattojen liikkeitä ja luonnonvoimia. Tämä on Tyynimaassa äärimmäisen tarpeellinen taito, mutta orogeenit ovat silti yhteiskunnan alimmaista pohjasakkaa: parhaimmillaan hyväksikäytettäviä työkaluja, mutta useimmiten heidät vain tapetaan kohdattaessa. Toinen osa Obeliskiportti saattaa Essunin kiinnostavaan, orogeenien hallitsemaan yhteisöön ja esittelee Essunille ja lukijoille aivan uudenlaisia voimia, joista vahvoillakaan orogeeneilla ei ole kunnollista käsitystä. Essunin tytär Nassun nousee myös vahvempaan asemaan. Essun alkaa myös saada käsitystä, miten maailman voisi mahdollisesti pelastaa.

Näistä asetelmista Kivinen taivas alkaa ja on Hugo-palkintonsa arvoinen lopetusosa trilogialle. Sekä Essun että Nassun lähestyvät tahoillaan kysymystä maailman kohtalosta. Onko maailma pelastettavissa? Pitääkö se pelastaa, vai pitäisikö koko roska vain tuhota vieläkin perusteellisemmin? Maailma syvenee entisestään, kun kirjan mystinen kertojaääni kuvaa aikaa tuhansia vuosia ennen nykyistä Tyynimaata. Millainen oli se huikea sivilisaatio, jonka raunioilla Tyynimaa seisoo, ja jonka tekojen seurauksista nykyiset sukupolvet saavat yhä maksaa?

Jemisin on lumoava kertoja. Tarina vetää mukaansa tehokkaasti ja maailma on hyvin poikkeuksellinen. Jemisinin luomat henkilöt pohtivat isoja, syvällisiä kysymyksiä. Maailman pelastaminen ei ole triviaali juttu, joka ilmiselvästi tehdään. Tehtävä on vaikea, sen hinta on kova, eikä sitä välttämättä edes halua tehdä. Ihmistä kun ei voi loputtomiin kohdella kaltoin ja sen jälkeen odottaa tämän suhtautuvan maailmaan ymmärryksellä ja rakkaudella. Sitä sanomaa Jemisin toistaa kerta toisensa jälkeen. Erilaisten ihmisten oikeudenmukainen kohtelu nousee taas kerran vahvaksi teemaksi.

Murtunut maailma ei ole tässä suhteessa kuitenkaan mustavalkoinen tai yksioikoinen. Sen maailma on monisävyinen, eikä siitä ole tunnistettavissa aivan yksiselitteisiä hyviä ja pahoja. No, tiettyjen valtaapitävien tahojen suhtautuminen orogeeneihin tai näiden edeltäjiin on silkkaa pahuutta, mutta yksilötasolla sävyt ovat monipuolisempia.

Koko trilogia ansaitsee vahvan suosituksen. On huikea saavutus voittaa trilogian jokaisella osalla arvostettu kirjallisuuspalkinto, mutta Murtunut maailma on todellakin huikea kokonaisuus. Suomentaja Mika Kivimäki on myös tehnyt hyvää työtä kirjojen parissa, näitä kirjoja on ollut ilo lukea.

Salla Simukka (s. 1981) on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran nuortenkirjailijana. Nyt uusin romaani Tästä kaikki alkaa on Simukan ensimmäinen, joka on suunnattu aikuislukijoille. Ensimmäinen oma romaani, ainakin – johan vuonna 2019 ilmestyi Siri Kolun kanssa kirjoitettu Kontakti.

Tästä kaikki alkaa kertoo Novasta, joka on muuttanut puolisonsa Islan kanssa unelmataloon metsän keskelle. Talokaupat eivät kuitenkaan riitä pelastamaan hiipuvaa suhdetta: Novalle ja Islalle tulee ero vain puoli vuotta muuton jälkeen. Pariskunta jää kuitenkin toistaiseksi asumaan taloon. Isla haluaa edistää väitöskirjaansa ja Novallakin on kuvitustöitä tehtävänä. Ei siis ole mitään syytä kiirehtiä talon myymistä. Isla vaikuttaa muutenkin jotenkin haluttomalta keskustelemaan erosta ja muutenkin välinpitämättömältä.

Isla jatkoi lehden lukemista rauhassa. Vielä yöllä hän oli ollut itkevä ihmisraunio, joka oli välillä nyyhkyttänyt niin, että Nova oli pelännyt, saisiko hän henkeä. Vaikka ero oli ollut yhteinen päätös, Isla oli heistä kahdesta murtunut sen lopullisuuden alla enemmän. Nyt yön tunnekuohusta ei näkynyt enää jälkeäkään.

Nova alkaa eron jälkimainingeissa työstää uutta kuvitustyötä. Hän on saanut apurahan suomalaisten kummitustarinoiden kokoelman kuvittamiseen ja voi sen turvin käyttää työhön enemmän aikaa ja tehdä kuvia vaivalloisesti etsaamalla. Kummitustarinoiden käänteet vain alkavat läikkyä yli Novan omaan elämään: hedelmät homehtuvat keittiössä odottamattoman nopeasti, koti kuhisee koisia, leivänpaahdin syttyy palamaan itsestään. Mitä oikein tapahtuu?

Tästä kaikki alkaa ei ole varsinaisesti kauhuromaani; se vain käyttää kauhukirjallisuuden keinoja tarinansa kertomiseen. Tunnelma on painostava. Mieleen tulee Akseli Heikkilän Veteen syntyneet, joka niin ikään leijailee jossain kauhun rajamailla, olematta suoraan genrekirjallisuutta. Varsinaisesti Tästä kaikki alkaa kertoo parisuhteesta, sen lopusta ja erilaisista suruista. Kirjan ytimessä on sen kahdeksas luku, jossa Nova käy läpi elämänsä seitsemän suurta surua. Koen, että tähän lukuun kiteytyy paljolti se, mitä kirja haluaa sanoa. Tämä on kirja Novasta ja Novan tuntemuksista: Isla jää täysin taka-alalle, varsin haaleaksi hahmoksi, mutta sillekin on lopulta selityksensä.

