Reviews and Comments

Tämä lastenkirja päätyi lukulistalleni jonkun suosituksen kautta, mistä lienee tullut, mutta luettavaksi sen nosti – kirjastolainan eräpäivänä – teoksen edellisenä iltana voittama lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto, jonka Ernest Lawson kirjalle myönsi. Pitihän Finlandia-voittaja lukea, kun se kerran hyllystä löytyy!

Kirahvin sydän on tavattoman suuri kertoo yhdeksänvuotiaasta Vegasta, joka elää isänsä kanssa Kirahvisaaressa. Vega on vähän yksinäinen, mutta hänellä on seuranaan todella värikäs joukko mielikuvituseläimiä, joita muut eivät näe; ei varsinkaan Vegan isä, joka ei oikein siedä ajatustakaan kuvitteellisista eläimistä. Äitiä Vegalla ei ole; hän ei ole koskaan tavannut äitiään, eikä Vegan isä koskaan puhu äidistä. Myös isoisä Hektor ei juuri suostu puhumaan tyttärestään, vaikka muuten Vegan kummallisuuksia sietääkin – hän kun on itse vielä omituisempi.

Asiat lähtevät muuttumaan, kun tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin koulussa kaikille lapsille jaetaan kirjekaverit ja Vega saa kirjeystäväkseen sirkuksessa elävän Jannan, jolla on värikäs elämä ja kaksi äitiä. Toiseksi Vegan isä tuo kotiin uuden naisystävän Violan, joka on pelottava jäinen nainen, joka pakastaa kaiken ympärillään jääkylmäksi. Vega kohtaa myös uteliaan ja kaikista maailman oudoista faktoista kiinnostuneen Nelsonin, jonka kanssa hän lähtee selvittämään mysteeriä: kuinka saada isän sydän sulamaan, kun Viola on jäädyttänyt sen jääkalikaksi.

Kirahvin sydän on tavattoman suuri on rakenteeltaan aika tavanomainen etsintäseikkailu, jossa kaivataan perhettä ja löydetään lopulta oma paikka maailmasta kummallisten käänteiden keskeltä. Sen hienous on rikkaassa mielikuvituksen lennossa, joka pistää lukijan pään pyörälle kaikella kummallisella ja erikoisella. Sofia Chanfreaun ilahduttavaa tekstiä tukee isosisko Amandan viehättävä kuvitus. Teoksen on suomentanut Outi Menna, joka on päässyt vaivaamaan mielikuvitustaan keksiessään nimiä kaikenlaisille kummallisille otuksille. Lopputulos on erinomaisen sujuva ja luonteva.

En siis lainkaan pahastu, että juuri tämä kirja valittiin Finlandia-palkinnon voittajaksi. Tässä tarinassa on mielikuvituksen lentoa, sopivasti surumielisyyttä ja kaihoa ja hyvä sanoma lasten vapaudesta olla omanlaisiaan, olivat he sitten millaisia tahansa. Kirja toimii varmasti erinomaisesti nuoremmille tarinanystäville ääneenluettuna iltasatukirjana ja myös vähän vanhemmille itse luettavaksi.

Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Romaanin aloitus saattaa tuoda mielleyhtymiä Kafkasta. Anders ei kuitenkaan ole muuttunut suunnattomaksi syöpäläiseksi, vain ruskeaksi. Ulkonäkö on kuitenkin muuttunut enemmän kuin vain ihonvärin verran: peilistä katsoo tuntematon mies.Anders ottaa yhteyttä Oonaan, teiniaikaiseen tyttöystäväänsä, jonka kanssa hänellä on virinnyt uudelleen jonkinlainen ”friends with benefits”-suhde. Kenellekään muulle hän ei ensin uskalla kertoa muutoksestaan. Oonakin suhtautuu epäilevästi, kunnes tulee käymään, näkee itse eikä voi kuin hyväksyä, että näin on tosiaan tapahtunut. Muutos herättää suhteessa jotain uutta ja jännittävää.Lopulta Andersin on pakko palata töihin ja näyttäytyä vanhalle isälleen. Asiaa helpottaa se, ettei hän ole ainoa muuttunut. Tapauksista puhutaan ensin epäilevästi, sitten siitä tulee uutisaihe ja lopulta muutokset alkavat yleistyä. Joku on sitten lopulta se kirjan nimen viimeinen valkoinen mies. Muutos toki koskee myös naisia.Mohsin Hamid on laatinut mielenkiintoisen ajatusleikin. Kovin syvällisille tasoille tämä pieni teos ei tätä kuvitelmaa vie, mutta laajenee sentään jonkin verran Andersin henkilökohtaisista tunnoista yleisemmälle tasolle. Henkilökohtaiset tunnot ovat sittenkin kiinnostavampia: miltä valkoisesta ihmisestä tuntuu menettää etuoikeuksiaan, olla ruskeisiin ihmisiin kohdistuvien epäilysten ja pälyilyn kohteena? Kirjallisesti huomionarvoista on Hamidin tyyli kirjoittaa pitkiä, runsain pilkuin juoksevia, ketjumaisia virkkeitä. Kappaleen mittaiset virkkeet ovat aivan tavanomaisia. Saramago tulee mieleen hakemattakin. Teksti on raskasta luettavaa, mutta pakko on myöntää, että siinä on oma rytminsä. Suomentaja Jaakko Kankaanpää on varmasti saanut vähän pähkäillä, miten tämän sovittaa sujuvaksi suomeksi, mutta lopputulos hengittää.Kirja on tarkoituksella vähän hahmoton. Sen tapahtumat sijoittuvat nimettömään kaupunkiin, jonka lähettyvillä on joku suurkaupunki. Kai tämä voisi olla joku pienempi kaupunki niin New Yorkin kuin Lontoon liepeillä. Tapahtumat ovat pienimuotoisia. On Anders ja Oona, heidän elämänsä, työnsä ja suhteensa. Andersilla on syöpää sairastava isä; äitinsä hän on menettänyt jo aiemmin. Oona on menettänyt isänsä ja kaksoisveljensä, jäljellä on salaliittoteorioihin taipuvainen äiti. Menetyksen teemaa käsitellään romaanissa monella tasolla.Viimeisin valkoinen mies ei ole sellainen romaani, jonka joku scifikirjailija tästä aiheesta kirjoittaisi. Hamidin teos on lievästi unenomainen, hahmotelmamainen kuvitelma, jossa tarkastellaan asiaa tiiviisti, niukasti ja tyylikkäästi. Hamid onnistuu herättämään lukijoissaan ajatuksia rotuun ja rasismiin liittyvistä kysymyksistä.

