Veriruusut

Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta olivat tosi vetäviä. Tykkäsin ihan mahottomasti kirjan ronskista huumorista ja paikoin reikäpäisistä sotakuvauksista. Harvoin Suomen sodista näin kieli poskella kirjoitettua proosaa pääsee lukemaan.

Mutta hymy hyytyi kyllä kirjan viimeisellä kolmanneksella, kun päähenkilöt olivat hävinneet sodan ja alkoi epätoivoinen pakomatka, joka ei voinut päättyä hyvin. Valitettavasti myös kirjan vetävyys onnahti tässä vaiheessa jonkin verran.

Oman osansa vetävyyden onnahdukseen toi myös kirjan rakenne. Ensin seurattiin valkeakoskilaisia noin kolmasosan verran, sitten tamperelaisia toisen kolmasosan verran, ja sitten palattiin taas koskilaisiin ja välissä vain vähän vilautettiin Tampereen likkaa. Kun ensin lukija oli kiintynyt Sigridiin, Marttaan ja Saimiin, heidät ehti jo Lempin ja Lauhan myötä unohtaa sen verran, ettei loppukolmanneksen kohdalla enää syntynyt uudelleen kunnon tunnesidettä.

Joka tapauksessa erinomainen lukuvalinta vielä näin sisällis100-vuoden lopuksi.

Erinomainen kuvaus siitä, mikä sai naiset liittymään punakaarteihin sisällissodassa. 1910-luvun tehdastyöläisen, etenkin naisen, olot olivat heikot, ja vallankumous lupasi muutosta parempaan. Osittain niin kävikin, mutta melkoisten kärsimysten kautta.

Anneli Kanto kuvaa hienosti monenlaisia naisia ja tyttöjä sisällissodan melskeissä Valkeakoskella ja Tampereella. Sekaan mahtuu monenlaista sankaria ja koheltajaa. Kieli on hersyvää, hauskaakin, ja hyvää vastapainoa paikoin hyvin traagisille tapahtumille. Kanto on erinomainen kirjoittaja.

Tälle sopii hyvin pariksi Kannon [b:Lahtarit|33555855|Lahtarit|Anneli Kanto|https://images.gr-assets.com/books/1482564656s/33555855.jpg|54333737], joka antaa samankaltaista, mutta valkoista näkökulmaa.