Reviews and Comments

Jälleen kerran Kuolema kyllästyy osaansa ja lähtee etsimään jotain muuta, ja ihmisen pitää ruveta hoitamaan Kuoleman hommia. Hohhoijaa... Sitten rockmusiikki rupeaa villitsemään kansaa, ja päästään pohtimaan, mitä kuolemattomuus tarkoittaa. Sekä tietenkin vääntämään paljon sanaleikkejä rockbändien ja -biisien nimistä. Tämä olisi ehkä ollut vähemmän puuduttava, jos tässä olisi ollut jotain omaperäistäkin eikä pelkkää rock- ja elokuvakliseiden coverointia.

Tällä kirjalla tuntuu olevan jotenkin valtava maine suomifandomissa, mutta minuun tämä ei ihan kolahtanut. Kirja on leimallisen kaksarimainen ja koostuu kovan scifin puitteisiin puetuista humanistisista novelleista, jotka muodostavat jonkinlaisen yhtenäisen kaaren. Kaikkialla tunnelma on masentavan yksinäinen, ja kokonaissanoma on, että vaikka ihminen kuinka leviäisi kautta avaruuden, olisi hän silti oman pienuutensa vanki. Ja välillä ihmisellä on isot tissit, joita on kiva puristella kylpyammeessa.

Rasististen ennakkoluulojen ja syrjinnän provosoimat jengimellakat uhkaavat Ankh-Morporkin rauhaa, ja yövartioon palkatut vähemmistöalokkaat joutuvat heti rauhoittelemaan tulehtuneita välejä. Samaan aikaan hullu asemies murhaa ihmisiä pyrkiessään kohti päämääräänsä, saada kaupunkiin jälleen kuningas — joka todisteiden mukaan ei ole kukaan muu kuin yövartion karismaattisin hyvä kyttä. Tiivistunnelmainen urbaani kohellus on edelleen (tai jälleen) hyvin ajankohtainen, kun rasismi ja poliisiväkivalta liikuttavat ihmisiä ja vaatimukset poliisitoiminnan alasajosta kovenevat. Romaanissa kuitenkin hyvä kyttä lopulta pelastaa päivän, säilyttää hyvyytensä ja onnistuu saamaan yövartiolle lisää resursseja. Siitä huolimatta lukuelämyksenä tämä on sarjan keskimääräistä tasoa parempi.

Novellikokoelma, jossa älykäs ja aina yhtä moitteettomasti käyttäytyvä herrasmiespalvelija ratkaisee tyhjäntoimittajapoikamiesisäntänsä tyhjänpäiväisiä henkilökohtaisia ongelmia sukulaisten, kaverien ja naisten suhteen. Minun on vaikea löytää hauskuutta sadan vuoden takaisesta brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, mutta kirja ansaitsee toisen tähtensä vivahteikkaalla kielenkäytöllä. Tätä lukiessa jäin miettimään, millaista ficciä saisi aikaan asetelmasta, jossa Jeevesillä keittää yli (ilman että se tietenkään näkyy mitenkään).

Tämä on päätynyt hyllyyni kaksikielisenä kuriositeettina, ja ehkä joskus osaan farsiakin niin että voin lukea myös sen puolen tästä kirjasta. Mutta niin, runoja ja kolumneja, ei mitään erityistä.

Syrjäisessä ja pienessä kuningaskunnassa on tulossa kuninkaalliset häät, ja tuleva kuningatar Magrat etsii pikakelauksella itseään. Häävieraiden joukossa on myös Granny Weatherwaxin nuoruudenheila, ja joitakuita vanha suola janottaa niin että pitää hypätä jokeen janoa sammuttamaan. Mutta maailmojen välinen raja häilyy, ja haltiat ovat tulossa loisimaan ja pilaamaan kaiken. Pratchett hahmottelee aateliston todellisia kasvoja tarinassa, joka on taas vaihteeksi ihan hauska.

Novellikokoelma. Osassa novelleista on todella vahva ja sopivalla tavalla kutkuttava outouden tunne, ja osa novelleista taas on aika plääh. Välissä myös joitain runomuotoisempia tarinoita.

Tällä kertaa ruoditaan uskontoja, filosofiaa ja jumalten olemusta sekä muovataan pseudolähi-itää uuteen uskoon. Kirja lähti vähän hitaasti ja puuduttavasti liikkeelle, mutta vetävyys kasvoi olennaisesti tarinan edetessä.

Keskimäärin ihan viihdyttäviä novelleja. Parhaiten mieleen jäivät kovan onnen ketku Claudista kertovat tarinat. Sen sijaan kaikissa vanhemmissa Playboyssa julkaistuissa veijarinovelleissa olennaisena juonielementtinä oli jonkin sortin raiskaus, mikä ei tietenkään genressään ole mitään poikkeuksellista, mutta teki kokoelman lukemisesta vähän nihkeää.

