Ministry for the Future

Todella monen asian pitää muuttua, jos aiomme elää tällä planeetalla vielä tulevinakin vuosisatoina. Valtaosa kirjojen ja elokuvien tulevaisuusvisioista tuntuu kuitenkin olevan dystopioita, kuvauksia siitä millaista helvettiä elämä Maa-planeetalla on, kun kaikki on mennyt pieleen. Muutamalla seuraaville vuosikymmenille lähitulevaisuuteen sijoittuva Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future kuitenkin esittää uskottavan, vaikkakin monelta osin silmiinpistävän optimistisen vision siitä, miten kaikenkattava ekokriisi on saatu Maa-planeetalla kuitenkin jonkinlaiseen hallintaan. Robinsonin visiosta kiinnostavan tekee se, että se ei ole vain kaunokirjallista kuvitelmaa, vaan perustuu ihan todellisiin haasteisiin ja ratkaisuihin, ja monet kirjan luvuista ovatkin luonteeltaan pikemminkin tieteellisiä esseitä kuin varsinaista kertomakirjallisuutta.

Kirjan tulevaisuuskuva ei kuitenkaan ole paratiisimainen utopia. Maa siinä vaiheessa, kun ilmakehän hiilidioksidimäärä on saatu laskuun, ei ole enää aivan sama planeetta kuin se oli vielä ennen ilmastokriisiä, ja työn planeetan hengissäpitämiseksi kuvataan jatkuvan vielä tulevillekin vuosisadoille vaikka hiilidioksidiongelma kirjassa on saatukin pois päällimmäisistä huolenaiheista.

Robinson ei pyri hahmottelemaan paluuta meneen ajan tasapainoon, vaan pohtii pikemmin sitä, miten täällä eletään kun on täysimittaisesti siirrytty antroposeenin aikaan, ja ihmiskunta ryhtynyt tosissaan kantamaan vastuuta aiheuttamastaan muutoksesta ja planeetan tulevaisuudesta. Kirja valaa kuitenkin uskoa siihen, että tämä ihmiskunnan massiivisin haaste on selätettävissä, kunhan vaan siihen yhdessä ryhdymme. Robinsonille Maa-planeetan elämänlanka on Parisiin ilmastosopimus: siihen tulee tarttua juuri sellaisena historiallisena käännekohtana, kuin millaisena sitä melkein kymmenen vuotta sitten juhlittiin

Kirja sisältää valtavasti tietoa - siis aivan todellista tietoa, ei vain kuvitelmia tulevaisuudesta. Siihen voi hyvin suhtautua myös eräänlaisena ilmastoratkaisuiden oppikirjana. Mitä kaikkea onkaan otettava huomioon?

Robinson ei anna ihmiskunnalle mitenkään kevyttä tehtävälistaa. Paitsi että Pariisin henki pitää institutionalisoida globaalia muutosta johtavaksi "tulevaisuusministeriöksi", ihmiskunnan henkiseen muutokseen tarvitaan vielä paljon muutakin. Emme varmaankaan herää ennen kuin olemme kokeneet kunnon katastrofin. Eikä varmaankaan tuhoisia tapoja ja toimintamalleja saada loppumaan ilman, että jostain nousee sellaista aktivismia, jonka rinnalla Elonkapinakin vaikuttaa ompelukerholta. Planeetalle aiheutettu vahinko on myös jo niin suurta, että tuskin selviämme ilman massiivista ilmastonmuokkausta: sulaneen Arktiksen värjäämistä auringonvaloa heijastavaksi keltaiseksi ja öljynporausinfran käyttöönottoa sulavien ja mereen luisuvien Antarktiksen jäätiköiden pysäyttämiseksi. Talouskin pitää mullistaa: tulee luoda taloudellinen insentiivi hiilen varastoinnille, tehdä rahajärjestelmän tasolla kestävästä toiminnasta kannattavaa ja kestämättömästä tappiollista.

Robinsonin visioima muutaman vuosikymmenen päässä oleva Maa-planeetta on kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin nykyinenkin maailma, ehkä vain vähän verkkaisempi, reilumpi - ja varmaankin mukavampi. Mantereiden välillä ei enää liikuta lentokoneilla, vaan ilmalaivoilla, ja rahtilaivojenkin vauhti on hidastunut, kun ne on automatisoitu ja konvertoitu aurinko- ja tuulivoimalla liikkuviksi. Kyllä tällaista tulevaisuutta kannattaa tavoitella.

Ja kyllä Robinsonin kuvaus tähän tulevaisuuteen tarvittavista toimistakin on uskottava. Jotain tämän kaltaista, vaikkakaan ei varmasti juuri tätä, taatusti tarvitaan. Työtä on monella rintamalla: talouden, lakien ja instituutioiden tasolla täytyy tehdä muutoksia, mutta tarvitaan myös aktivismia - ja voi olla, että osa siitä on sellaista mikä tapahtuu varjoissa, hämärässä ja lain nurjalla puolella. Koko sivilisaation tulevaisuudesta kuitenkin on kyse.

Au début des années 2000, j’avais adoré la Trilogie Martienne de Kim Stanley Robinson qui racontait la colonisation de Mars (et qui, soit dit en passant, a inspiré le jeu Terraforming Mars).