Tähän mennessä Maria Turtschaninoff on minulle ollut pääasiassa oivallinen fantasiakirjailija. Arra, Anaché ja Maresi ovat olleet erinomaisia. Turtschaninoffin uusin teos Suomaa sisältää sekin pieniä fantastisia elementtejä, mutta sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme. Lisäksi Suomaa on suunnattu aikuislukijoille, eikä ole nuortenkirja. Suomentajakin on vaihtunut: tähän asti Turtschaninoffit suomentaan Marja Kyrön sijasta tämän on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Tämän episodiromaanin tapahtumat alkavat 1600-luvulta, kun eräs Ruotsin sotamies, Matts, saa palkkioksi palveluksestaan kruunun torpan valtakunnan itäosista, jostain Kokkolan lähistöltä. Torpan nimi on Nevabacka, sillä se sijaitsee ainoalla kumpareella ison nevan keskellä. Mats on ahkera työmies, mutta yksinäinen: vaimoa hänellä ei ole, eikä aikaa emännän etsimiselle.

Eräänä päivänä Matts saa päähänsä ojittaa suon saadakseen siitä hyvää peltomaata. Hän käy työhön, mutta unessa hänen luokseen tulee olento, joka kieltää miestä ojittamasta suota. Matts vain jatkaa, ja lopulta olento saapuu hänen luokseen kauniin alastoman neidon muodossa. Neito makaa Mattsin kanssa ja saapuu seuraavana keväänä lapsen kanssa. Lapsi on poika, kaivattu perillinen, jonka hän saa vastineeksi lupauksesta jättää suo rauhaan. Matts suostuu, mutta pettää lopulta lupauksen.

Tästä alkaa sukusaaga, joka etenee aina 2000-luvulle asti. Nevabackassa asuu monenlaista väkeä, sukulinja etenee vuosi vuodelta monenlaisin kääntein. Tilan menestys vaihtelee: toisinaan kurittavat isonvihan aikaiset kasakat, joskus nälkävuodet. Ajoittain tila menestyy ja on seutukunnan komein. Nevabackalaisilla on aina kuitenkin joku suhde heitä ympäröivään metsään ja erityisesti nevaan, joka saa jossain vaiheessa nimekseen Haltianeva.

Turtschaninoff kuljettaa tarinaa ajassa eteenpäin. Ajan kuluessa maailma muuttuu ja niin muuttuu myös nevabackalaisten suhde metsään. Taikauskoisuus hälvenee, suhde luontoon laimentuu ja liukenee. Turtschaninoff kuvaa hyvin luontosuhteen muutosta ja eri aikakausien näkemystä. Toisille metsä on kaiken elannon lähde, joku haluaa tappaa kaikki linnut joutilaina vahinkoeläiminä. Metsänhoidosta on erilaisia käsityksiä.

Suomaa on kiehtova kirja. Sen maailmaan on hauska uppoutua ja seurata, miten suvun vaiheet etenevät. Turtschaninoff ei olisi itsensä, jos ei olisi kirjoittanut tarinaan vahvoja ja kiinnostavia naishahmoja; valtaosa kirjan päähenkilöistä onkin naisia. Tunnelma kirjassa on ihastuttavan taianomainen, vaikka maagisuus ajan mittaan maailmasta kariseekin. Se on tietysti aivan luontevaa kehitystä se. On ilo huomata, miten mainio Turtschaninoffin ensimmäinen aikuisten romaani on.

Dima on matkalla kauas Venäjän kaukoitään, mutta valitettavasti hänen junalippunsa ei riitä ihan perille asti. Konduktööri poistaa liputtoman ja rahattoman nuoren miehen junasta keskellä Siperiaa. Tilanne vaikuttaa kovin lohduttomalta, mutta onneksi paikallinen nuori nainen, Aljona, tulee kysymään, onko Dimalla kaikki hyvin ja tarjoaa tälle apuaan.

Elina Rouhiainen on tunnettu nuortenkirjoistaan, jotka ovat tähän asti edustaneet paranormaalia romanssia ja urbaania fantasiaa. Nyt hän on kirjoittanut ensimmäisen realistisen romaaninsa. Uusi aluevaltaus toimii hienosti, sillä Tuntematon taivas onnistuu tavoittamaan jotain herkkää ja vaikuttavaa.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2002, jolloin käynnissä oli toinen Tšetšenian sota – vaikkakin samoin kuin nyt, tätäkään sotaa ei Venäjällä kutsuttu sodaksi, vaan terrorisminvastaiseksi operaatioksi. Dima on kutsuttu armeijaan, mutta hän on paennut kutsunnoista. Siksi hän Siperiassakin on, pakomatkalla. Hän ei halua veljensä tavoin joutua sotimaan.

Aljona on äitinsä puolelta evenki, Siperian vanhaa paimentolaiskansaa (evenkeistä kiinnostuneille suosittelen Chi Zijianin kirjaa Puolikuu). Hän asuu isänsä ja isovanhempiensa kanssa pienessä kylässä ja hoitaa kylän kauppaa. Laajentuva kaivosteollisuus uhkaa koko kylän olemassaoloa ja Aljona vaikuttaa muutenkin aika yksinäiseltä, mutta silti uskolliselta kotiseuduilleen. Isä ei nyt ole paikalla – Aljona oli saattelemassa häntä junalle kohdatessaan Diman – ja palaa tiettävästi kotiin kolmen kuukauden päästä. Diman kauhuksi käy ilmi, että Aljonan isä on työkseen upseeri.

Dimalla on siis kolme kuukautta aikaa olla rauhassa Aljonan luona Siperiassa, sen jälkeen on paettava. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa: rakkautta, totta kai! Dima ja Aljona rakastuvat hiljalleen toisiinsa, joka tekee kolmen kuukauden päästä koittavasta erosta tuskallisen hetken. Sitä ennen kummankin taustasta paljastuu salaisuuksia ja molemmat joutuvat vaikeiden valintojen eteen.

GoodReadsissa Rouhiainen kertoi aloittaneensa romaanin kehittelyn vuonna 2015 ja varsinaisen kirjoitustyön syksyllä 2020. Kahdenkymmenen vuoden taakse sijoittuvat tapahtumat ovat kevään 2022 myötä taas erittäin ajankohtaisia. Venäjällä kutsuntoja pakeneva herkkä nuori mies on jälleen arkipäivää.

Avaran kuulaisiin Siperian maisemiin sijoittuva Tuntematon taivas on herkkä nuortenromaani, joka on erittäin sujuvasti kirjoitettu. Sivuja on runsaanpuoleisesti, mutta taitto on sen verran väljää ja luvut lyhyitä, että sivut kääntyvät todella joutuisasti ja lukeminen etenee nopeasti. Tätä herkkää rakkaustarinaa oli ilo lukea.

Tänä syksynä ilahdutti ensin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille, joka avasi yhteiskunnan läskivihamielisiä rakenteita hauskasti ja terävästi, ja nyt Mona Bling käsittelee 23 transmyyttiä -kirjassaan transsukupuolisuuteen liittyviä myyttejä ja näkemyksiä. Tähän kirjaan kannattaa tarttua, mikäli transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset mietityttävät, sillä Bling purkaa koko joukon tavanomaisia harhaluuloja ja epätietoisuuksia.

