Kuurupiilon anatomia

Vuotta on jäljellä vielä pari viikkoa, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Kuurupiilon anatomia on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se on niitä kirjoja, joita täytyy sulatella mielessä pitkään ja joista ei pääse lopulliseen selvyyteen ehkä koskaan. Mutta yritän siitä huolimatta kirjoittaa jossain määrin koherentisti kirjan herättämistä ajatuksista — tai ylipäätään pukea ajatukset sanalliseen muotoon. Luin ensimmäisen kerran Jääskeläistä vuonna 2011, ja tuolloin maailmani nyrjäytti Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Kirjoitukseni sisältää spoilereita kummastakin kirjasta, ollos varoitettu. Ja varoitus kannattaa ottaa tosissaan, sillä vaikken spoilereiden varomisesta noin yleensä hirveästi perusta, niin Jääskeläisen kirjat kannattaa aina ensimmäisellä kerralla lukea tietämättä yhtään, mihin on hyppäämässä.

Ensivaikutelmani Kuurupiilon anatomiasta, kun sitä aloin lukea, oli kuitenkin epäuskoisen pettynyt. Ensimmäiset pari sivua vaikuttivat jotenkin keskinkertaisen latteilta, eivät lainkaan Jääskeläiseltä. Pelkäsin jo pahinta. Mutta tunne meni nopeasti ohitse, ja jo parin sivun jälkeen kirja lähti viemään lukijaa kohti odottamattomia syvyyksiä. Seitsenvuotias M lähtee etsimään isoveljeään Alvaria, marsilaista kuurupiiloa he ovat leikkineet monta kertaa ennenkin. Paitsi että tällä kertaa isoveljeä ei löydy, hänet ehditään jo melkein julistaa kuolleeksikin, kunnes vihdoin saadaan tyrmistyttävä elonmerkki eivätkä edes vanhemmat vaivaudu jatkamaan etsimistä. Kahdeksantoistavuotiaana M kuitenkin ajautuu uudelleen kuurupiilon pyörteisiin, ja tällä kertaa veli lopulta löytyy, mutta millaisen matkan jälkeen...

Kuurupiilon anatomia on kirja, jonka lukija joutuu matkan varrella määrittelemään monta kertaa uudelleen. Ensimmäisen kolmanneksen aikana muotoilin ajatukseni kirjasta niin, että se on kuin aikuiseksi kasvanut Harjukaupungin salakäytävät. Ja kumpikin kirja on tosiaan hyvin ilmestymisaikansa näköinen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävissä liikuttiin pikkunäppärässä keskiluokkaisessa kasvutarinassa, jossa keski-ikäisen päähenkilön kadonnut intersukupuolinen nuoruudenystävä palaa melkoisen muodonmuutoksen läpikäyneenä objektina, Kuurupiilon anatomiassa päähenkilö on itse monia muodonmuutoksia läpikäyvä mm. intersukupuolinen subjekti — eikä missään suhteessa kirjan ainoa ”kummajainen”, ei lähellekään. Kuurupiilon anatomiassa melkein kaikki käyvät läpi muodonmuutoksia, eikä missään vaiheessa voi ihan varmaksi sanoa, mikä niistä on ns. todellista ja mikä unta, mikä on kenenkin sisin persoona ja olomuoto jos mikään.

Ja siinä missä Harjukaupungin salakäytävät sijoittuu naiivin tekno-optimismin aikakaudelle, jossa kaikki on epäpoliittista ja uusi uljas Facebook auttaa ihmisiä löytämään menneisyyden tuttujaan, Kuurupiilon anatomia menee luokkaerojen, poliittisen kiihkoilun, väkivallan, lahkolaisuuden ja aatteiden syvään päähän ja räväyttää lukijan silmille sen likaisen ja raa'an fasismin, jonka kasvua niin monet tälläkin hetkellä tyytyväisenä kannustavat. Nykypäivään kuitenkin viitataan suoraan vain ohimennen lyhyehkössä unenomaisessa jaksossa, ja suurin osa tapahtumista sijoittuu analogisen tekniikan aikakaudelle, 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Ja jatkuvasta unenomaisuudestaan huolimatta kirja on äärimmäisen lihallinen.

Kuurupiilon anatomia vapautuu myös täysin niistä todellisen maailman rajoista, joita Jyväskylään sijoittuvassa Harjukaupungin salakäytävissä jo ahkerasti venytetään. Marrasvirran kaupunki sijoittuu kyllä Suomeen, mutta se on maaginen kollaasi suomalaisten kaupunkien tavanomaisista piirteistä. Ja vaikka Marrasvirrassa käytiin jo Jääskeläisen edellisessä romaanissa, Väärän kissan päivässä (Atena 2017), kaupungista löytyy alati uusia piirteitä kuin Ankkalinnasta konsanaan. Enää ei tarvita Harjukaupungin salakäytävissä esiteltyä Maagista kaupunkiopasta selittämään kaupungista löytyviä tosimaailmastamme poikkeavia kummallisuuksia, vaan sen on korvannut Antropologinen selviytymisopas, joka kertoo kummajaisille, kuinka tosimaailmastamme tuttuja ihmisiä pitäisi ymmärtää. Ja sitten sukelletaan salakäytäviin...