Quelques années plus tard (en 2008 genre), j’avais également beaucoup aimé sa Trilogie Climatique qui relatait, déjà, les impacts du changement climatique. C’est dire si j’attendais avec impatience ce nouveau roman !

L’histoire de The ministry for the future commence au début des années 2020. Une vague de chaleur hors-norme s’abats sur l’Inde, faisant 20 millions de morts en à peine une semaine. Le premier des protagonistes que l’on suivra, Franck May, est un humanitaire américain qui y survit, de justesse et avec de sévères troubles post-traumatiques.

Ce n’est qu’une introduction car le changement climatique est en marche. Le constat à faire sur l’Accord de Paris est sans appel : les objectifs que se sont fixés les États signataires, pourtant notoirement insuffisants, ne sont jamais atteints. En conséquence, les catastrophes se succèdent tandis que que le business as usual perdure.

Le titre du roman, c’est le nom de cette nouvelle institution créée pour dépasser ce constat. Partant du principe que le changement climatique a un impact direct sur les générations futures. Elles sont sont donc lésés, sans jamais être représentées politiquement. La mission du Ministère du futur sera donc de les représenter. Le second protagoniste du roman, Mary Murphy, est la première à endosser le poste de Ministre du futur.

D’abord passablement impuissant, on verre le Ministère gagner en importance et en influence pendant les 30 années que couvre le roman.

Comme d’habitude (pour les romans de Kim Stanley Robinson), c’est un roman très documenté et parfaitement crédible. Catastrophes climatiques, érosion de la biodiversité, réfugiés climatiques… le roman traite autant de sciences dures que de sciences molles.

On y croise d’autres points de vue que ceux de Franck et de Mary, notamment des mouvements citoyens radicalisés, les Enfants de Kali, qui s’en prennent aux milliardaires, aux centrales à charbon, aux avions de lignes, etc. C’est une évolution qui m’a fait penser au livre « How to blow up a pipeline » d’Andreas Malm qui s’étonnait que la crise climatique n’ait pas encore entrainé plus de radicalisation et soutenait que le sabotage est une forme logique d’activisme climatique. On notera d’ailleurs que Badim, le chef de cabinet de Mary, gère une division occulte du ministère qui assume de faire appel à des moyens violents pour permettre au Ministère d’atteindre ses objectifs.

C’est un roman bienvenu, car il décrit parfaitement bien la catastrophe en cours, et le peu de réactions des pouvoirs politiques et économiques, mais c’est aussi un roman optimiste car Kim Stanley Robinson mise sur le fait qu’entre radicalisation écologique (ce qui est donc aussi la thèse d’Andreas Malm) et nouveaux modèles inventés par différents pays du Monde (dont l’Inde, traumatisée par la vague de chaleur mortelle qu’elle a subie), l’humanité va réussir à stabiliser puis inverser le changement climatique.

C’est réaliste, et étayé. De multiples solutions sont en effet décrites, et appliquées : géo ingénierie, agriculture régénératrice, projets pharaoniques pour ralentir la fonte des pôles, avions et bateaux neutres en carbones. C’est intéressant… mais j’ai mes doutes. Je trouve certaines technologies, même si c’est de la fiction et même si on considère que ce serait en 2050, trop proches du technosolutionnisme de certains… Technosolutionisme que je trouve dangereux. Je suis perplexe notamment sur la possibilité d’avoir des avions qui pourraient devenir neutres…

Mais c’est presque sur le plan politique que j’ai eu le plus de doutes. L’un des points de bascule vient d’une idée du Ministère, une crypto monnaie carbone garantie 100 ans par les principales banques centrales. Le roman montre la difficulté à porter cette idée et à la faire aboutir, ce n’est pas le problème… mais il y arrive… Je dois être désabusé mais j’ai beaucoup de mal à imaginer que ces organisations puissent céder sur un tel projet, même difficilement.

Cela reste néanmoins un très grand roman que j’ai beaucoup apprécié et que je conseille fortement. Il pose impeccablement le problème et propose une réflexion détaillée, et a le mérite de traiter aussi de solutions au problème climatique (je retiens, pour ma part, la nécessité d’une radicalisation si on veut faire bouger les choses…).

So his answers for both, basically: maximalism. The point he's sort of making is that making the planet safely inhabitable is going to take every tactic and every ideology not necessarily working together but working on some piece of the thing. No one actor gets to be the hero (though I do enjoy that KSR's favorite kind of protagonist remains the middle-aged competent lady technocrat–guy's got a type) and while he's sort of indicating that capitalism as we know it has to die, he's not saying that happens through inevitable worker uprising. Some of it's coercion of central banks and some of it's straight-up guerrilla terrorism. Geoengineering happens at varying scales for better and for worse. Massive economic collapses occur. Millions die. And the point I think from KSR is that's the outcome in his most optimistic take. In general with KSR I don't know if I ever fully agree, but I always feel fully engaged.

This is also probably the most not-novel-y of his novels in that there's a couple of recurring characters running through the book but a ton of it's just first-person unnamed narration of events happening around the world. Someone describing a drought, a refugee describing a camp, a miner describing the nationalization of his mine. One very weird and fun chapter from the point of view of actual carbon.