Transsukupuolisuus on ilmiönä vanha kuin mikä, mutta hoitojen saatavuuden ja yleisen asioista puhumisen lisääntymisen myötä se on muuttunut aikaisempaa näkyvämmäksi: transsukupuoliset eivät ole jotain hämäriä kummajaisia, vaan enemmän ja enemmän normaali osa yhteiskuntaa. Transsukupuolisuus on kuitenkin asiaa tuntemattomille melkoinen mysteeri, joten on hyvä, että joku ottaa asiakseen avata ilmiötä tarvittaessa rautalangasta vääntäen.

Rautalankaa Mona Blingiltä onkin tämän kirjan parissa kulunut rullakaupalla. Lopputulos on sen arvoinen: tämän kirjan luettuaan ymmärtää varmasti paremmin, mistä transsukupuolisuudessa on kysymys. 23 myytin listalta löytyy paljon mietityttäviä aiheita, joihin Bling tarjoaa oman transnaisen näkökulmansa ja faktatietoa päälle – kirjan lopusta löytyy lähdeluetteloa, jota kautta pääsee lisätiedon äärelle, mikäli joku myytti jää erityisesti mietityttämään.

Bling esittelee muun muassa erilaisia kirurgisia hoitomuotoja, käsittelee transurheilijoita, vanhemmuutta, seksiä ja työelämää. Kovin syvälle yksittäisiin aiheisiin ei mennä, mutta tämä onkin enemmän pintapuolinen johdatus transsukupuolisuuteen laajasti kuin vaikkapa syvällinen tutkielma transihmisistä urheilun maailmassa. Ilahduttavasti mukana on myös hankalampia aiheita, kuten pohdiskelua transprosessia katuvista ihmisistä. Tämä aihe on ymmärrettävistä syistä tuntunut vähän tabulta, mutta Bling käsittelee sitä mielestäni hyvin: avoimesti, ongelmat tiedostaen ja taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia rakenteita valaisten.

Mitä itse opin? En ehkä radikaalisti uutta, sen verran olen aiheeseen tullut jo aikaisemmin tutustuneeksi, mutta yleistä ymmärrystä ja empatiaa 23 transmyyttiä onnistui lisäämään. Pidin esimerkiksi tuosta katumista käsittelevästä luvusta paljon, se lisäsi hyvin ymmärrystä ilmiöstä. Olen joskus ihmetellyt transnaisten taipumusta hyvin vahvasti feminiiniseen ulkoasuun ja meikkaamiseen, joka toisinaan tuntuu vähän överiltä patriarkaalisten ulkonäkönormien pönkittämiseltä. Tähänkin sain valaistusta. Osin kyse on yksilöiden valinnoista; ei kaikki transnaiset. Toisekseen kyse on myös turvallisuudesta. Kuten Bling kirjoittaa:

”Itse halusin varsinkin prosessini alussa todella olla ”täydellinen nainen”. Halusin olla täydellinen, jotta kukaan ei voisi kyseenalaistaa sukupuoltani. Halusin pärjätä. Halusin olla haluttu. Halusin kelvata. Halusin olla yhtä hyvä kuin cisihmiset. Halusin olla niin kaunis ja ”normaalin naisen oloinen”, ettei kukaan, varsinkaan tulevat deittikumppanini, välittäisi siitä, että olen trans.”

Tämä on toisaalta sisäistettyä transfobiaa, toisaalta ihan realistinen reaktio yhteiskunnan transfobisuuteen. Jos olemalla naisellinen nainen, jota kukaan ei luule transnaiseksi, välttyy syrjinnältä, väärinsukupuolittamiselta tai potentiaalisesti hengenvaaralliselta väkivallalta, totta kai transnaista houkuttaa laittautua hyvin naisellisesti. Haluaisivatko transnaiset mahdollisuuksia olla ulkonäöltään juuri sellaisia kuin haluavat? Aivan varmasti. Onko heillä sellaista mahdollisuutta nykyään? Ei ole. Kuten Omaheimon läskikirjassa taottiin lukijan päähän moneen kertaan, tämäkään ongelma ei ratkea yksittäisiä transnaisia syyllistämällä ja sheimaamalla, vaan sen takana on yhteiskunnan haitallisia rakenteita, joita pitää muuttaa.

23 transmyyttiä on aivan kelpo työkalu niiden rakenteiden muuttamiseen. Kirjaa on helppo suositella kaikille, jotka kokevat transihmiset oudoksuttaviksi tai kummallisiksi. Tästä saa sellaisen annoksen tietoa, että ihmettelyn tarve vähenee reippaasti. Kaikkia kysymyksiään ei myöskään tarvitse esittää transihmisille, joiden kärsivällisyys vastailla aina samoihin kysymyksiin voi varmasti olla koetuksella. Aivan erityisesti tätä kirjaa suosittelisin niille, joiden läheinen on aloittamassa transprosessia.

Koska tiedän, että kaikki eivät tähän kirjaan kuitenkaan tartu, listaan tähän loppuun vielä muutaman kirjan keskeisen opetuksen. Nämä nyt ainakin kannattaa sisäistää:

1. Transnaiset ovat naisia, transmiehet ovat miehiä. He eivät ehkä ihan joka suhteessa ole samanlaisia kuin cisnaiset ja cismiehet, mutta ovat yhtä lailla sukupuolensa edustajia.

2. Älä ikinä koskaan kysy, onko joku trans tai utele, millaiset elimet jonkun tuntemattoman ihmisen housuista löytyy. Sukuelimistä voi olla tarpeen keskustella, jos lähitulevaisuudessa on tiedossa seksiä kyseisen henkilön kanssa, mutta muuten asia ei kuulu sinulle pätkän vertaa.

3. Jos tiedät jonkun olevan trans, asian kertominen muille ihmisille ei kuulu sinulle. Anna transihmisten itse päättää kenelle ja milloin haluavat transsukupuolisuudestaan kertoa.

4. Älä hyväksy transfobiaa. Puutu transfobiseen vitsailuun, tarkoitukselliseen väärinsukupuolittamiseen ja ahdisteluun. Transfobia on enimmäkseen vähättelyä ja ilkeilyä, mutta pahimmillaan fyysistä väkivaltaa ja murhia. Puutu transfobiaan sillä tasolla, jolla itse sitä kohtaat.

Sanna Karlströmin palkittu kolmas runoteos Harry Harlow’n rakkauselämät tuli minulle vastaan alkuvuodesta kun luin läpi Tanssiva karhu -voittajia (arvioni kirjasta: Tässä on rakkaus, apina häkissä). Kokoelmasta jäi sen verran hyvä maku, että kun Karlströmiltä ilmestyi tänä vuonna uusi runokokoelma, se päätyi varauslistalleni.