Rajanveto nuorten aikuisten kirjallisuuden ja aikuisten romaanien välillä on häilyvää. Tässä on paljon sitä hyvää, mitä tuoreessa nuortenkirjallisuudessa on totuttu näkemään: teoksessa on luontevaa sateenkaarevuutta ja ilmastonmuutos nousee kuin itsestään ilmeiseksi, ohittamattomaksi osaksi tarinan maailmaa, vaikka ei sinänsä merkittävässä osassa olekaan.

Tästä kaikki alkaa on oikein mainio kauhutunnelmainen erotarina. Salla Simukan romaanien parissa viihtyneet nauttivat varmasti tästäkin. Julkaisu näin syksyä vasten on se ilmeinen ajankohta tällaiselle kirjalle, sen verran hyvin kirjan synkät käänteet pimeneviin syysiltoihin istuvat.

Muun muassa Kuura-sarjasta tutun Elina Pitkäkankaan (s. 1990) Sang heittää lukijan heti vieraaseen maailmaan. Päähenkilö Dawei kuvataan ystävänsä kanssa suorittamassa vuotuista kansalaisvelan maksua. Jokaisen yli neljävuotiaan on maksettava oikeudesta olla Fusangin kansalainen. Jos velkaa ei saa maksettua – ja se on etenkin köyhemmillä syrjäseuduilla vaikeaa – joutuu työleirille. Se taas on paikka, josta on turha toivoa pääsevänsä hengissä ulos.

Dawei on hyvä ihminen: hän toki tienaa rahansa rikollisin keinoin, mutta varoillaan orpokodissa asuva nuori mies maksaa orpokotisisarustensa velkoja. Jos Dawei ei saa velkaansa maksettua 20 ikävuoteen mennessä, hän voi aina paeta yhteiskuntaa vuorille – mutta nyt hän saa kuulla uudesta laista, jonka mukaan tässä tilanteessa velka siirtyykin omaisten maksettavaksi. Daweita uhkaakin nyt hänen isoveljensä Qirenin velka.

Kiperä tilanne ei jätä Daweille valinnanvaraa. Hän on aikaisemmin valinnut tarkemmin, millaisia salakuljetustehtäviä ottaa hoitaakseen, mutta nyt hän ei voi enää valita yhtä tarkkaan. On otettava suurempia riskejä, jotta saa enemmän rahaa kokoon. Arvata saattaa, mitä siitä seuraa: Dawei joutuu aikaisempaa suurempiin vaikeuksiin. Vaikeudet taas tarkoittavat sitä, että kotiseudut Namlassa on jätettävä taakse. Dawei ja Qiren joutuvat pakenemaan pääkaupunki Penglaihin etsimään mahdollisuuksia uuteen elämään siellä.

Aloitetaan siitä, että kirjan maailma on kiehtova. Fusang on itäaasialainen kulttuuri. Pitkäkangas kertoo jälkipuheessaan, ettei sitä kannata lukea suoraan minään tiettynä nykyisenä valtiona. Kulttuurissa on kuitenkin paljon kiinalaisia vaikutteita. Veljesten kotiseutu Namla tuo mieleen Tiibetin. Pitkäkangas on kuitenkin poiminut vaikutteita sieltä täältä ja sekoitellut niitä kirjansa tarpeiden mukaisesti.

Maailman taustalla on ollut tuhoisa sota, jonka seurauksena kaikki on hieman rähjäistä ja kulunutta. Teknologia on sekoitus uutta ja vanhaa. Fossiilisia polttoaineita ei näe ja tuliaseet ovat harvinaisia ja laittomia, joten perinteiset taistelutaidot ja hevoskyydit ovat kunniassaan. Toisaalta sähköä on, junat kulkevat ja kansalaisia hallinnoidaan ranteisiin upotetuilla tietokoneilla, jotka ovat yhteydessä tietoverkkoon, johon varakkaalla eliitillä on pääsy.

Eriarvoisuus tavallisen kansan ja eliitin välillä on yksi kirjan kantavia teemoja. Veljekset edustavat köyhää maalaisväestöä, mutta Penglaissa he joutuvat tekemisiin aivan valtakunnan eliitin kanssa. Kontrasti näiden ihmisryhmien välillä on räikeä. Toisilla on mahdollisuuksia vaikka mihin, toisia alistetaan velkataakalla ja väkivallalla.

Maailmassa on myös monimuotoisuutta. Fusangin valtakunta ei ole yksikulttuurinen monoliitti, vaan siellä on erilaisia vähemmistöjä. Veljekset puhuvat äidinkielenään namlaa, eivät valtakulttuurin fusangia, ja Dawei on vieläpä vannonut hiljaisuudenvalan ja puhuu ainoastaan viittomilla. Viittomakieli taas on Penglaissa kielletty, koska se nähdään hallinnon auktoriteetin uhmaamisena. Toinen merkittävä teema kirjassa onkin juuri kuulluksi tuleminen ja oikeus puhua.

Mukana on myös sateenkaarevaa rakkautta, vauhdikkaita taistelukohtauksia, hurjaa jännitystä ja taustalla aika perinteinen nuoren miehen kasvukertomus läpi vaikeuksien. Dawei on hahmona sentään tavanomaisimpia nuoria soturimiehiä tuntuvasti moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Lopussa tämän kirjan tarina saa aivan kelpo päätöksen, mutta laajempia kuvioita jää auki siinä määrin, että jatko-osalle avautuu hyvin tilaa.

Sang on kelpo esimerkki siitä, miten tänä päivänä voi kirjoittaa haluamastaan aiheesta. Elina Pitkäkangas on halunnut kirjoittaa itäaasialaisiin kulttuureihin nojaten. Niinpä hän on tehnyt sen hyvin ja kunnioittavasti. Pitkäkangas on keskustellut teosta tehdessään niin itäaasialaisten kulttuurien, viittomakielen kuin ylipäänsä kulttuurirepresentaation asiantuntijoiden kanssa. Sen, miten eri kulttuurien esittämisessä on onnistuttu, jätän muiden arvioitavaksi, mutta työtä on selvästi tehty ja Fusangin maailma tuntuu syvältä ja monipuoliselta, eikä vain pinnallisten itäaasialaisten kliseiden kierrätykseltä.