Toisen kolmanneksen aikana vertailu Harjukaupungin salakäytäviin toisaalta osoittautuu hyvin riittämättömäksi, vaikka toisaalta juuri tällöin alkaa näkyä, miksi sanoin Kuurupiilon anatomiaa aiemman romaanin aikuistuneeksi versioksi. Siellä salakäytävissä ei nimittäin ainoastaan piipahdeta eikä niiden tapahtumia jätetä mystisen magian tasolle, vaan Marrasvirran maanalaisten sokkeloiden maailman kuvailu on kirjan kovaa ydintä. Täällä omassa rinnakkaistodellisuudessaan elävät yönaakat, järjestäytyneen yhteiskunnan hylänneet anarkistipunkkarit. Nuoruuden kiihkolla he tekevät musiikkia ja pamfletteja, nauttivat estoitta itsestään ja toisistaan, elävät jatkuvasti tätä hetkeä ja hajoavat erimielisiin ryhmäkuntiin. Kun lukijana on entinen nuori poliittinen aktivisti ja nykyinen fediversumin asukki, huomaa kirjan sivuilla tämän tästä tapahtumia ja henkilöitä, joita on itse ollut todistamassa tosielämässä. Ja siltikin — siltikin ehdin lukea sivulle 419 saakka ennen kuin tajusin, kuinka ilmeinen sanaleikki kirjassa jatkuvasti viljelty ja suorastaan lukijan naamaan hierottu sana marsilainen on (puhun nyt tietenkin marxilaisuudesta).

Enkä nyt edes yritä väittää, että tekisin tässä mitään kovin syvällistä kirjallisuustieteellistä analyysiä. Kuurupiilon anatomia nimittäin vilisee jatkuvasti enemmän tai vähemmän ilmeisiä viitteitä kirjallisuuteen ja aatehistoriaan. Jossain vaiheessa Alvar kuin ohimennen lukee Maon punaista kirjaa, ja muutama sata sivua myöhemmin marsilaisten keskuudessa käynnistyy kulttuurivallankumous, kun osa lahkolaisista kyllästyy odottamaan Lontoon Profeettaa saapuvaksi. Godotia tarjotaan tässä ilmeiseksi viittaukseksi, mutta minä mietin, viitattiinko siinä kuitenkin enemmän Leniniin vai Marxiin. Oma marxilainen taustani varmasti näkyy näissä tulkinnoissa, sillä varmaankin punk-piireissä viihtynyt lukija löytää enemmän syvyyttä kirjan lukuisista viittauksista punk-bändeihin ja -biiseihin. Mutta mikä ikinä onkaan lukijan oma aktivistitausta, niin ai että miten kirpaisee lukea siitä, kuinka liian syvälle katakombeihin sukeltaneita purevat vaaralliset hyönteiset, jotka saavat vanhenemaan ennenaikaisesti ja palaamaan mieli latteana järjestelmän pariin. Niin, kukapa ei joskus olisi liian syvälle sukellettuaan palanut loppuun ja gonahtanut. Ja kun Alvar sitten lopulta löytyy... ei jumalauta!

Kuurupiilon anatomiassa on aivan liikaa tasoja ja nyansseja yhdessä lyhyessä kirjoituksessa ruodittavaksi. Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa.

Suomalaisen kummallisen kirjallisuuden pioneereihin kuuluva Pasi Ilmari Jääskeläinen julkaisi edellisen kirjansa Väärän kissan päivä vuonna 2017. Nyt Jääskeläinen saattelee lukijat uudestaan tuttuun Marrasvirran kaupunkiin ja kokeneet lukijat tietävät jo odottaa kummallisia tapahtumia.

Kirjan pääosassa on M, pieni ekaluokkalainen, joka leikkii isoveljensä Alvarin kanssa marsilaista kuurupiiloa. Siinä Alvar katoaa piiloon ja jättää jälkeensä marsilaisia kirjeitä, kryptisiä vihjeitä, joiden perusteella M:n on Alvar löydettävä. Jääskeläinen suo lukijalleen varoituksen jo ensimmäisessä luvussa:

Olisi houkuttelevaa antaa kertomukselle näppärä juoni, klassinen henkilögalleria sekä lopetus, jossa roistot erottuvat sankareista, mysteerit selitetään auki ja kaikki saavat ansionsa mukaan. Kokoamani tosiasiat eivät vain taivu tähän muottiin.