Pehmeät kudokset on Päivi Puustisen tekemästä kannesta alkaen mielenkiintoinen teos. Se sukeltaa lapsuuteen, äitiin. ”Kun synnyin, vierähdin kuin kivi äitini sydämeltä.” Kokoelman sydämessä on äidin menettämisen kokemus, äidin kuolema. Siitä kirjoitetaan hellyydellä, lämmöllä ja kaipauksella.

Puhun sinulle, kun sinulla vielä on korva
kun pehmeät kudoksesi eivät vielä ole maatuneet
ja vesi virtaa lävitsesi kuin veri
ja läpi hiekan
joka antoi periksi arkunkantajan jalan alla.

Tämä on ihastuttavan vähäeleistä runoutta, jossa luonnon ja metsän kuvasto nivoutuu kuolemaan. Se antaa lohtua: elämä jatkuu osana luonnon kiertokulkua. ”Tässä on minun saumaton ruumiini, / päällystetty sammaleenvihreällä.” Toisaalta runoissa näkyy myös lapsi, seuraava sukupolvi.

Pehmeät kudokset on kaunis, herkkä kokoelma, joka sanoo vähällä paljon.

Lautapelien historiasta ei ole suomeksi kirjoja kirjoitettu. Aihe on kiinnostava, ovathan lautapelit suosittuja ja edelleen yleistä ajanvietettä. Lisäksi lautapeliovat kaikkea muuta kuin jämähtäneet historiaan; päinvastoin, uusia lautapelejä ilmestyy tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Antiikin tutkija FT Ari Saastamoinen on lähtenyt kartoittamaan lautapelien historiaa, aina aivan historian alkuhämäristä asti. Sumerilaiset kehittivät maailman vanhimman tunnetun lautapelin. Lautoja on säilynyt, sääntöjä ei, mutta British Museumin kuraattori, tohtori Irving Finkel, on onnistunut löytämään pelin säännöt savitaulusta, joka on kirjoitettu pari tuhatta vuotta pelin keksimisen jälkeen. Näyttävä Urin kuninkaallinen peli on jonkinlainen nykyisen backgammonin esiaste. Ei hullumpi juttu ihmiskunnan ensimmäiseksi hittipeliksi!

Saastamoinen esittelee muinaisen Egyptin pelejä, antiikin Kreikan ja Rooman pelikulttuurit ja Intian ja Kiinan suuret kulttuurit. Näin saadaankin ne kolme suurta peliä, joista tämä kirja eniten kertoo: Urin kuninkaallisesta pelistä muotoutuu backgammon, Intiassa guptadynastian aikana (noin vuosina 320–540) keksitään shakin edeltäjä chaturanga ja Kiinassa keksitään jossain kohtaa weiqi eli go. Etenkin chaturangan matka Persian ja islamilaisen maailman kautta Eurooppaan ja meidän tuntemaksemme shakiksi saa kirjassa paljon huomiota. Backgammoniakin sivutaan kirjassa moneen otteeseen ja gon historiankin vaiheita käydään mukavasti läpi.

Ei olekaan ihan liioittelua kutsua tätä kirjaa shakin historiaksi. Shakki on toki eurooppalaisittain merkittävin lautapeli ja ennen kaikkea se peli, jota on tutkittu ja josta on kirjoitettu kaikista eniten. Jossain kohtaa koin kuitenkin puutumusta shakkimestarien elämäkertojen äärellä ja virkistyin aina, kun kirjassa kohdattiin joku muukin peli. Mielenkiintoinen tapaus on esimerkiksi 1500-luvulla Italiassa keksitty gioco dell’oca eli hanhipeli, joka on aivan silkka tuuripeli, mutta jossa on monenlaisia temaattisia elementtejä. Se onkin tietyllä tapaa nykyaikaisten temaattisten lautapelien edeltäjä, vaikka muistuttaakin nykypeleistä lähinnä yksinkertaisimpia lastenpelejä.

Tällaisessa kirjassa ei tietenkään ole mahdollista käsitellä kaikkea. Saastamoinen on tehnyt jonkin verran rajauksia, eikä esimerkiksi puhu korttipeleistä mitään. Monet kiinnostavat pelit ja ilmiöt jäävät myös käsittelyn ulkopuolelle jo lähteiden puuttumisen vuoksi. Lautapelien historiaa ei yksinkertaisesti ole olemassa kattavasti. Muutamia puutoksia jäin kuitenkin hieman ihmettelemään.

Sotapelit jäävät kirjassa hyvin ohimenevälle maininnalle 1970-luvun kohdalla. Tämä on mielestäni melkoinen huti, sillä sotapeligenren hyvin dokumentoitu historia ulottuu 1800-luvulle George Leopold von Reisswitzin kehittämään Krieggspiel-sotapeliin, joka oli Preussin armeijan koulutustyökalu, mutta myös esikuva harrastuksekseen pelaaville. Sotapelien merkitys rauhanomaisemmille lautapeleille on huomattava ja kirjassa sivumennen kuitattu roolipeliharrastuskin on sotapeliharrastajien luomus. Sotapeleistä olisi siis mielestäni ollut syytä kertoa enemmän.

Teoksessa ei mainita sanallakaan 1900-luvun kenties merkittävintä lautapelisuunnittelijaa Sid Sacksonia, joka oli paitsi aikaansa edellä oleva suunnittelijamestari ja maineikkaan Acquire-lautapelin kehittäjä, myös kokosi yhden laajimmista lautapelikokoelmista koskaan. Sacksonin kuollessa kokoelmassa oli arvioiden mukaan yli 18 000 nimikettä.

Kirjassa esitelty kymmenen merkittävän modernin lautapelin luettelo on sinänsä ihan kelpo otos, josta saa ihan hyvän kuvan nykylautapelien mahdollisuuksista. Kirjassa todetaan, että ”[u]udet lautapelit on ollut tapana jakaa kahteen päätyyppiin, amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin”. Jaon taustaa ei erityisemmin avata, eikä sitäkään, miten jako muuttui melko nopeasti oikeastaan täysin merkityksettömäksi. Olisi mielenkiintoista lukea kuvausta, joka avaisi sitä, miksi juuri Saksasta tuli 1990-luvulla lautapelimaailman ydin Euroopassa, mutta se historia on jossain muualla.

Viime vuosien merkittävimmät muutokset lautapelimaailmassa, kuten Kickstarterin kaltaisten joukkorahoitusalustojen nousu keskeiseksi osaksi lautapelien tuotantoa, Saastamoinen ohittaa niin ikään täysin. Ehkä nämä ovat vielä turhan tuoreita kehityskulkuja ollakseen historiaa, mutta isosta muutoksesta on silti kyse.

Saastamoinen kirjoittaa varsin sujuvasti. Lautapelien historia on tyylikäs kirja, se on kovakantinen, painettu laadukkaalle paperille ja kirjassa on mukavasti värikuvia. Teoksessa on runsaat lähdeluettelot ja tarkemmat lähdeviitteet on uteliaampien lukijoiden iloksi saatavilla, mutta kirjattu syrjään alaviitteisiin pois tekstin joukosta. Ratkaisu on järkevä ja tekee kirjan lukemisesta juohevampaa.