Sang on vaikuttava kirja ja mikäli maailmassa on mitään oikeutta, se löytää tiensä myös ulkomaille. Tätä ei missään nimessä kannattaisi jättää vain suomalaisten lukijoiden iloksi.

Japanilainen Hiroki Kawakami (川上 弘美, s. 1958) on palkittu kirjailija. Plakkarista löytyy Japanin kenties arvostetuin kirjallisuuspalkinto, Akutagawa, ja tämä romaani voitti Jun’ichirō Tanizakin mukaan nimetyn palkinnon, joka myönnetään vuoden ansioituneimmalle ammattilaiskirjailijan kirjoittamalle romaanille (Haruki Murakami voitti palkinnon Maailmanloppu ja ihmemaa -romaanillaan vuonna 1985).

Sensein salkku kertoo neljääkymppiä lähestyvästä naisesta, Tsukiko Ōmachista, joka kohtaa baarissa tutun näköisen miehen. Ensikohtaamisella molemmat tilaavat sattumoisin samat ruoat: tonnikalaa ja nattō-papuja, soijalla höystettyä lootusjuurta ja marinoitua sipulia. Mies näyttää tutulta ja itse asiassa tuntee Tsukikon: hän on Harutsuna Matsumoto, Tsukikon vanha äidinkielen opettaja lukiosta. Niinpä Tsukiko nimittää miestä vain Senseiksi, opettajaksi.

Lähes seitsemänkymppinen Sensei ja Tsukiko alkavat tapailla toisiaan baarissa. Molemmat viihtyvät aika lailla omissa oloissaan, kumpikin pitää samanlaisista baariruoista, sake maistuu molemmille. Tapaamisia ei sovita, he vain osuvat samaan baariin. Joskus he tapaavat joka ilta, joskus väliin jää viikkoja. He käyvät markkinoilla ja päätyvät jopa baarin isännän matkaan sieniretkelle.

Eläkeläismiehen ja yksinäisen keski-ikäisen naisen suhde on omintakeinen. Heidän välillään on selvästi joku yhteys, mutta ei kuitenkaan erityisempää läheisyyttä. Kumpikin pitää etäisyytensä. Ulkopuolisena suhteen suuri ikäero ja se, miten Tsukiko nimittää Senseitä sitkeästi opettajaksi, vaikka lukiovuosista on jo kaksikymmentä vuotta aikaa, vaikuttavat vähän omituisilta. Ei tämä muutenkaan mikään aivan perusromanssi ole. Suomalainen lukija saa kummastella parin pidättyneisyyttä ja keskustelun väkinäisyyttä. Toisaalta pienistä yksityiskohdista rakentuu selkeää kiintymystä ja keskinäistä välittämistä, jossa on oma kauneutensa.

Senseillä on omat kummallisuutensa. Hän esimerkiksi säilyttää kaikenlaista tavaraa, kuten vanhoja paristoja. Ensimmäisen radionauhurin kahdeksasta paristosta hän on säästänyt yhden, silmät kiinni valitun. Yleismittarilla voi sitten testailla silloin tällöin, onko vanhoissa paristoissa vielä virtaa. Tsukikolla ei ole paljon sanottavaa Sensein paristoharrastuksesta:

En tiennyt mitä vastata, joten ynähdin vain myöntävästi ties kuinka monennen kerran tänä yönä samalla kun hivelin sormellani yhtä paristoa useiden kymmenien erikokoisten joukossa. Se oli kosteuden ruostuttama. Kyljessä luki ”Casion taskulaskin”.

Kirja rakentuu irtonaisista luvuista, joiden myötä tarina etenee epätasaisin nykäyksin. Opin kirjan suomentanutta Raisa Porrasmaata haastateltuani, että Sensein salkku on alkuaan julkaistu jatkokertomuksena. Siksi kirjassa on niin paljon syömisen kuvausta: kirjailija halusi lehden lukijoille jotain mukavaa, leppoisaa luettavaa. Luvut ovatkin melko irrallisia toisistaan; sieniretki on jaettu kahteen lukuun vähän turhaankin. Luvun mittainen unikohtaus jätti minut raapimaan päätäni – mistäköhän tässä oli kyse.

Kokonaisuutena Sensein salkku on vähäeleisen tyylikäs kirja. Se kuvaa kahden aika yksinäisen ihmisen lähentymistä ja pidättyväisen, vähäeleisen suhteen rakentumista pieni askel kerrallaan, pitkällisten takapakkien ja harha-askelten kautta. Siinä sivussa lukija saa nautiskella japanilaisen kulttuurin kuvauksesta; kyllähän se niin on, että näitä japanilaisia romaaneja ainakin itse luen osin juuri niiden eksoottisuuden vuoksi. Ei tämäkään romanssi aivan tavanomaisin ole.

Ruotsalaisen Lydia Sandgrenin (s. 1987) esikoisteos voitti vuoden 2020 August-palkinnon. Sitä on myyty hurjan paljon ja se on saanut kriitikot lähes poikkeuksetta puolelleen. Tällainenhan on omiaan rakentamaan lukijallekin ennakko-odotuksia. Omaa suhtautumista kirjaan peilaa väistämättä sen yleiseen menestykseen.

Läpileikkaus on melkoinen tiiliskivi. Sivuja isokokoisessa kirjassa on yli 700, äänikirjana yli 32 tuntia, joten tarinaa piisaa. Kirjan päähenkilö on viittäkymppiä kiperästi lähestyvä ruotsalainen kustantaja Martin Berg. Martin on menestynyt kustantajana ihan mukavasti, mutta miestä vaivaa oman kirjailijanuran vaatimattomuus. Se suuri romaani jäi tekemättä, eikä pitkäaikainen hanke oman suosikkikirjailijan elämäkerrastakaan ole toteutunut.

