Lempi

Kaunis, koskettava ja pelkistetty tarina. Tykkäsin kauheasti hahmojen arkisesta, hienovaraisesti kerrontaan upotetusta moniulotteisuudesta ja juonen rauhallisesta kuroutumisesta selkeäksi kokonaisuudeksi. Runollisesta kerronnastakin olin kuullut jo etukäteen kehuja, ja olihan teksti kaunista! Mitään kauhean ihmeellistä tässä ei ollut, eikä varmaan mitään sellaista tarvittukaan, sillä kirja vastasi kerrontansakin puolesta kuvattua sodanaikaista pikkukylän utuista, hidasta mielenmaisemaa. Todella helppo kirja tarttua ja edetä, ahmin tämän vain muutamassa päivässä alusta loppuun.

Hassua kyllä, minulle ilahduttavinta teoksessa taisi silti olla se, että se on äidinkielenopettaja Rytisalon 20-vuotisen kirjankirjottamishaaveen käyminen vihdoinkin toteen. Koska hei vau, hyvä Minna! Unelmia kohti!

Taidokkaasti kiedottu kuvio kolmen nimihenkilölle läheisen kertojan motiiveista ja näkökulmista. Mutta ah ja voih, kerronta on suuren osan kirjaa aivan tuskastuttavaa. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa on tämän tästä sellainen olo, että heitänkö kirjan seinään ja annan olla, kun henkilöt ovat sellaisia tyypillisiä suomalaisia proosapölkkyjä, jotka eivät ikinä osaa sanoa mitään eivätkä varsinkaan kokonaisia lauseita, pudottelevat vain harvakseltaan yksittäisiä täytesanoja ja jättävät kaiken asian rivien väleihin. Aivan sietämätöntä, ja juuri tällaisen kerronnan takia suomalainen kirjallisuus on monasti niin kamalaa. Ja kun nämä kaksi henkilöä vieläpä junnaavat koko ajan siinä omassa kurassaan ja märehtivät samaa ruohoklimppiä eessuntaassun ihan turhaan niin pitkään — kyllä olisi hyvin saanut ainakin puolet napsaista pois, ja kaikki samat asiat olisivat välittyneet.

Onneksi kolmas kertoja oli sitten ihan puhe- ja ajatuskykyinen yksilö ja onnistui tuottamaan jopa monimutkaisia lauserakenteita. Siitä ilosta kirjan lukikin loppuun ihan kerrasta ja tähtilukemakin pääsi noin korkeaksi.