Tiukka keskittyminen isoihin kansainvälisiin peliklassikoihin on aivan perusteltua, mutta lukijalle, joka on ensisijaisesti modernien lautapelien ystävä, ratkaisu syö silti hieman kirjan vetovoimaa. Jos ei ole kiinnostunut shakkimestarien elämänvaiheista, kirjan loppupuoli varsinkin lässähtää vähän. Lautapelien historia on kuitenkin aivan pätevä yleisesitys lautapelaamisen varhaishistoriasta ja mukavasti Saastamoinen on pyrkinyt käsittelemään aihetta koko maailman laajuisesti, vaikka ymmärrettävistä syistä pääpaino onkin Euroopan ja Aasian peleissä.

Kaikkiaan Lautapelien historia on siis oikein mainio yleistajuinen esitys lautapelien kehityksestä vuosituhansien aikana. Mikäli lukijan mielenkiinto kohdistuu pääasiassa nykyaikaisten lautapelien kehityskulkuihin eikä vanhoihin klassikoihin ja antiikin aikaan, suosittelen kääntymään saman lähteen äärelle, johon Saastamoinenkin teoksensa tässä osassa nojaa, eli tutustumaan omaan Löydä lautapelit -kirjaani (Avain, 2018). Se ei ole varsinaisesti historiateos, mutta esittelee kuitenkin kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet lautapelien nykytilaan.

Eeva Turunen (s. 1983) on monen alan lahjakkuus, arkkitehti ja kirjailija, jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018. Palkittu esikoinen on vielä lukematta, vaikka nimensä ansiosta onkin mieleen jäänyt.

Nyt kun palaan Siltalan syksyn kuvastoon, on päivänselvää, miksi tämä päätyi varauslistalle: ”Eeva Turunen tekee uudella teoksellaan romaanitaiteelle saman kuin palkitulla esikoisteoksellaan Neiti U novellitaiteelle: taivuttaa sen täysin omakseen.” Kyllä tällaisella myyntipuheella kirjan varaa. Toki siinä kohtaa, kun kirja sitten saapui, olin jo unohtanut myyntipuheet, eikä teos mitenkään välittömästi enää houkutellutkaan lukemaan.

Vaan onneksi tartuin – kiitos vaimoni, joka luki kirjan ensin – sillä Sivistynyt ja miellyttävä ihminen nousee valmiiksi todella oivallisen kirjavuoden parhaimmistoon. Etten jopa sanoisi: se on vuoden hauskin kirja, vaikka pelaakin etevästi myös vaivaannuttavissa ja surullisissa tunnerekistereissä.

Kirjan päähenkilö, U, on arkkitehti, kuten ukkinsakin. Ukki on kuollut ja U setvii tämän jäämistöä, henkisesti ja fyysisesti. Siinä sivussa U puurtaa ison työprojektin parissa, koulukeskuksen suunnitteleminen vaatii voimavaroja enemmän kuin ahkerallakaan työntekijällä on antaa. Kärsijänä saa sitten olla ainakin oma parisuhde, ehkä vähän mielenterveyskin.

Ukki oli vanhan koulun gentlemanni, monin tavoin ansioitunut arkkitehti ja suunnittelija ja myös monessa mielessä menneen maailman mies arvoiltaan ja tavoiltaan. Ihan kaikkea U ei voi ukiltaan omaksua, mutta paljon on periytynyt. Ja tavaraa – sitähän riittää. Kun oma koti on niin täynnä ukilta perittyjä huonekaluja, ettei puoliso oikein tahdo mahtua sisään ja ukin kodista vyöryy vain tavaraa tsunamin lailla, mihin vetää raja?

U saa painiskella myös täydellisyydentavoittelun kanssa. On toki tärkeää, että on silmää yksityiskohdille ja halua tehdä asiat oikein ja hyvin, mutta missä kohtaa täydellisyydentavoittelu luiskahtaa mahdottoman puolelle? Sitäkin U saa pohdiskella koulukeskuksen – ja ukin uurnan ja hautajaisten – yksityiskohtia hioessaan.

Mutta vaikka Sivistynyt ja miellyttävä ihminen käsitteleekin isoja, raskaanpuoleisia asioita, se on samalla todella hauskaa luettavaa. U:n luonne piirtyy ukilta omaksutuista vanhanaikaisista ilmauksista ja puhetavoista, joista välittyy vaivattomasti juuri oikeanlainen tunnelma. Kirja on täynnä helmiä, joihin kiteytyy jotain sopivasti ylilyötyä.

Muodoltaan Sivistynyt ja miellyttävä ihminen ei ole ihan perusromaani. Turusella on näytelmäkirjailijan taustaa ja tämäkin tarina etenee paljon kepeän ja luontevan dialogin kantamana. Toisaalta kirjassa on paljon U:n varsin villiin laukkaan lähtevää päänsisäistä monologia ja tietenkin hurja paljous kaikenlaista materiaalia, jota ukin elämästä siilautuu. Kaiken yllä väreilee tietty epäilys, jonka minäkertoja kirjalle antaa; voiko kertojaan ylipäänsä luottaa. En luottaisi itse, ihan täysin.

Ihastuttava kirja, siis. Eeva Turusen esikoisteoksen lukemattomuus on paikattava ensi tilassa ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä Turunen seuraavaksi keksii.

Marieke Lucas Rijneveld (s. 1991) on alankomaalainen kirjailija, joka voitti Illan epämukavuus -esikoisromaanillaan kansainvälisen Booker -palkinnon vuonna 2020. Rijneveld oli sekä ensimmäinen alankomaalainen että ensimmäinen muunsukupuolinen Booker-voittaja. Teoksen on suomentanut Taru Luojola.

Uskonnollisessa perheessä maaseudulla kasvanut Rijneveld kertoo esikoisteoksessaan hartaan uskovaisesta maalaisperheestä. Perheen elämä hajoaa, kun kirjan kertojan, kymmenvuotiaan Jas-tytön, vanhin veli Matthies lähtee eräänä joulukuun aamuna luistelemaan joelle ja hukkuu. Tämä tapaus suistaa koko perheen raiteiltaan.

Kirjan lähtökohta on lohduton, eikä meno siitä parane. Kertojan maailma on tuskaa täynnä, eikä perheestä juuri apua heru. Perheen vanhemmat käsittelevät tuskaa omin tavoin: äiti nälkiinnyttää itseään, isä vetäytyy maatilan töihin. Kun kylän lapset ovat auttamassa vaeltavia rupikonnia ja sammakoita pääsemään veteen turvaan, Jas nappaa taskuunsa kaksi rupikonnaa ja pistää ne huoneessaan lypsyämpäriin.