Martinin rakkain ystävä on Gustav Becker, tunnettu taiteilija. Göteborgin kadut ovat täynnä näyttelyjulisteita, koska museoon on tulossa Gustavin suuri retrospektiivi. Gustav itse tosin on tavalliseen tapaan taas jossain kadoksissa. Kolmikon täydentää se paras katoaja, Martinin vaimo Cecilia, joka viisitoista vuotta sitten lähti yllättäen pois, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. Kotiin jäivät Martinin lisäksi silloin kolmivuotias poika Elis ja noin kymmenvuotias tytär Rakel, joka nyt parikymppisenä nousee yhdeksi kirjan näkökulmahenkilöistä.

Mutta ihan todella paljon tämä kirja kyllä kertoo Martinista ja Gustavista. Martiniin varsinkin ehdin kyllästyä, tuskastua, tympääntyä ja väsyä. Sandgren kirjoittaa sivukaupalla nuoren Martinin nais- ja kirjallisuuskuvioista ja vanhemman Martinin nais- ja kirjallisuuskuvioista, sivukaupalla tupakointia ja kaljanjuontia Göteborgin kuppiloissa 1970-luvulla. Miksi nuori naiskirjailija haluaa kirjoittaa näistä pölyisistä vanhojen ukkojen kliseistä? Martin ei ole millään tavalla kiinnostava tyyppi. Ilahduin valtavasti, kun jossain sivulla 287 tarina sai mielenkiintoisen käänteen, kun Rakel – jota äidin katoaminen on luonnollisesti jäänyt vaivaamaan suuresti – tekee yllättävän havainnon. Valitettavasti sen jälkeen menee taas joku parisataa sivua, että siinä päästään eteenpäin. Rakelista kertovat osat olivat kirjan parasta antia.

Sandgren kirjoittaa kyllä sujuvaa tekstiä, eikä tämän pitkän kirjan lukeminen loppuun mikään mahdoton urakka ollut. Kirjoittaminen ilmeisesti oli melkoinen työmaa: luin Sandgrenin kirjoittaneen tätä kymmenen vuotta. Jos kirjan henkilöistä pitää, heidän elämäänsä saa mukavan syvän sukelluksen. Sikäli en siis ihmettele, että kirja on ollut Ruotsissa suosittu. Liikkuminen eri aikatasoilla on sujuvaa, vaikka lukija saakin välillä olla vähän tarkkana; Sandgren ei suoraan sano, missä milloinkin mennään. Läpileikkaus on sopivasti joutuisa lukuromaani, sopivasti kirjallisesti fiksu. Lukija saa mukavasti yhdistellä pisteitä, mutta toisaalta kirjassa ei lopulta ole mitään kovin vaikeaa. Miksei tällaisella voittaisi Suomessakin Finlandiaa, kliseisyydestä huolimatta. Minä taivun lopulta varovaisen myönteiselle kannalle: tyyliltään kiinnostava, aiheeltaan tympeä, mutta kokonaisuus kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin.

Kirjan kansikuva on mielenkiintoinen. Kovin taiteellinen kyllä, joskin kirjassa Gustavin kuvataide on lähes valokuvantarkkaa muotokuvataidetta. Siihen kansikuvan tyyli ei oikein istu. Katselin GoodReadsista kirjan eri kansikuvia ja täytyy kyllä sanoa, ettei joukossa ole yhtään, joka minusta sopisi kirjalle. Tämä kotimainen kansi on paremmasta päästä. Alkuperäinen ruotsalainen on aivan mitäänsanomaton, englanninkielinen kammottava, italialainen on jonkun ihan toisen genren teos. Jostain syystä tämä kirja ei ole oikein taipunut luonteviksi, näyttäviksi kansiksi.

Sayaka Muratan edellistä suomennosta Lähikaupan naista arvioidessani toivoin, että Muratalta suomennettaisiin muutakin. Sen toiveen toteuttaa Raisa Porrasmaan tuore käännös Maan asukit. Lähikaupan nainen oli menestys ja miksipä ei: se tarkasteli yhteiskunnan normeja terävästi, hauskasti ja sympaattisesti ulkopuolisena ja sopeutumattomana kelluskelevan päähenkilönsä kautta.

Nyt Maan asukit jatkaa samalla ulkopuolisuuden ja yhteiskuntanormien kyseenalaistamisen agendalla, mutta ”sympaattinen” ei ole kyllä missään nimessä ensimmäinen sana, jolla tätä tarinaa kuvailisin. Kirja alkaa päähenkilö Natsukin lapsuudesta, matkasta Naganon vuorille sukua tapaamaan. Perillä odottaa Natsukin poikaystävä, serkku Yū, joka on ainoa, jonka kanssa Natsuki voi olla oma itsensä.

Perhe varsinkin kohtelee Natsukia kamalalla tavalla. Äiti ei näe tyttäressään mitään hyvää, vaan moittii tätä jatkuvasti. Väkivalta on sekä henkistä että fyysistä. Kun preppauskoulun opettajana toimiva komea opiskelijanuorukainen lähestyy Natsukia sopimattomalla tavalla, äiti ei suostu lainkaan kuulemaan Natsukia. ”Missä olet moisia oppinut, inhotat minua!”

Tarinan toisella aikatasolla kohdataan kolmekymppinen Natsuki, joka elää eräänlaisessa kulissiavioliitossa miehen kanssa. Pariskunta elää hyvin erillisiä elämiä, mutta avioliitto toimii kummallekin suojaverhona yhteiskunnan vaatimuksilta. Suoja ei vain aivan tunnu riittävän: kaikki ympärillä odottavat pariskunnan toteuttavan yhteiskunnallista tehtäväänsä ja hankkivan lapsia. Siihen Natsukilla ja Tomōmilla ei ole mitään halua. Paluu lapsuuden maisemiin Naganoon sysää tapahtumat uusille kierteille, jotka johtavat Natsukin, Tomōmin ja Yūn kyseenalaistamaan yhteiskunnan normeja ja tabuja rajuilla, jopa väkivaltaisilla tavoilla.

