Leväluhta on kirja, jossa kauhu on koko ajan läsnä, koputtelemassa takaraivossa, kunnes loikkaa esiin koko voimallaan. Erittäin mieltä kutkutteleva, pariinsa palaamista vaativa kirja.
Pari sanaa enemmän: fediverse.blog/~/NikonBlogi/Marko%20Hautala:%20Lev%C3%A4luhta
Hautala on jälleen kirjoittanut tosi hyvin. Teksti etenee kuin itsestään ja saa lukemaan aina seuraavan katkelman ja taas seuraavan. Ja vaikka trypofobia on osa tarinaa, se ei onneksi tekstistä välity niin voimakkaasti, että tekisi lukemisesta epämiellyttävää. Suurimmat pirut ovat jälleen kerran ihmismielen syvimmissä sopukoissa, vai ovatko ne sittenkin suolähteessä, mene ja tiedä. Hautala myös hauskasti nirhaa omat maneerinsa: Kun kirja alkaa jälleen kerran mielisairaalan yöhoitajasta, asennoituu jo valmiiksi siihen, että noin sivun 200 kohdalla vieraillaan taas entisen psykiatrin kissankusenhajuisessa olohuoneessa. Mutta eihän siinä sitten niin käykään.
Marko Hautala ei petä, vaan tekee yhden uransa parhaimmista kirjoista. Hieno tarina Meerin synkästä kotiinpaluusta Pohjanmaalle Orismalan pikkupaikkakunnalle, jossa kodin lähellä on Leväluhta, soinen lähde, josta on löydetty ihmisten luita ja muita jäännöksiä. Jotain oudon kutsuvaa Leväluhdassa on...
Kauhua rakennellaan pikku hiljaa, muistellen sivussa menneitä eli 1990-luvun elämää, kun Meerin pikkuveli Lari oli parikymppinen ja asui vielä kotona Leväluhdan vaikutuspiirissä.
Hauskaa oli samat black metal -legendat Mayhemin Deadin viimeisistä vaiheista, joiden kertausta luin hiljattain Joonas Konstigin [b:Perkeleestä|27238636|Perkele|Joonas Konstig|https://images.gr-assets.com/books/1445314410s/27238636.jpg|46861887]. Alkaa olla selvästi näiden 1990-luvun juttujen aika tulla takaisin. Mikäs siinä.
Kansikuvan laatijalla lienee ollut miettimistä siinä, minkä verran kanteen kehtaa trypofobia-triggeröivää kuvamateriaalia laittaa.