”Pidä sinä vain lukua”, äiti sanoo ja kääntyy ympäri. Hän on pian yhtä laiha kuin ladon seinään nojaava lantaharava. Vasta nyt ymmärrän, miksei hän enää syö. Obbe kertoi sammakkovaelluksen aikana, että talviunen jälkeen rupikonnat syövät vasta kun ovat paritelleet, eivät aiemmin. Isä ja äiti eivät enää kosketa toisiaan, eivät edes ohimennen. Se tarkoittaa, etteivät he myöskään enää parittele.

Jas ajattelee, että jos rupikonnatkin parittelevat, niin parittelevat myös isä ja äiti. Sen jälkeen kaikki on paremmin. Jas itse oireilee monin tavoin: hän ei suostu enää riisumaan punaista takkiaan eikä käy vessassa. Isoveli Obbesta tulee kammottavan julma ja Jas hyväksyntää hakiessaan tekee kaiken, mitä isoveli ehdottaa. Pikkusisko Hannan kanssa Jas suunnittelee pakenemista joen yli vastarannalle.

Rijneveld kuvaa kirjassa kammottavan tuskaisen maailman. Kirja pursuaa groteskeja ja ällöttäviä yksityiskohtia. Jokunen sisältövaroituskin on paikallaan: luvassa on muun muassa julmuutta eläimiä kohtaan, lasten kaltoinkohtelua, monenlaista lasten välistä seksuaalisuutta ja viitteitä pedofiliaan. Jos tuntuu, ettei kirja voi käydä enää raskaammaksi ja inhottavammaksi, Rijneveld keksii kyllä jotain uutta.

Äidin äänessä on enemmän säröjä kuin kanikopin seinässä rakoja. Pidätän hengitystä. Märkä nalle rintaa vasten saa takin kosteaksi, nallen pää riippuu velttona. Hetken mietin, kertoikohan Hitler äidilleen mitä suunnitteli tekevänsä ja että siitä tulisi sotkuista. En ole kertonut kenellekään, kuinka silloin rukoilin, että Dieuwertje saisi elää. Oliko kymmenes vitsaus minun vikani?

Ei siis mitään hyvänmielenkirjallisuutta, tämä. Syyllisyys painaa Jasia, hän kun meni rukoilemaan Jumalalta, että tämä ottaisi Jasin Dieuwertje-kanin sijasta isoveljen. Syyllisyys saa Jasin sitten oireilemaan monin tavoin. Rijneveldin kirja on yhtä kärsimystä ja pahaa mieltä. Suosittelen sitä varauksella, mutta jos kammottavuuksien virran vain sietää, saa kyllä mieleenpainuvan lukukokemuksen. Rijneveld kirjoittaa hyvin ja Luojola on saanut tekstin soimaan myös suomeksi.

Ester Nuori Leppä (s. 1992) on julkaissut muutaman runovihon ja yhden runolevyn. Tämä on virallisesti sitten se esikoisrunokokoelma kovissa kansissa. Melko pieni ja niukka kokoelma tämä on, 54 sivua harvakseltaan aseteltua tekstiä. Hyvin taloudellista ja pientä, yhtä runoa lukuunottamatta.

Ehkä vähän turhankin pientä, luulen. Maanantai ja mustat hitit on vähän vaikea tartuttava; tässä on niin vähän, mihin tarttua. Paikoittain runoissa on hyvää kiteytystä ja varsinkin kokoelman lopettava kokonaisuus ”Muista elämä” on yksinkertaisuudessaan liikuttava kuvaus menetyksestä.

Tämä oli kenties kokoelman paras runo:

Täydelliset kuolemat

kotona, puutarhassa, uneen
Kansiksen näyttämölle kuningas Learina
metron alle
sinun kanssasi kulta
taivaspäissään
pianon syliin

Tällaista Maanantai ja mustat hitit parhaimmillaan on. Heikoimmillaan runot ovat irtonaisiksi jääviä säkeitä, joiden tarkoitus jää hämäräksi. Kokonaisuus on ehkä vähän nopeasti ohimenevä, eikä ihan onnistu vangitsemaan sillä tavalla, että runoja jäisi maistelemaan pidemmäksi aikaa.

En kuitenkaan pahastu. Ei Maanantai ja mustat hitit suosikkieni joukkoon tämän vuoden runosadosta nouse, mutta ei sen parissa käytettyä aikaa tarvitse harmitellakaan. Tämä on aivan lukemisen arvoinen kokoelma.

se kun peruutat latauksen
niistä bittijäämistä minut on tehty

Andrew Hale on palveluksesta vetäytynyt salaisen palvelun agentti. Hän saa vuonna 1963, pitkän hiljaiselon jälkeen, kryptisen puhelun, jossa käytetään salaisia koodeja: hänet kutsutaan takaisin palvelukseen.

Hale on osallisena huippusalaisessa operaatio Declaressa. Kylmä sota on käynnissä, mutta Declaren salaisuudet menevät syvemmälle, kyse on suuremmista asioista. Declare juontaa juurensa kauas ennen toista maailmansotaakin. Hale oli mukana vuonna 1948, kun Declareen liittyvä tehtävä Ararat-vuorella epäonnistui. Mitä vuorella silloin tapahtui, on vaivannut Halea sen jälkeen, ja nyt on aika kohdata Ararat uudestaan.

Tarina liikkuu eri aikatasoilla: sen nykypäivä on vuosi 1963 ja uusi Ararat-operaatio, samalla kerrotaan 1940-luvun tapahtumia – Pariisi 1941, Berliini 1945 – jotka johtavat Halen Araratille vuonna 1948. Tarinaa kerrotaan pääasiassa Halen näkökulmasta, mutta paikoin Powers poikkeaa muihin näkökulmiin tarpeen mukaan.

Declare on huikea vakoojatrilleri, mutta myös paljon muuta. Se ei suotta voittanut World Fantasy Awardia. Powers kirjoittaa Declaressa kylmälle sodalle kiehtovan okkultistisen alatekstin (ja paljastaa todellisen syyn, miksi Neuvostoliitto lopulta romahti). Operaatio Declare liittyy yliluonnollisiin salaisuuksiin, jotka ovat mitä suurimmissa määrin totta.

Kirja kietoutuu Kim Philbyn elämään. Kaksoisagentti Philby on yksi tunnetuimmista vakoojista ja varsin kiehtova henkilö. Declare syntyi Philbyn elämän ympärille. Powers huomasi Philbyn elämää tutkiessaan erilaisia pieniä poikkeamia, selittämättömiä tapahtumia – tämä kirja on Powersin näkemys siitä, mikä nämä poikkeamat aiheutti. Kirja perustuu Philbyn elämän todellisiin tapahtumiin niin paljon kuin mahdollista, mutta täydentää aukkokohdat omalla mielenkiintoisella tavallaan.