Pääsääntöisesti ihan lukukelpoisia novelleja. Aikuisten Dahl sopii minulle selvästi paremmin kuin lasten Dahl, jos kohta ei mistään maailmaa mullistavasta lukuelämyksestä ollut kyse.

Kuuroustutkimuksen toisen aallon kirja, jossa kolmisenkymmentä tutkijaa erilaisista taustoista eri puolilta maailmaa kirjoittaa kuurouteen ja kuuroihin liittyvästä kansainvälisyydestä. Koska kuuroja elää melko tasaisesti kaikkialla maailmassa mutta ei missään kovin paljon, kansallisten ja kansainvälisten yhteyksien hakemiseen muiden kuurojen kanssa on pitkät perinteet. On jopa syntynyt yleismaailmallinen kuurojen samuuden käsite. Tässä kirjassa tarkastellaan tätä käsitettä kriittisesti, ja huomataan, että harmonisen samuuden kuoren alla on paljon jännitteitä ja ristiriitaisuuksia, ei vähiten pohjoisatlanttisten rikkaiden maiden ja muun maailman välillä. Intersektionaalisuuden käsitettäkin jo vilautellaan, joskin sitä on tarkasteltu enemmän vasta tätä myöhemmin ilmestyneissä julkaisuissa.

Dinan kirjasta alkaneen trilogian kakkososa, jota ei ole suomennettu, joten luin hollanniksi. Dinan kirjan lukemisesta on jo niin monta vuotta, etten ihan tarkkaan muista mitä siinä tapahtui, mutta tässä jatketaan saman perheen tarinaa. Päähenkilönä on tällä kertaa Dinan poika Benjamin. Dina katoaa maisemista jonnekin Eurooppaan selloa soittamaan, Benjamin lähetetään Tromssaan lukioon, ja sieltä hän jatkaa Kööpenhaminaan opiskelemaan lääkäriksi. Koko kirjassa on kyse siitä, miten Dinan teot varjostavat Benjaminin varttumista, ja lopuksi Benjamin pääsee tekemään tiliä äitinsä kanssa. Benjaminilla on Kööpenhaminassa omat naisseikkailunsa, joiden seurauksena syntyy Karna, joka on saanut osakseen trilogian kolmososan.

Koostuu romaaneista Charlie and the Chocolate Factory ja Charlie and the Great Glass Elevator. Ainakin ensin mainittu tunnetaan myös elokuvasovituksista, ja minulla on hämäriä muistikuvia jostain 80-luvulla näkemästäni elokuvasta, mutta kokonaiskuvan juonesta sain vasta nyt. Eksentrinen kapitalisti ja kolonialisti Willy Wonka kutsuu viisi onnekasta lasta kiertokäynnille suklaatehtaaseensa. Kiertokäynnin aikana ahneille käy juuri niin kuin ahneille käy. Köyhän kodin Charlie ei lankea houkutuksiin, ja lopussa hän saakin yllätyksekseen koko tehtaan perintönä Willy Wonkalta.

Jälkimmäisessä romaanissa lennetään ensin lasihissillä avaruuteen aiheuttamaan kansainvälinen selkkaus ja taistelemaan avaruusolioita vastaan, ja sen jälkeen palataan suklaatehtaaseen, jossa vanhuksia ensin nuorennetaan ja sitten vanhennetaan takaisin lääkkeellisesti. Minun oli vaikea löytää tästä jälkimmäisestä kohelluspätkästä varsinaista juonta.

Eläin- ja vähän ihmistarinoitakin viktoriaaniselta siirtomaa-ajalta, joten etenkin ihmiskuvaus on odotetun vanhentunut ja siten en tätä tällaisenaan nykylapsille lukisi. Pääosassa seikkailee aivan pienestä asti viidakon eläinten kasvatiksi päätynyt Mowgli-poika, ja hänen kumppaneinaan ovat mm. Baloo-karhu, Bagheera-pantteri, Akela-susi ja Kaa-python sekä verivihollisena tiikeri Šere Khan. Sivujuonteina osa tarinoista hyppää Intian ulkopuolelle, välillä peräti arktisille alueille saakka. Sympaattisin sankareista on epäilemättä sivettikissa Rikki-Tikki-Tavi.

Suomennos on alkuperäinen vuonna 1908 julkaistu, ja siitä pari kiinnostavaa huomiota. Esipuheessaan suomentaja valittelee, että suomen kieli tarvitsisi oikeastaan kokonaan uuden sanan kuvaamaan intialaista junglea, mutta paremman puutteessa hän päätyi suomentamaan sen viidakoksi, vaikka se tarkoittaakin eri asiaa — kun taas nyttemminhän vaatii erityisiä ponnisteluja ymmärtää viidakko joksikin muuksi kuin trooppiseksi metsäksi. Kiitos tästä merkityksen muutoksesta kuulunee juuri Viidakkokirjalle. Niin ikään kirjassa esiteltiin käsite viidakon laki, joka on sittemmin alkanut elää arkisessa kielenkäytössä ihan omaa, kirjassa esitellystä käytöstä poikkeavaa elämäänsä.