User Profile

Uuvuttava raportti Ismo Alangon urasta. Kovin monesta henkilöstä en olisi tällaista jaksanut lukea, Ismon musiikinteon vaiheet kiinnostivat kuitenkin tarpeeksi (hänen taiteenulkopuolisesta elämästään tässä oli aika vähän). Hypin kyllä yli vähemmän kiinnostavien levyjen biisikohtaiset analyysit.

En tiedä tuliko kirjan kanssa kiire, mutta teksti olisi pitänyt vielä oikolukea. Nyt oli tavuviivoja keskellä sivua, puuttuvia sanoja, toistuvia lauseita, samat jutut monta kertaa, jne. Jäi vähän juostenkustu fiilis koko kirjasta.

Ihan jees murhamysteeri. Oli mukavaa lukea Hercule Poirot’n ensiesiintyminen, vaikkei Christien tyyli tässä vielä ollutkaan hioutunut huippuunsa.

Oz on erinomainen paikkojen kuvaaja. Autiomaahan rakennetun kaupungin kadut, paahteiset päivät ja viilenevän illan pimeys - aivan kuin olisin itse ollut paikalla.

Myös henkilöt olivat mielenkiintoisia, mutta itse kertomus ei tällä kertaa tempaissut mukaansa. Kulissien vaikuttavuus vei kai huomion näytelmältä.

Hyvin kirjoitettu kirja surusta, ajasta ja itsereflektiosta. Viimeinen luku kuitenkin lannisti fiilistä ja laski kirjan arvosanaa, se meni jotenkin turhan hollywoodiksi ja imeläksi. Tai kenties kyse on siitä, että olisin mielummin lukenut enemmän päähenkilön matkasta sinne loppuun tuollaisen äkkinäisen hypyn sijaan.

Tulipa viimein luettua vuosia hyllyssä odottanut kirja. En enää muistanut miksi sen olin aikanaan ostanut, mutta näköjään oli menevä cyberpunk-seikkailu 90-luvulta. Hyvin oli kirjan teknologiakuvauskin kestänyt aikaa.

Avioparin päiväkirjoiksi kirjoitettu kirja oli toteutetettu mestarillisesti. Pariskunta pelasi päiväkirjojen avulla peliä, joka auttoi heitä elämään toteuttamaan toisaalta omia intohimojaan ja toisaalta omia velvollisuuksiaan.

Vaikea kuvailla kirjaa enempää paljastamatta sen käänteitä.

Tässä kirjassa oli varmaan tasoja, jotka menivät yli hilseen, mutta silti ”ihan kiva” kertomus nykypäivän Pekingistä. Hifimaailma on jossain määrin tuttua itsellekin, joten se puoli tarinassa oli kiinnostava. Jäin miettimään muuttuiko kertoja tässä nyt ihmisenä: viimeinen sivu viittasi vähän siihen suuntaan, vaikka muuten lopun tapahtumat eivät.

Oli hauska lukea uudestaan kirja, jonka muistan tehneen vaikutuksen kun olin parikymppinen opiskelija. Silloin oli helppo samaistua päähenkilön rakkauden, kuoleman, itsensä etsimisen ja viskin ympärillä pyörivään elämään. Nyt lukukokenus oli lähinnä nostalginen.

Murakami on yksi suosikeistani, mutta Komtuurin surman jälkeiset suomennokset ovat jääneet lulematta. Ensimmäisen persoonan novellit olivatkin täydellinen väline palata Murakamin maailmaan: jättiläiseepoksen sijaan pieniä annoksia kirjailijalle tyypillistä maagista realismia.

Tämä oli niitä kirjoja, joissa kannattaa heittäytyä kirjailijan (ja kääntäjän) armoille ja seilata tekstin läpi luottaen tarinaan. Ja Ali Smithiin kannatti luottaa: ajasta, paikasta ja olemisen tasosta toiseen hyppivässä tarinassa säilyi kuitenkin koko ajan punainen lanka, jota seurata.

Mistä kirja kertoi? Ilmeisesti Brexitin jakamasta kansasta ja yleisestikin politiikan muuttumisesta yhteisten asioiden hoitamisesta joksikin muuksi. Enemmän kai kuitenkin muistoista, tarinoista ja ihmiselämän arvaamattomuudesta.

Väylän päähenkilö on maatilan tytär, joka saa tehtäväkseen viedä perheen karjan Ruotsiin turvaan Lapin sodan alta. Aikuiset ovat sodassa tai menneet edeltä. Mukaan lähtee onneksi muita nuoria. Tiet ovat täynnä pakolaisia, ja lehmien hyvinvoinnin lisäksi huolta herättää kadonnut äiti.

Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti pohjoista luontoa, pakolaisuuden epätoivoista sekasortoa, lehmien sielunelämää ja nuoren ihmisen (liian aikaista) kasvua aikuisuuteen.

Paljon lyhyitä tekstejä, joita oli vaikea lukea montaa peräkkäin ilman että hahmot ja tapahtumat sulautuivat toisiinsa. Luinkin kirjaa puoli vuotta vähän kerrallaan ja nyt on vaikea sanoa pidinkö kirjasta. Tarinat olivat usein viihdyttäviä, mutta keskenään liian samanlaisia.

Hyvin erityylinen kuin aiemmin lukemani Nelsonin kirjat. Näissä esseissä oli luonnontieteellisen koulutuksen käyneellä välillä vaikea pysyä mukana kun käsitteet olivat vieraita ja virkkeet polveilevia. Varmaankin pidin viimeisestä, ilmastonmuutosta käsittelevästä, tekstistä eniten, koska se oli aihepiiriltään tutuin.

Nelsonin pohdintaa vapauden ja hoivan teemoista taiteessa, seksissä, päihteissä ja ilmastonmuutoksessa oli ilo lukea. Niin kuin parhaat kirjat yleensäkin, Vapaudesta tarjosi uusia näkökulmia maailmaan. Ja niin kuin parhaat esseistit, Nelson ei käsitellyt aiheitaan mustavalkoisesti valmiiden totuuksien kera.