Reviews and Comments

Trilogian kakkososa nyt näin viimeisenä. Sadistisia seksuaalisen väkivallan kuvauksia, jotka tekevät lukemisesta epämiellyttävää, mutta ehkä sitä on tavoiteltukin. Teema vähän sellainen, että riippumatta siitä, kuka on sortaja tai mikä maa mikä valuutta, sama kaiku on askelten. Puitteina jälleen virolaiset Neuvostoliiton sorron uhreina.

Kertomus Viron tapahtumissa toisessa maailmansodassa, kun itsenäisyys, neuvostovalta ja natsivalta vuorottelivat ja raastoivat ihmisiä suuntaan jos toiseenkin. Päähenkilöiden kohtalot summataan 1960-luvulle sijoittuvissa kohtauksissa. Kaksois-, kolmois- ja tiesmitenmoniselämä on näissä olosuhteissa selviytymisen ehto ja yksikin väärä sana tai ele voi muuttaa koko loppuelämän.

Huomasin myös, että luin vahingossa trilogian päätösosan ennen kakkososaa, koska luulin että kakkososaa ei meillä ole (oli eri hyllyssä). Mutta ei kai se niin nuukaa, luen kakkososan sitten joskus.

Kohellusnäytelmä lööppijulkisuuden kiroista. Muutama irtovitsi hersytti ihan nauruksi, mutta kokonaisuus ei iskenyt lähellekään niin lujaa kuin Laaksosen runot.

Kurssikirjaksi mukavan sujuvalukuinen perusesitys aiheesta. Kirjoittaja esittelee tekstin lomassa paljon kaksi- ja monikielisyyteen liittyviä myyttejä ja kertoo, miten asiat tutkimusten valossa oikeasti ovat. Aivan alussa kerrotaan, että maailmassa on enemmän kaksi- ja monikielisiä kuin yksikielisiä ihmisiä ja että monikielisyys on yleisintä monissa Afrikan ja Aasian maissa. Siitä huolimatta melkein kaikki kirjassa mainitut esimerkit ovat Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Tämä on kirjan heikkouksia. Olisin niin mielelläni lukenut vaihteeksi enemmän Aasian ja Afrikan monikielisyydestä. Toinen kirjan heikkouksista on se, että siitä puuttuu se yhteiskunnallisen analyysin terävyys, jonka ympärille esim. vasta lukemani Skutnabb-Kankaan vanha kirja suunnilleen samasta aiheesta pitkälti rakentui.

Syksyn kurssikirjoihin kuuluva perusesitys kieltenopetuksesta vähemmistöihin ja enemmistöihin kuuluville lapsille. Toisaalta tarkastellaan sitä, mitä tutkimukset sanovat hyvistä ja toimivista tavoista opettaa kieliä, ja toisaalta sitä, miten kieltenopetus ja opetus ylipäätään on järjestetty eri maissa eri väestöryhmille ja mitä käytössä olevat järjestelyt kertovat opetuksen tavoitteista.

Kirja on 1980-luvulta, ja ensimmäinen ajatus oli, että eikö aiheesta nyt ole mitään freesimpää kurssikirjaa saatavilla, kun onhan aiheen tutkimus varmasti ehtinyt sinä aikana edetä jo paljon. Mutta jo alusta asti kävi hyvin ilmi, että kirjan tapa käsitellä mm. rasismia ja kapitalismia ei ole (valitettavasti!) vielä mitenkään päässyt vanhenemaan — näitä samoja asioita ja näkökulmia kohtaa esimerkiksi päivittäin somessa. Terminologia ja argumentaatiorakenteet ovat ehkä vähän menneiltä vuosikymmeniltä, se myönnettäköön, mutta on hämmentävää huomata, millaiseen taantumuksen alhoon julkinen keskustelu näistä aiheista ehti vajota Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja vasta nyt aletaan olla tilanteessa, jossa 1980-luvun lopussa pysähtyneestä kehityksestä voidaan jatkaa eteenpäin.

Turboahdettu nousukausiromaani länsimaisen ihmisen jääräpäisestä matkasta kohti ilmastokatastrofia ja sukupuuttoaaltoa sekä siihen liittyvästä puritanistisesta kaksinaismoralismista. Olen jostain syystä vältellyt Sinisalon romaaneja, koska ennakko-odotuksena on, että lukukokemus olisi jotenkin raskas. Kielen tasolla tätä luki kuitenkin hyvin nopeasti ja mielellään. Kirjan kolmas näkökulmahenkilö tuntui todella pitkään tosi irralliselta, mutta loppua kohti sekin löysi paikkansa.