Yhteiskunnan normit, säännöt ja odotukset näyttäytyvät Maan asukeissa ahdistavina ja raskaina. Natsukille maailma näyttäytyy suurena Tehtaana:

Tehtaan tuottamat ihmiset, niin urokset kuin naaraatkin, koulittiin ensinnä noutamaan ravintoa pesiinsä. Heistä tuli yhteiskunnan työkaluja, he saivat toisilta ihmisiltä valuuttaa, jolla ostivat ravintoa. Ennen pitkää myös nuo nuoret ihmiset pariutuivat, käpertyivät pesiinsä ja valmistivat lapsia.

Eivät ”saivat”, ”halusivat” tai edes ”hankkivat”: ”valmistivat”. Kymmenisen vuotta sitten The Guardianin artikkeli japanilaisten haluttomuudesta harrastaa seksiä herätti lännessä huolta; tämä laajalti siteerattu artikkeli on sittemmin osoitettu perustuvaksi tarkoitushakuiselle lähteiden poiminnalle, eikä pidä paikkaansa. Japani on kuitenkin sukupuolirooleiltaan suomalaisesta näkökulmasta aika vanhakantainen maa. Varmasti suuresti laskeneet syntyvyysluvut ja huoli ikääntyvän väestön tulevaisuudesta kasaavat melkoisia paineita etenkin naisten niskaan: mene naimisiin, valmista lapsia, ole hyödyllinen osa yhteiskuntaa!

Näitä yhteiskunnallisia normeja Maan asukkaat kyseenalaistaa kovin ottein. Asemoitumalle avaruusolennoksi Natsuki etäännyttää itsensä muista ihmisistä ja kykenee siten tarkastelemaan ihmisten kummallisia käytöstapoja ulkopuolisen silmin. Siinä Natsuki muistuttaa Lähikaupan naisen Keikoa. Natsuki pohdiskelee aivan vakavissaan kysymyksiä, joita tavalliset ihmiset eivät missään nimessä ajattelisi. Normien kyseenalaistaminen, hurjillakin tavoilla, on valaisevaa, sillä se osoittaa, miten keinotekoisia monet säännöt ja rajoitukset lopulta ovat. Vaikka pääosassa on tässäkin nainen, Lähikaupan naisen tapaan Murata muistaa myös miehet ja näyttää, millaisia vaatimuksia ja odotuksia heihinkin kohdistuu.

Takakansi lupaa Maan asukkien olevan ”shokeeraava ja erityislaatuinen romaani”. Ravistelihan tämä, etenkin kun odotukset olivat Lähikaupan naisen jäljiltä vähän toisenlaisessa kulmassa. Samalla teos jatkaa luontevasti Sayaki Muratan kirjailijuutta: aivan samojen kysymysten ja teemojen ympärillä tämäkin kirja liikkuu. Ne teemat ovat ehdottomasti keskustelemisen arvoisia, joten kaikessa rajuudessaan Maan asukit on ehdottomasti perusteltu teos ja ansiokas suomennos.

Petra Rautiaisen vuonna 2020 ilmestynyt esikoisteos Tuhkaan piirretty maa oli vaikuttava teos, joka käsitteli Lapin sotaa, suomalaisia vankileirejä ja saamelaisten pakkosuomalaistamista. Nyt Rautiaiselta on ilmestynyt uusi romaani, joka sijoittuu niin ikään pohjoiseen; tällä kertaa kuitenkin Norjan puolelle rajaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Pääosassa on Yhdysvalloissa asuva Aapa, joka palaa vanhaan kotikyläänsä Ruijaan. Hän on työnantajansa, ison öljy-yhtiön asialla. Aapa työskentelee PR-tehtävissä ja haluaa löytää kyläläisiä kertomaan Norjan öljyvarantojen ilosanomaa öljy-yhtiön dokumenttielokuvaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, eikä kotiin palaaminen ole Aapallekaan yksinkertaista, sillä hänen taustaansa liittyy kipeitä tapahtumia, jotka yhdistyvät kylän historiaan.

1980-luvulle sijoittuvien tapahtumien ohella kuljetetaan nimettömiä päiväkirjamerkintöjä. Ne kuvaavat oloja tutkimusaluksella, joka kartoittaa pohjoista napajäätikköä. Pohjoisen jäämeren muuttuvat olosuhteet ovat yksi kirjan isoista teemoista. Ilmastonmuutos on toinen. Aapa edustaa öljy-yhtiöiden näkökulmaa, jonka mukaan ilmastonmuutos on todellinen ilmiö, joka halutaan salata ja vaientaa.

Meren muisti on tiivis romaani; siinä ei ole paljon sivuja ja monilla sivuilla on vähän tekstiä. Se onnistuu kuitenkin käsittelemään monia asioita. Jos ei pohjoisen oloja tunne, oppii yhtä jos toista kolmikielisestä Ruijasta, jossa norjalaiset, saamelaiset ja suomalaisperäiset kveenit elävät. Norjalaistamista ja vähemmistöjen kohtelua sivutaan.

Teoksen näkökulmat tuntuvat tuoreilta ja raikkailta. Hienosti tässä kietoutuu yhteen koko herkkä pohjoinen ekosysteemi, ihmisineen ja eläimineen. Meri muistaa ja niin muistaa lopulta ihminenkin. Aapa ei ole päähenkilönä mikään miellyttävin tapaus; varsinkin alkuun hän on kireä, pahantuulinen ja äyskivä. Hän on myös nykylukijan näkökulmasta varsin yksiselitteisesti pahojen puolella; harvalla kai nykyään suuria sympatioita ilmastonmuutosta peitteleviä öljy-yhtiöitä kohtaan on. Aapakin on – lopulta – kehityskelpoinen ihminen, joka voi kotiinpaluun myötä kohdata menneisyytensä traumat.

Kirjan kaunis kansi ei kuvissa näytä miltään, kun todellisuudessa kultaisina kimaltelevat kirjaimet ja kuviot latistuvat tasaisen harmaiksi. Tämä on kaunis kirja: niin esineenä kuin tekstin tasolla. Petra Rautiainen vahvistaa toisen kirjansa myötä asemiaan mielenkiintoisena kirjailijana, joka käsittelee historiallisia aiheitaan uusia näkökulmia tarjoavin tavoin.