Useiden kuurupiilojen jälkeen, pari vuotta myöhemmin, viimeinen kuurupiilo jää kesken. Lyseon abiturientti, valovoimainen ja kaikkien ihailema Alvar Silasenpää, katoaa viikko penkkareiden jälkeen. Poikaa odotellaan kotiin, mutta hän ei vain katoa. M on ainoa, joka tietää, miksi Alvar ei palannut: marsilainen kuurupiilo oli käynnistynyt, mutta se jäi lumisateen vuoksi kesken. “Piiloutuja ei palaa kotiin ennen kuin etsijä on hänet löytänyt”, kuuluu leikin ehdoton sääntö.

Tarina loikkaa joitakin vuosia eteenpäin, vuoteen 1984. M on selviytynyt ala-asteesta, vaikka hän onkin aivan kummallinen, erottuu joukosta ja joutuu tietysti hyljeksityksi ja kiusatuksi. M vetäytyy omiin maailmoihinsa: hänen päähänsä on unessa istutettu Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille, joten hän suorittaa tehtäväänsä marsilaisena antropologina, joka tarkkailee sivusta maan asukkeja. Lopulta M:stä kuoriutuu joukkoon sopeutuva lyseolainen, jolla on taidot uiskennella sulavasti lukiolaisten seurapiireissä.

Marrasvirran kaduilla vastakkain on kaksi nuorisojengiä. Punkkareita nimitetään kaupungissa yönaakoiksi. Yönaakkoja jahtaavat poliisit ja liikekeskusten vartijat, mutta myös jägerit. Nämä Marrasvirran skinheadit ovat mystisen Jägerin johtama fasistimilitanttien poppoo, joiden päätarkoitus on puhdistaa kaupunki yönaakoista. Yönaakat ovat pienoinen mysteeri: osa joukosta yöpyy jossain tuntemattomissa olosuhteissa. Yönaakkojen yösijan löytäminen kiinnostaa monia.

M ajautuu lukiolaisena takaisin marsilaisen kuurupiilon pariin, kun hän alkaa yllättäen saada taas viestejä isoveljeltään. “M, missä minä olen?” kuuluu kutsu kuurupiilon maailmaan. Punaisen langan seuraaminen vie M:n syvälle yönaakkojen maailmaan. Seurapiireissä viihtyvän lukiolaistytön harmoninen rooli saa jäädä, kun M:n on omaksuttava niittitakkisen punkkarin ulkonäkö ja ajatusmaailma päästäkseen soluttautumaan yönaakkojen maailmaan. Alvar on löydettävä ja vuonna 1976 kesken jäänyt marsilainen kuurupiilo saateltava loppuun.

Kuurupiilon anatomia on pitkä kirja, lähes 600-sivuinen järkäle, jossa sukelletaan syvälle 1980-luvun punk-alakulttuuriin. Tarinassa riittää mutkikkaita käänteitä, eikä se ole ihan helppoa luettavaa. Kuten Jääskeläinen heti alussa varoittaa, lopussa ei myöskään odota selkeä, kaikki mysteerit auki selittävä lopetus, vaan jotain mutkikkaampaa, joka jättää irrallisia langanpäitä lukijan pääteltäväksi haluamallaan tavalla.

Kirjan henkilögalleria on ilahduttavan monipuolinen. M:stä itsessään on hyvin vaikea sanoa, mikä hän on; se, onko M tyttö vai poika, on asia, joka vaivaa monia kirjan henkilöitäkin. Lukija voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Moni muukin henkilö ei ole sitä, miltä päällisin puolin voi näyttää. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kirjo on kirjan sivuilla monipuolinen; yönaakat eivät yksinkertaisesti välitä näissäkään asioissa yhteiskunnan normeista tai binääristen järjestelmien rajoituksista. Myös yleiset yhteiskunnalliset arvot saavat kyytiä. Henkilögalleria on sikälikin monipuolinen, ettei selkeää jakoa hyviksiin ja pahiksiin ole helppo tehdä. Tämä monimuotoisuus ja sävykkyys on Kuurupiilon anatomian parhaita puolia.

Kirjassa ja sen kuvaamassa kummallisessa unien, harhojen ja marsilaisten täyteisessä 1980-luvun punkmaailmassa on paljon kiehtovaa ja se pohdiskelee painavia teemoja uskollisuudesta, erilaisuuden sietämisestä, rajoittavista normeista ja syyllisyydestä. Alku oli vetävä ja houkutteli mukaansa, mutta kokonaisuutena Kuurupiilon anatomia oli kuitenkin liian raskas. Kirjan keskivaiheilla lukeminen kävi paikoittain työstä, kun juttu ei tuntunut oikein etenevän ja tarinan uudet kiemurat saivat kiemurtelemaan: lähestyisipä loppu nopeammin. Lopussa juonenkäänteiden vaikeaselkoisuus tuntui enemmän tuskastuttavalta kuin jännittävältä. Jos lukijana nautiskelee toden ja harhan eron pohdiskelemisesta, kirja maistuu varmasti paremmin; minulle tämä ”kaikki on unta ja harhaa vain” -asetelma on lähinnä turhauttava. Suosittelen siis epämääräisyyksien ystäville, mutta isoin varauksin.