Debytantti

Satu Piispa-Hakalan Debytantti kertoo nuoresta tutkijanalusta nimeltään Ennen. Ennen elää ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa, missä ihmiset kasvatetaan elämään omissa yhteisöissään, toteuttamassa tiettyä ennalta määrättyä roolia. Tieto on tärkeää ja tiede niin arvostettua, että yleisöluennoille osallistuminen on suosittu ajanviete. Ennen ei kuitenkaan ole tyytyväinen omaan syntymässä määrättyyn osaansa perinteiden vaalijana, vaan haluaa ryhtyä tutkijaksi.

Kirjassa seurataan Ennenin matkaa opintojen alusta kohti ensimmäisen artikkelin julkaisua. Tarina on perinteinen nuoren ihmisen kasvutarina, jossa otetaan etäisyyttä synnyinpaikkaan ja etsitään omaa paikkaa vieraassa uudessa maailmassa. Kuten niin usein, tässäkin tarinassa säästyttäisiin monilta vaivoilta, jos henkilöt kertoisivat toisilleen asioita ajoissa, sen sijaan että niiden pimittämisestä seuranneita harmeja ratkotaan jälkikäteen pidemmän kaavan mukaan. Nämä ratkaisut tietysti tuovat tarinaan sitä kuljettavia jännitteitä, mutta lopussa totuuksien paljastuessa niistä jää kliseen maku suuhun.

Kirjan kaksi suurinta ansiota ovat taustalla pikku hiljaa paljastuva tulevaisuudenkuva ja Ennenin tutkijantyön kuvaus. Piispa-Hakalan kehittelemäm tulevaisuudenkuva paljastuu pikku hiljaa tarinan edetessä, eikä se suostu asettumaan dystopia-utopia-asteikon kumpaankaan päähän. Pidän siitä, ettei kirjassa luennoida pitkästi maailman taustoista, mutta paljastuvista pilkahduksista syntyy silti kuva monimutkaisesta ja realistisesta todellisuudesta kaiken taustalla. Tässä maailmanajassa on kiinnostavaa lukea erilaisia kuvauksia siitä, miltä ihmiselämä voi näyttää maapallon lämpenemisestä seuraavien mullistusten jälkeen.

Kirjan kuvausta laadullisesta aineistoanalyysistä oli kiinnostavaa lukea. Piispa-Hakala kuvasi tutkimusproesseja taitavasti ja selkeästi, mutta erityisesti pidin hänen tavastaan kertoa Ennenin kokemuksista ja epävarmuuksista liittyen hänen asemaansa akateemisessa maailmassa. Myös Ennenin ja vanhemman tutkijan Baobabin välinen suhde oli rakennettu hienosti ja koskettavasti.

Kirjan lopussa paljastuu, että tietoa arvostavassa maailmassa kukaan ei ole vaivautunut kertomaan toisilleen totuutta. Aivan lopuksi Ennen joutuu tekemään omat valintansa liittyen siihen, miten tärkeää totuus hänelle on. Hahmojen taustoihin liittyvät totuudet ovat tosiaan vähän turhan kliseisiä, mutta sen sijaan Ennenin viimeiset ratkaisut, ja hänen aineistoanalyysinsä lopulliset käänteet jäivät mieleeni pitkäksi aikaa kirjan loputtua. Ne saavat myös miettimään, onko kirjassa sittenkin kyse dystopiakuvauksesta – tai ehkä pikemminkin: onko ihmisluonto tuomittu dystopiaan.