Japanilainen Kikuko Tsumura (s. 1978) on uusi tuttavuus suomalaisille lukijoille. Tsumura aloitti kirjailijanuransa voitettuaan uuden kirjoittajan julkaisemattomalle novellille myönnettävän Dazai Osamun nimikkopalkinnon vuonna 2005. Tsumura on voittanut useita muitakin palkintoja.

Tsumuran perusaiheisiin kuuluu prekaari työelämä ja niin tässäkin teoksessa. Unelma helposta työstä kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka on jättänyt työnsä 14 vuoden jälkeen loppuunpalamisen seurauksena. Nyt hän etsii helppoa työtä, jossa ei tarvitsisi ajatella. Kuten arvata saattaa, tämä ei olekaan aivan helppo tehtävä. Teoksen mittaan kertoja tekee useampaa erilaista työtä etsiessään sopivaa, riittävän helppoa työtä.

Kertoja toivoi työnvälitystoimistosta jotain kevyttä; hän ehdottaa vitsinä kollageenin uuttamisprosessin valvomista. Ensimmäisenä työnään hän pääsee valvontatehtäviin. Hän tuijottaa monitoreista kirjailijaa, jolla on tietämättään hallussaan jotain salakuljetettua tavaraa. Valvojat tarkkailevat kirjailijan elämää saadakseen kiinni, milloin tavaraa tullaan hakemaan. Työ on jo lähtökohtaisesti aika erikoinen, ja työpaikkaan liittyy muitakin erikoisia piirteitä.

Tehtävä onnistuu ja työsopimukselle olisi luvassa jatkoakin, mutta kertoja kieltäytyy jatkosopimuksesta. Työvoimatoimisto tarjoaa seuraavaksi tehtäviä bussiyhtiössä: työnä olisi laatia bussiyhtiölle mainoskuulutuksia bussissa soitettavaksi. Siinä sivussa kertojan pitäisi pitää kollegaansa silmällä. Pomo ei suostu kertomaan, mikä kollegassa on vialla. ”Tietyssä mielessä kyllä ja tietyssä mielessä ei”, pomo vain toteaa.

Kertoja pysyy kussakin työssä hetken aikaa, kunnes työ käy liian kummalliseksi, ja sitten onkin vuorossa uusi, edellistä omituisempi työ. Osin kyse on varmasti japanilaisen kulttuurin eroavaisuuksista suomalaisiin verrattuna. Ehkä osa näistä töistä on tavanomaisempia japanilaisella mittapuulla. Suomalaiselle lukijalle tarinan puitteissa on joka tapauksessa raikasta eksotiikkaa, mutta myös prekaarityöelämän kuvausta, joka on tuttua suomalaisille. Kolmikymppisen ihmisen ajelehtimisessa työelämän laitamilla elämän merkitystä etsimässä on sinänsä aivan tuttua. Kertojakin lopulta pääsee kiinni oivalluksiin siitä, mitä elämältään kaipaa ja millaisen sijan työelämässä haluaa.

Suomessa teos on luokiteltu romaaniksi. Japanissa teos nähdään novellisarjana. Kokonaisuus koostuukin viidestä erillisestä osasta, viidestä työpaikasta, mutta niistä muodostuu yhtenäinen kertomus. Tällaisesta muodosta käytetään nimitystä rensaku (連作). Sen verran yhtenäisiä nämä tarinat ovat, että suomalaisittain tuntuisi oudolta, jos kirja olisi novellikokoelmana esitelty. Kyllä tämä ihan selkeä romaani on.

Raisa Porrasmaa on tehnyt totutun hyvää työtä suomentajana. Nykyään luotetaan paljon lukijoihin, eikä suomennoksessa liiemmin selitellä. Japanilaiseen kulttuuriin liittyviä yksityiskohtia, kuten ruokalajeja, voi selvitellä itse, jos haluaa tietää tarkemmin. Lopputulos on oikein sujuvaa luettavaa. Suomalaista lukijaa ilahduttaa erityisesti teoksessa pidettävät Skandinavia-messut, joilla muun muassa vierailee aito suomalainen joulupukki. Unelma helposta työstä on kelpo lisä modernin japanilaisen kaunokirjallisuuden suomennoksiin.

Pauli Hautala (s. 1984) on esikoisrunoilija, jonka kokoelman Katseen maanosat on julkaissut Poesia. Kirjassa on Olli-Pekka Tennilän kiehtova kansikuva ja se on esineenä miellyttävän vähäeleinen.

Runot sen sivuilla avautuvat proosamaisina, tasapalstaisina enimmäksen muutaman rivin mittaisina katkelmina. Poesian sivuilla teosta kuvaillaan ensyklopediseksi kollaasiksi ja aforistiseksi. Näihin kuvailuihin on helppo yhtyä; runoissa on usein jotain tietokirjamaista. Toisena juonteena on jatkuva lukijan puhutteleminen. Runot kuvailevat ulkoista maailmaa sekä sellaisenaan että lukijan kokemusmaailman kautta siivilöityvänä.

Brandenburgin taistelukentällä tuntematon välskäri hoiteli mikrobeja ruokkivia soturinhaavoja vihellellen, köynnöskasvi kasvatti kuusi uutta vartta kohtaan, josta kotipuutarhuri sen katkaisi. Muinainen merieliöstö syöksyi mustana öljynä poraustorniin, ja sinä jäit suolistobakteeriesi kanssa odottamaan vihiä uudesta, minkä tahansa värisestä kullasta.

Osa teksteistä on suoraa havaintojen kirjaamista ylös, osa on ensyklopedisempaa tietokirjallisempaa ilmaisua. Lukija sijoitetaan joihinkin teksteihin toimijaksi, kuten maratonjuoksutapahtumaa kuvaavassa tekstien sarjassa: runot kuvaavat juoksijajoukon hajoamista pienempiin osiin, tuulta värisyttämässä numerolappuja, elimistön hien valmistamisen prosessiin tarvitsemia ainesosia, tiemerkintöjen merkityksettömyyttä kun autot ovat poissa. Ensimmäinen runo sijoittaa lukijan varovasti juoksijoiden joukkoon: ”Ajatustesi pitäisi nyt pysyä tiessä, sen asfaltinharmaassa pinnassa.”

