Katsotaan sata vuotta tulevaisuuteen, joka on rakennettu uskottavasti tiedeuutisista ja nykyarjesta tuttuja ilmiöitä kehittelemällä. Laihon romaani sijoittuu puolitettuun maailmaan. Itä ja Länsi ovat jakaneet keskenään jopa kaukaiset taivaankappaleet. Polyamoria on normi ja monogamia kummastus. Piilolinsseihin istutettu tekoäly ja erilaiset robotit ohjavat ihmisiä arjessa. Kielimalli on jopa luonut Lännen tärkeimmän uskonkappaleen. Tajuntaa laajentavia huumeita käytetään laajasti samalla kun nautitaan kansalaispalkkaa. Lännen ihimisille myydään elämysmatkoja Marsiin, jonka maankaltaistus on kantanut sen verran hedelmää, että siellä pystyy hengittämään ja hyppelehtimään erikoisasussa. Virkistävästi tulevaisuusvisio on lähempänä utopiaa kuin dystopiaa.

Kirjan ydinjoukko koostuu ensin kuudesta, sitten seitsemästä ja lopulta kahdeksasta tyypistä. Sateenkaareva päähenkilö, Lea jolla on isovanhempien kautta suomalaiset, juuret päättää lähteä Marsiin toipumaan erosta ja etsimään itseään. Alussa suurin osa hahmoista esitellään melko tarkasti, kullakin on syynsä lähteä matkalle koettelemaan rajojaan. Lukijan näkökulmasta ajalle tyypillinen uusavuttomuus latistaa kuitenkin juonta. Mars tapahtumapaikkana ei ole lopulta mitenkään oleellinen loppuratkaisun kannalta. Epäselväksi jää, onko kirjan nimeen liittyvä ”uusraamattu” Ikipuun aamu, todellinen kirja vaiko päähenkilön keksintöä?

Laiho uskaltaa kirjoittaa merkityksellisyyden etsimisestä ja elämän tarkoituksesta. Päähenkilö tosiaan kasvaa ja kypsyy kirjan mittaan. Teosta on vaikea arvostella paljastamatta sen loppua, mutta veikkaisin että useimpia kirjailijan ratkaisu harmittaa. Olen havaitsevinani teoksessa useita eri genrejä. Yritin lukea Hämärän laulua scifinä, liepeessä sitä kuvataan trilleriksi, mutta mukana on myös aimo annos New Age -henkistä horinaa sekä jonkin verran parisuhteilua.