Declare on kiehtova kirja. Vakoojatrillerin jännittävä salakoodien, vainoharhan ja hengenvaaran maailma yhdistettynä toisen maailmansodan ja kylmän sodan käänteisiin ja huolella harkittuun okkultistiseen alatekstiin – lopputulos on todella makea yhdistelmä, eikä todellakaan ole ihme, että kirja nappasi World Fantasy Awardin. (19.5.2012)

Tutustuin Olli-Pekka Tennilän runouteen Lemmonommel-kokoelman myötä. Se nosti Tennilän runouden minun kiinnostuslistallani pykälää korkeammalle, joten tämä edellinen kokoelma oli syytä ottaa lähempään tarkasteluun. Ontto harmaa ilmestyi vuonna 2016 ja palkittiin silloin vuoden aforismikirjana. Raati kuvasi teoksen olevan mietitty ja tiivis kokonaisuus, jossa harkittu tekstien sijoittelu antaa tilaa ajatusten äärelle pysähtymiselle.

Perustelut osuvat nappiinsa ja ”aforistinen” on tosiaan ensimmäinen kuvaus, joka Tennilän runoudesta mieleen tulee. Pieni kirja on huolella tehtyä työtä. Se on käsityötä: ladonta on Tennilän ja Raisa Marjamäen tekemää ja teos on painettu itse ilmeisesti jonkun sukulaisen kellarissa Kuopiossa. Jo Marjamäen Ei kenenkään laituri -teoksen kohdalla ihastelin käsityön jälkeä ja sama pätee tähänkin. Ontto harmaa on kirjana erittäin miellyttävä.

Maan johtavat tautologit yrittävät saada sanotuksi
jotakin itsestään selvää.

Tennilä leikittelee kielellä ja ajatuksenkatkelmilla. Osa ajatuksista on hyvinkin syvällisiä, osa on ehkä vain olevinaan. Jotkut ajatukset jäävät kesken ja lukija jatkaa tai on jatkamatta; eihän näistä jokainen maaliinsa osu ja varmasti vaihtelee, mikä kenelläkin. Osumaprosentti on kuitenkin riittävä, jotta kokoelman äärellä saa useita tilaisuuksia ilahtua herkullisista oivalluksista. Tekisi mieleni ripotella tämäkin teksti täyteen lainauksia.

Niiden saarten joukko, jotka ovat jääneet nimettömiksi
ja kaikkien niiden saarten joukko, joiden nimeksi on jäänyt
Nimetön.

Näihin aiheisiin tunnen, jostain syystä, selittämätöntä vetoa.

Saari tarkoittaa, että jossain on manner,
täysin veden ympäröimä, saarta suurempi,
yhtenäinen maa-alue.

Manner puolestaan tarkoittaa, että jossakin on saari,
veden kokonaan ympäröimä mannerta pienempi alue.

Tennilä julkaisee omia kokoelmia harvakseltaan. Kahden kokoelman otannalla laatu on korkealla, joten jos harva julkaisutahti on laadun tae, en valita. Näin oivaltavaa runoutta on ilo lukea, näissä harvoissa maisemissa on levollista vaeltaa.

Marcus on nuori mies, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan. Marcus on kavereidensa kanssa livistänyt koulusta pelaamaan ARG-peli Harajuku Fun Madnessia, kun San Franciscossa tapahtuu massiivinen terrori-isku. Marcuksen kaveri loukkaantuu, mutta kun kaverit yrittävät pyytää apua, Department of Homeland Security nappaa heidät talteen epäiltyinä terrori-iskuista ja kuljettaa jonnekin aggressiivisiin kuulusteluihin, joissa ei tavallisista pidätettyjen oikeuksista ole tietoa.

Marcus ei katoa järjestelmän pyörteisiin, vaan pääsee vapaaksi. DHS lupaa kuitenkin pitää Marcuksen tekemisiä silmällä. Marcus ei lannistu, vaan aloittaa vastarintaliikkeen. DHS on tehnyt San Franciscosta poliisivaltion ja piinaa terrorismin vastaisen sodan nimissä viattomia kaupunkilaisia. DHS on muun muassa laittanut Marcuksen läppärin tarkkailuun. Marcus ei hätkähdä, vaan rakentaa Xboxista ja vahvasti salatusta Linuxista Xnet-verkon, jota DHS ei pysty vakoilemaan. Pikkuhiljaa Marcuksesta tulee jonkinlainen vallankumousjohtaja, joka organisoi vastarintaa DHS:ää kohtaan.

Little Brother on nuortenkirjaksi tuhti paketti. Se on vallankumouksellinen ja opettavainen. Se kannustaa vastustamaan mielivaltaa ja yksityisyyden loukkaamista epämääräisen yleisen hyvän nimissä. Kirjaan mahtuu paljon luennointia tarpeellisista asioista, kuten kansalaisoikeuksista ja kryptografiasta. Se on julma kuva kylmästä tulevaisuudesta – tai nykypäivästä, kyllä maailmaan näin hullua menoa terrorismin (ja piratismin ja lapsipornon) vastaisen taistelun nimissä mahtuu. Little Brother on moderni version Vuonna 1984:stä ja sellaisena sekä pelottava että tarpeellinen.

Kirjan saa ekirjana ilmaiseksi Doctorow’n nettisivuilta. (7.3.2012)

”Never had what we were doing seemed more childish and stupid than standing in the centre of that desolation by that dead pool holding a pair of crushed pimpernels the fairies had told us would kill the factory.”

Among Others alkaa kohtauksella, jossa Morwenna tuhoaa kaksoissisarensa Morgannan kanssa walesilaisen tehtaan keijujen tapaan, heittämällä kukkia lammikkoon. Tehtaalle ei tapahdu mitään heti, mutta pian lehdissä kerrotaan, kuinka tehdas on päätetty sulkea. Taikuutta vai vain sattumaa? ”You can almost always find chains of coincidence to disprove magic. That’s because it doesn’t happen the way it does in books. It makes those chains of coincidence. That’s what it is.”

Sitten kirja siirtyy muutaman vuoden ajassa eteenpäin. Morganna on kuollut ja Morwenna kulkee jalkansa vuoksi kepin kanssa. Morwenna on karannut kotoa äitinsä – joka on noita – luota ja hänet on sijoitettu aikaa sitten perheensä jättäneen isän ja tämän siskojen hoiviin. Nämä taas sijoittavat Morin Arlinghurstin arvostettuun sisäoppilaitokseen, jossa walesilainen invalidi on auttamatta hylkiö.

Mor kuitenkin selviää vaikeuksista. ”I have books, new books, and I can bear anything as long as there are books.” Mor lukee valtavasti kirjoja ja Jo Walton pudottelee nimiä minkä ehtii. Jos ei ole lukenut tietynsorttista scifiä (Le Guin, Vonnegut, Heinlein, Silverberg, Zelazny, Asimov), tästä kirjasta saa runsaasti materiaalia lukulistalle – minunkin piti tehdä pieni ryöstöretki lähikirjaston scifihyllyille tämän kirjan jälkeen.