Katseen maanosat tasapainottelee kaupungin ja luonnon välimaastossa. Kuvasto on enimmäkseen urbaania, mutta luonto puskee aina jostain halkeamasta: ”Uppiniskaista ruohoa pakkasessa haljenneen laatan raosta.” Jonkinasteista luontokuvastoa löytyy lähes jokaisesta tekstistä. Huomio voi olla pienissäkin asioissa: juuri esiin puskevassa ruohossa, muurahaisissa. Tämä on jotenkin aika täsmällistä, ehkä vähän vakavaa, mietityttävää runoutta; ei leikkisää, kielen rajoja kokeilevaa tai villiä. Kokonaisuus on joka tapauksessa mielenkiintoinen.

Jokainen ulkoinen ja sisäinen yksityiskohta on sekä maailmasta erillinen että osa sitä.

Ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen pariin johdatteleva artikkelikokoelma Äänekäs kevät viittaa nimellään Rachel Carsonin klassikkoteokseen Äänetön kevät. Ympäristökysymysten äärellä tässäkin ollaan. Teos on yliopiston oppikirjaksi suunnattu suomenkielinen johdatus ekokriittisen kirjallisuustutkimuksen pariin.

Teoksen aloittaa sen toimittajien Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen laatima johdantoartikkeli, joka esittelee ekokriittisen kirjallisuusteorian perusteet. Teorian parissa on erilaisia näkemyksiä, mitä ekokritiikillä ylipäänsä tarkoitetaan ja millaisia tekstejä kritiikin pariin on otettava. Tutkitaanko vain niin kutsuttuja ympäristötekstejä, vai voidaanko tutkia laajemmin erilaisten tekstien luontokäsityksiä? Ekokritiikki nähdään yhtä kaikki tavaksi, jolla kirjallisuustiede pystyy osallistuman yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Toni Lahtinen kysyy omassa artikkelissaan ”Sopiiko luonnolle tai ympäristöongelmille nauraa?” ja ottaa tutkittavakseen kolme satiirista novellia Veikko Huovisen Ympäristöministeri-kokoelmasta. Huovisen suhde ympäristökysymyksiin on ambivalentti ja jotkut Huovisen näkemyksistä rajaavatkin tekstit pois tiukimmista ekokritiikin rajauksista. Lahtinen osoittaa, miten näin vahvasti ympäristökysymyksiin kietoutuneiden tekstien jättäminen pois ekokritiikin parista on rajoittunutta.

Karoliina Lummaa esittelee ekokriittistä tulkintaa lukiessaan Risto Rasan luontorunojen lintukuvia ekokriittisen linssin läpi. Runojen linnut nähdään ympäristöongelmien indikaattoreina. Artikkeli esittelee hyvin, millaisia lukemisen ja tulkinnan mahdollisuuksia ekokritiikki avaa. Anna Hollsten lukee artikkelissaan Veikko Polameren Takkula-sarjan runoja taustanaan runoilijan elämäkertatiedot. Sarjan runoissa esiintyy vahva tunneside paikkaan ja tämä topofilia tuo sarjaan oman ekologisen painonsa.

Vesa Haapala pureutuu Juhani Ahon lastuissa esiintyvään kalastuksen estetiikkaan ja etiikkaan. Sadan vuoden takaisen urheilukalastusmaailman avaaminen on itsessään mielenkiintoista, ja Haapalan ekoretorinen lähestymistapa avaa hyvin Ahon luontosuhteen ongelmakohtia ja eettisiä kipupisteitä. Kukku Melkas tähyää niin ikään noin sadan vuoden taakse ja lukee Aino Kallaksen Pyhän joen kostoa ekologisena kannanottona. Selviä ekofeministisiä piirteitähän tarinasta on luettavissa. Samansuuntaisissa ajatuksissa kulkee Toni Lahtisen analyysi Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin maaäiti-metaforasta.

Lopuksi tarkastellaan vielä kolmen artikkelin verran pohjoisamerikkalaista kirjallisuuskenttää. Kristian Blomberg ja Joona Säntti tutkailevat Margaret Atwoodin romaania Yli veden osana keskustelua luonnon ja kielen välisestä suhteesta. Onko kieli keino rakentaa siltoja ihmisen ja luonnon välille, vai vieraannuttava voima, joka erottaa ihmisen maailmasta? Markku Lehtimäki rinnastaa amerikkalaista luontorunoutta ja Terence Malickin elokuvakerrontaa, joissa ideaalisena luontosuhteena näyttäytyy hiljaisen ja puhtaan luonnon kärsivällinen kuuntelu. Viimeisenä Cheryl J. Fishin artikkeli (suomennos Sanna Katariina Bruun) esittelee ympäristöaktivismin representaatioita kirjallisuudessa ja elokuvissa ja miten ne voivat haastaa kaksijakoisen näkemyksen ympäristöaktivisteista joko sankareina tai terroristeina.

Kokoelman johdantoartikkeli tuli vastaan kirjallisuustieteen opinnoissa johdatuksena ekokriittiseen kirjallisuudentutkimukseen. Äänekäs kevät vaikutti kuitenkin siinä määrin mielenkiintoiselta, että päädyin lukemaan koko kirjan. Varsinkin teoksen alkupuolen artikkelit olivat näin kirjallisuustieteen opiskelijan näkökulmasta hyödyllisiä esimerkkejä tekstianalyyseistä.

Koen ekokritiikin ylipäänsä käyttökelpoiseksi työkaluksi kirjallisuuden tulkintaan, muiden teorioiden rinnalle. ”Pitäisikö paikasta tulla uusi kategoria rodun, luokan ja genderin rinnalle?” kysytään johdannossa Cheryll Glotfeltyä lainaten; minun mielestäni vastaus tähän voi aivan hyvin olla ”kyllä”.

