Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta olivat tosi vetäviä. Tykkäsin ihan mahottomasti kirjan ronskista huumorista ja paikoin reikäpäisistä sotakuvauksista. Harvoin Suomen sodista näin kieli poskella kirjoitettua proosaa pääsee lukemaan.
Mutta hymy hyytyi kyllä kirjan viimeisellä kolmanneksella, kun päähenkilöt olivat hävinneet sodan ja alkoi epätoivoinen pakomatka, joka ei voinut päättyä hyvin. Valitettavasti myös kirjan vetävyys onnahti tässä vaiheessa jonkin verran.
Oman osansa vetävyyden onnahdukseen toi myös kirjan rakenne. Ensin seurattiin valkeakoskilaisia noin kolmasosan verran, sitten tamperelaisia toisen kolmasosan verran, ja sitten palattiin taas koskilaisiin ja välissä vain vähän vilautettiin Tampereen likkaa. Kun ensin lukija oli kiintynyt Sigridiin, Marttaan ja Saimiin, heidät ehti jo Lempin ja Lauhan myötä unohtaa sen verran, ettei loppukolmanneksen kohdalla enää syntynyt uudelleen kunnon tunnesidettä.
Joka tapauksessa erinomainen lukuvalinta vielä näin sisällis100-vuoden lopuksi.
Hittolai, kylläpä tuli pitkästä aikaa vetävä ja raastava lukunautinto!
Veriruusuissa on mielestäni [a:Väinö Linna|238401|Väinö Linna|https://images.gr-assets.com/authors/1308733462p2/238401.jpg]:an verrattavissa olevaa ihmisten elämänkaaren kuvaamista sympaattisella tavalla. Elämä kuljettaa ihmisiä eteenpäin heidän valintojensa mukaan ja osin niistä huolimatta. Lähes kaikki nimetyt hahmot saavat jonkin hetken kirjassa, joka tekee heistä inhimillisiä heikkouksineen ja hyvine puolineen. Kuitenkin esim. Pohjan tähden alla -trilogiaan verrattuna henkilökaarti on hyvin erilainen, keskiosassa ovat naiset. Mutta Veriruusuihin tuntuu silti mahtuvan monipuolisemmin miehiä kuin Täällä pohjantähden alla on naisia.
Veriruusut on toki ensisijaisesti punakaartin naissotilaiden tarina. Tarinassa seurataan muutaman keskushenkilön ympärillä olevaa porukkaa, joiden tiet lopulta osittain yhtyvät sodan melskeessä. Alkukirjan pätkät keskittyvät pitkään samoihin henkilöihin, kunnes loppua kohden jaokset lyhenevät ja päähenkilöt vaihtuvat useammin. Se sopi hyvin - ensin saadaan tarkka käsitys millaisista oloista henkilöt tulevat ja tutustutaan heihin. Lopulta asioita tapahtuu niin nopeassa järjestyksessä, että pitemmissä luvuissa jäisi kaivelemaan, mitä niille muille nyt kuuluu.
Kirjasta saa kuvan, että isoa osaa naisia …
Hittolai, kylläpä tuli pitkästä aikaa vetävä ja raastava lukunautinto!
Veriruusuissa on mielestäni [a:Väinö Linna|238401|Väinö Linna|https://images.gr-assets.com/authors/1308733462p2/238401.jpg]:an verrattavissa olevaa ihmisten elämänkaaren kuvaamista sympaattisella tavalla. Elämä kuljettaa ihmisiä eteenpäin heidän valintojensa mukaan ja osin niistä huolimatta. Lähes kaikki nimetyt hahmot saavat jonkin hetken kirjassa, joka tekee heistä inhimillisiä heikkouksineen ja hyvine puolineen. Kuitenkin esim. Pohjan tähden alla -trilogiaan verrattuna henkilökaarti on hyvin erilainen, keskiosassa ovat naiset. Mutta Veriruusuihin tuntuu silti mahtuvan monipuolisemmin miehiä kuin Täällä pohjantähden alla on naisia.