Siis: käsissä on kirja, jonka päähenkilö rakastaa scifikirjoja ja kirjastoja (”Interlibrary loans are a wonder of the world and a glory of civilization.”), kokee vaikeuksia koulussa, pärjää kuitenkin sitkeänä tyttönä kaikkien vaikeuksien keskellä ja jopa löytää samanhenkisiä ystäviä ja vieläpä osaa taikoa ja puhua keijujen kanssa. Kuinka tästä voisi olla pitämättä?

No, kirjan juoni on hivenen pöhkö ja loppuhuipennus jokseenkin lattea, mutta eivätpä ne niin tärkeitä ole. Minä pidin kirjallisesta nimienpudottelusta. Among Othersin magia ja käsitys keijuista oli kiehtovin pitkään aikaan. Aivan ihana kirja, siis!

“Bibliotropic,” Hugh said. “Like sunflowers are heliotropic, they naturally turn towards the sun. We naturally turn towards the bookshop.” (9.3.2012)

Richard Powers on pitkän linjan kirjailija, jonka ensimmäinen romaani Three Farmers on Their Way to a Dance ilmestyi jo vuonna 1985. Palkintoraatien suosiosta nauttinut Powers tuli suomalaisille tutuksi, kun vuonna 2003 ilmestynyt The Time of Our Singing ilmestyi suomeksi nimellä Laulut joita lauloimme vuonna 2008. Gummerus julkaisi heti perään Muistin kaiun vuonna 2009 ja Suopeuden vuonna 2011. Vuoden 2014 Orfeo jäi jostain syystä suomentamatta.

Olisiko Powersin suomentaminen päättynyt siihen, ellei vuonna 2018 ilmestynyt The Overstory olisi voittanut vuonna 2019 Pulitzerin kirjallisuuspalkintoa? Kirja ilmestyi vuonna 2021 suomeksi nimellä Ikipuut ja palautti Powersin taas kirjalliselle kartalle Suomessakin, sen verran reipas menestys se meilläkin oli. Powersin kirjoissa luodataan usein tieteen ja teknologian vaikutuksia. Myös luonto on tavallisesti vahvasti mukana. Ikipuut oli puineen tietysti todellinen luonnon ylistyslaulu, mutta esimerkiksi Muistin kaiku -romaanissa kurkien kevätmuutto on huomattavassa osassa.

Näitä samoja teemoja käsittelee myös Powersin tuorein teos, Hämmästys, jonka on suomentanut Antero Tiittula. Hämmästyksen pääosassa ovat isä ja poika. Theo Byrne on leskeksi jäänyt astrobiologi, joka työkseen etsii elämän edellytyksiä avaruudesta. Hänen 9-vuotias poikansa Robin on värikäs lapsi, jolla on autismin kirjon, pakko-oireisen häiriön ja ADHD:n oireita. Isä ei kuitenkaan välitä diagnooseista.

En koskaan uskonut niihin diagnooseihin, joita lääkärit pojalleni antoivat. Jos sairaudella on kolme eri nimeä yhtä monen vuosikymmenen aikana, jos vaaditaan kaksi alakategoriaa, jotta voitaisiin ottaa huomioon täysin vastakkaiset oireet, jos sairaus yleistyy yhdessä sukupolvessa lähes olemattomasta maan tavallisimmin diagnosoiduksi lapsuusiän häiriöksi, jos kaksi eri lääkäriä haluaa määrätä kolme eri lääkitystä, jotakin on pielessä.

Tässä on tarinan yksi juonne: isän halu selvitä sellaisen lapsen kanssa, joka ei oikein sopeudu järjestelmän vaatimuksiin. Koulu edellyttää tietynlaista käyttäytymistä ja toimintaa, joka ei Robinilta helposti onnistu. Onko vika lapsessa vai koulussa? Theon kanta medikalisaatioon ei jää epäselväksi; toisaalta Theo on tässä suhteessa melkoinen jääräpää, eikä vaimon kuolema liikenneonnettomuudessa ole ainakaan edistänyt asiaa.

Robinille avautuu uusia mahdollisuuksia, kun Theo saa kuulla uudenlaisesta hoitomuodosta. Se ei perustu lääkkeisiin, vaan dekoodattuun neuropalautteeseen. Se on ikäänkuin hyvin tehokasta mindfulness-harjoittelua, jossa onnistumisesta saa välittömän palautteen. Tällä tavoin Robinin aivoaaltoja saadaan koulittua kohti sellaisten ihmisten aivotoimintaa, jotka ovat harjoittaneet meditaatiota vuosikausia.

Tämä terapia toimii ja tekee Robinista rauhallisemman ja kyvykkäämmän. Se kuitenkin avaa uusia hankaluuksia Theolle. Nyt kun Robin pystyy keskittymään ja rauhoittumaan, Robin ymmärtää, missä tilassa maapallo oikein on.

Ehkä parin viime kuukauden aikana toteutettu neuropalaute oli satuttanut Robinia. Maailma oli niin perustavanlaatuisesti rikki, että enemmän empatiaa merkitsi syvempää kärsimystä. Kysymys ei ollut, miksi Robin oli vajoamassa. Kysymys kuului, miksi me muut olimme niin järjettömän toiveikkaita.

Hämmästys kysyy monia keskeisiä kysymyksiä siitä, miksi suhtaudumme luonnon monimuotoisuuden katoamiseen ja kotiplaneettamme tuhoutumiseen niin välinpitämättömästi kuin teemme. Robinin kautta kirja leikkaa kirkkaasti näiden aikuisten itselleen esittämien valheiden lävitse.

Siinä sivussa kirja pallottelee Fermin paradoksia (jos maailmankaikkeus on täynnä älyllistä elämää, missä kaikki ovat?) ja piirtää tunnistettavan ja huolestuttavan kuvan Yhdysvaltojen poliittisesta kehityksestä ja maailman tilasta. Vuonna 2021 ilmestynyt kirja on kirjoitettu Trumpin valtakautena ja siinä Yhdysvaltain presidenttinä häärää tiedettä vihaava twiittailija, joka lietsoo kansakuntaan tarkoituksettomaan raivoon. Ilmastonmuutoksen seurauksia kuvataan vaivihkaa sään ääri-ilmiöiden ja huolestuttavien tautien esiintymisen lisääntymisen kautta.

Hämmästyksen syvin lanka on kuitenkin vanhemman ehdoton rakkaus lastaan kohtaan. Theolla ei ole helppoa Robinin kanssa, mutta isän rakkaus poikaansa kohtaan ei horju missään vaiheessa. Hämmästyksessä viitataan Daniel Keyesin klassikkoromaaniin Kukkia Algernonille ja samantapainen asetelma tähänkin rakentuu. Hämmästys on tunteita herättävä romaani: se tarjoilee iloa, surua, turhautumista ja raivoa aivan kuten tosielämän vanhemmuus. Richard Powers on taitava kirjailija, joka kirjoittaa merkityksellistä, ajassa läsnä olevaa kirjallisuutta.