Opiskelin aikoinaan yliopistossa hieman kirjallisuustiedettä, mutta en päässyt siinä kovin pitkälle. Nyt olen palannut avoimeen yliopistoon kirjallisuustieteen pariin. Ensimmäisen johdantokurssin kurssikirjana on tämä klassikko 25 vuoden takaa. Muistan Lukijan ABC-kirjan hyvin opiskeluajoilta, jolloin muun muassa valvoin Tampereella kurssikirjalukusalia.

Alaotsikko lupaa kirjan olevan johdatus ”kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin”. Kuinka nykyinen on 25 vuotta sitten ilmestynyt kirja on hyvä kysymys, mutta paljoltihan tässä käsitellään kirjallisuudentutkimuksen perusteorioita, jotka kehiteltiin kymmeniä vuosia sitten, joten niiltä osin kirja lienee yhä relevantti. Suurta pätevyyttä tämän aiheen arviointiin minulla ei ole, mutta kun tätä kerran käytetään yhä yliopiston kurssikirjana – täydentäen toki uudemmalla materiaalilla – olettaisin, että tieto on sinänsä pätevää.

Teoksessa aloitetaan 1800-luvulta, jolloin kirjallisuustiede eriytyi omaksi tieteenalakseen. Romantiikan aika, kansallisuusaate ja positivismi johtivat biografisen kirjallisuudentutkimuksen syntyyn. Tässä teoriassa nojataan yhdenlaiseen ketjupäätelmään: suuret kirjailijat ovat tärkeitä, koska he ovat luoneet kansallisesti tai inhimillisesti merkittävän tuotannon, ja teokset puolestaan ovat tärkeitä, koska suuri kirjailija on ne luonut. Teoksilla ei ole niin väliä; tutkimus oli enemmän kiinnostunut suurten kirjailijoiden elämäkertatietojen pienimmistäkin hippusista.

Tällainen näkemys kuulostaa vähän pöljältä, joten ei ihme, että sen vastareaktioksi nousi uuskritiikki. Se on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kirjallisuudentutkimuksen teoria, jonka pääpaino on tekstissä itsessään. Menetelmänä oli lähiluku, äärimmäisen huolellinen ja yksityiskohtainen lukeminen. Tämä on niin raskasta, että tutkimussuunnan pääpaino oli ymmärrettävistä syistä runoudessa.

Venäläinen formalismi ja strukturalismi kiinnostuivat kirjallisuuden rakenteista. Mitä on se kirjallisuudellisuus, joka erottaa kirjallisuuden arkiviestinnästä? Venäläiset formalistit tarkastelivat erityisesti vieraannuttamisen keinoja. Jaottelussa tarinaan – tapahtumiin, joista kerrotaan – ja juoneen – siihen, miten tapahtumat taiteellisesti järjestellään – formalistit loivat kerronnan tutkimuksen perusteet. Strukturalistit puolestaan kiinnostuivat merkeistä ja merkityksistä ja hakivat laajempia rakenteita yksittäisten teosten taustalla.

Strukturalismista päästiin sitten jälkistrukturalismiin ja dekonstruktioon. Dekonstruktiossa tarkastellaan teksteihin kätkeytyviä vastakohtaisuuksia, niiden hierarkisia rakenteita ja sitä, mitä kätkeytyy marginaaleihin ja jätetään sanomatta. Tekstiä voidaan lukea sitä itseään vastaan. Tämä ajattelutapa on vaikuttanut suuresti moniin jälkistrukturalismin jälkeen tulleisiin kirjallisuusteorioihin, kuten feministiseen, jälkikolonialistiseen ja ekokriittiseen teoriaan.

Kun huomio on kiinnittynyt vuoroin tekijään ja tekstiin, on kai ilmeistä, että jossain kohtaa joku huomaa tutkailla lukijaakin. Dekonstruktiossahan lukija pääsee jo toimimaan aktiivisesti, eikä vain passiivisena vastaanottajana. Tutkijat alkoivat pohtia lukemisen prosessia. Lukijahan joutuu esimerkiksi täydentämään paljon aukkopaikkoja lukiessaan, mikä tahansa kaunokirjallinen teksti jättää sanomatta hyvin paljon. Jotkut aukoista ovat olennaisia, jotkut yhdentekeviä, ja lukijan on erotettava nämä. Samaa teosta voidaan myös lukea monin eri tavoin, riippuen lukemisen ajankohdasta tai lukijan muusta kontekstista.

Lukijan ABC-kirja on parisataasivuinen teos, siis varsin tiivis paketti. Se on enimmäkseen oikein sujuvaa ja luettavaa tekstiä. Käsittämättömäksi se muuttuu lähinnä käsitellessään kaikista vaikeimpia teorioita. Siis tähän tapaan:

Merkkien merkitys ja niiden merkitsevyys on mahdollista siksi, että Saussuren mukaan merkin funktio on täysin riippuvainen sen suhteesta muihin merkkeihin ja siitä, että se eroaa muista merkeistä.

Merkittävästi sanottu! No, kyllä näistäkin perille pääsee, kun asiaan keskittyy. Arvostan myös jokaisen luvun lopusta löytyviä tiivistelmiä, joissa on hyvin ytimekkäästi luonnehdittu erilaisia kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Kirja vaikuttaisi edelleen myös kattavan keskeisimmät kirjallisuudentutkimuksen suuntaukset, eli sen parissa pääsee kyllä alkuun kirjallisuudentutkimuksen maailmaan tutustumisessa.

Moitteita – sikäli kun tällaista 25 vuotta vanhaa kirjaa on mielekästä moittia – voi antaa ainakin huolettomasti oikoluennasta. Lyöntivirheitä on runsaasti, mutta eivät ne sentään ymmärtämistä vaikeuta. Ikä toki näkyy, esimerkiksi ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen osalta ohjattiin muiden lähteiden pariin ja feminististä kirjallisuudentutkimusta käsittelevässä artikkelissa ollaan aika pitkälti toisen aallon feminismin maailmassa. Intersektionaalista feminismiä sivutaan aika kevyesti. Kokonaisuutena Lukijan ABC-kirja on kuitenkin edelleen kelpo oppikirja aiheestaan.