Veriruusut on toki ensisijaisesti punakaartin naissotilaiden tarina. Tarinassa seurataan muutaman keskushenkilön ympärillä olevaa porukkaa, joiden tiet lopulta osittain yhtyvät sodan melskeessä. Alkukirjan pätkät keskittyvät pitkään samoihin henkilöihin, kunnes loppua kohden jaokset lyhenevät ja päähenkilöt vaihtuvat useammin. Se sopi hyvin - ensin saadaan tarkka käsitys millaisista oloista henkilöt tulevat ja tutustutaan heihin. Lopulta asioita tapahtuu niin nopeassa järjestyksessä, että pitemmissä luvuissa jäisi kaivelemaan, mitä niille muille nyt kuuluu.
Kirjasta saa kuvan, että isoa osaa naisia ajaa punakaartiin halu päästä ottamaan oman elämän ohjat omiin käsiin. Ja miksei - ainakin kirjan todellisuudessa nuoren tytön mahdollisuudet rakentaa omaa elämää olivat pienet. Tehtaan palkalla saattoi saada sananvaltaa omassa perheessä, mutta ympäröivä yhteiskunta piti heitä silti vähäarvoisena. Vaikka nainen olisi perheestään ainut kykenevä työhön, hänen työpanostaan ei silti arvioitu miehen vastaavaksi ja perheen oli tultava toimeen vähemmällä. Vallankumous merkitsi heille sitä, että maailmaa voi todella muuttaa.
Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä ajankohtainen asia, ja Kanto avaa eleettömästi millaisia vaikeuksia epätasa-arvo on aiheittanut ajan naisille - niin, että nykypäivän näkökulmasta huomaa, mikä kaikki on toisin. Siitä erityisesti kiitoksia. Suosittelisin kirjaa historianlukijoiden lisäksi mielelläni myös feminismistä kiinnostuneille. Ehkei ihan heti kun koulussa on tuntemattomat luettu, vaikka ei tämä siitä paljon kauheammaksi mene :') Vaikka tiedetään, että hyvin ei käy, loppu ei ole niin kauhean lohduton kuin annetuissa olosuhteissa voisi odottaa.
Diggasin jo aikanaan Kannon yhdessä [a:Terhi Rannela|4110311|Terhi Rannela|https://images.gr-assets.com/authors/1492797600p2/4110311.jpg]:n kanssa tehtyä nuorten tahi nuorten aikuisten kirjatrilogiaa Kuparisaari. (Linkki sarjan ensimmäisen osaan: [b:Tähystäjäneito|12734412|Tähystäjäneito (Kuparisaari, #1)|Anneli Kanto|https://images.gr-assets.com/books/1317117345s/12734412.jpg|17872067]) Trilogia kertoi naisista ja vallankumouksessa, että siinä mielessä Kuparisaari taitaa olla kuin Veriruusut - mutta nuorille, ja fantasiana. Näin ollen jos olet Kuparisaaret lukenut, mutta tuntui vähän liian lapsellista ja siirtyisit mielellään aikuisten osastolle - ehkä voisit kokeilla Veriruusuja.
Lahtarit on lukulistalla. Mielenkiintoista nähdä, miten Kanto käsittelee valkoisen puolen tarinaa - itse on tullut luettua ainoastaan punakaartista. Odotan, että päästäisiin vankileirien vartijoiden pään sisään.
Likellä on, etten laskisi ikisuosikkeihini, sillä tarina pyörii vieläkin mielessä. Lisätään, jos palautuu vielä mieleen kuukauden parin päästä.
Erinomainen kuvaus siitä, mikä sai naiset liittymään punakaarteihin sisällissodassa. 1910-luvun tehdastyöläisen, etenkin naisen, olot olivat heikot, ja vallankumous lupasi muutosta parempaan. Osittain niin kävikin, mutta melkoisten kärsimysten kautta.
Anneli Kanto kuvaa hienosti monenlaisia naisia ja tyttöjä sisällissodan melskeissä Valkeakoskella ja Tampereella. Sekaan mahtuu monenlaista sankaria ja koheltajaa. Kieli on hersyvää, hauskaakin, ja hyvää vastapainoa paikoin hyvin traagisille tapahtumille. Kanto on erinomainen kirjoittaja.
Tälle sopii hyvin pariksi Kannon [b:Lahtarit|33555855|Lahtarit|Anneli Kanto|https://images.gr-assets.com/books/1482564656s/33555855.jpg|54333737], joka antaa samankaltaista, mutta valkoista näkökulmaa.