Kännö jatkaa okkultismin kanssa leikkivien taiteilijapiirien tutkiskelua, eli tavallaan tässä on aika paljon samaa kuin Mehiläistiessä, vaikka miljöö ja henkilökuviot ovatkin erilaiset. Kokonaisuus on ehkä hiukan enemmän levällään eikä minulle tullut tästä yhtä voimakasta vau-tunnetta. Mutta ihan jepa tarina silti, tulevaa suuntaa oli usein vaikea nähdä etukäteen ja yllätyksellisyys säilyi.

Samoissa kansissa novellikokoelma ja romaani, kumpikin yhtä sekavaa ja puuduttavaa luettavaa. Häijyjä ihmisiä tekemässä toisilleen pahaa, ja sen sellaista.

Trilogia ei loppunut ihan niin briljantisti kuin olisi voinut loppua. Ykkösosassa monet pikkuseikat aluksi häiritsivät, mutta kun pääsi ykkösosan loppuun, ne loksahtivat kohdalleen ja saivat tarinan maailmassa mitä parhaimman selityksen. Noh, tässä kolmososassa näitä ykkösosan pikkuseikkoja on yritetty paikkailla tavalla, joka näyttää lähinnä siltä, että ykkösosaankin ne päätyivät lähinnä huolimattomuudesta eikä suunnitellusti. Mälsää, olisin tykännyt että linja olisi pitänyt loppuun saakka. Niin ikään loppuratkaisu oli suoranainen lässähdys: siilossa muhineet runsaat sata muricalaista pääsevät ihmisistä tyhjään maailmaan, ja heti he suunnittelevat täyttävänsä koko maailman muricalaisen kulttuurin uudella tulemisella. Olisi ollut paljon jämäkämpää, jos näille muricalaisille siilosta päästyään olisi selvinnyt, että heh heh, maailma onkin jatkanut kulkuaan muricalaisista huolimatta koko sen ajan kun he luulivat tuhonneensa kaiken. Mutta kai tämmöinen keskinkertaisuuden yläpuolelle nouseva itsereflektio on sitten liikaa vaadittu muricalaiselta dystopiakirjalta.

Sarjan kakkososa taustoittaa sitä, kuinka ykkösosan tilanteeseen päädyttiin. Ihan hyvin mukaansa vetävää kerrontaa taas, vaikka juoni onkin nyt ykkösosaa poukkoilevampi ja se vähän särki imua silloin tällöin. Ehkä suurin epäuskottavuus koko taustatarinassa on siinä, että Yhdysvaltain liittovaltio saisi muka ihan parissa vuodessa aikaan jotain niin massiivista ja konkreettista ja vieläpä niin, että yksityisillä yrityksillä ja biljardööreillä ei olisi keskeistä roolia koko hommassa (tai ehkä ne sit valkenee siinä kolmososassa, mene ja tiedä, mutta tarina ei vihjaissut lainkaan siihen suuntaan). Suomennoksessa loksauteltiin palasia kohdalleen ihan urakalla, minkä lisäksi ihmettelen, miksi kirjan nimi (shift) on suomennettu siirrokseksi, kun kirjassa muuten puhutaan koko ajan työvuoroista eikä kertaakaan mistään siirroksesta.

Nyt oli kyllä aika päräyttävä lukukokemus. Mitä tässä oikein tapahtui ja mitä ei tapahtunut? Erinomaista! Kännö ei pelkää käyttää mutkikkaita lauseita eikä käsitellä vaativia aiheita suu virneessä. Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun natsit yrittävät valjastaa okkulttisia voimia käyttöönsä. Sen jälkeen pyöritään aivan absurdeissa 1960-luvun taidepiireissä. Sitten kun pikku hiljaa luulee pääsevänsä jyvälle siitä, mihin kirja on menossa, eteen lävähtääkin taas jotain odottamatonta. Aivot jäi vähän solmuun.

Novellikokoelma, Lintuselle tyypilliseen tapaan varsin hyvä. Totta kai tässä vähän vähemmänkin vetäviä novelleja on joukossa, mutta Kappelikeikka on heittämällä paras lukemani novelli ties miten pitkään aikaan.

Perkeitä varten luettu ennen vuotta 1990 julkaistu ohjelmointiopas, jonka valitsin sillä perusteella, että joskus 17 vuotta sitten jollain kieliteknologian kurssilla käytettiin jotain yksittäisiä awk-komentoja, joten arvelin, että ehkä tämän lukeminen ei olisi ihan turhaa. Mnoh, kyllä tämä nyt kuitenkin taisi olla täyttä ajanhukkaa siltäkin kannalta, koska nykyään laajojen tekstimassojenkin käsittelyyn on paljon monipuolisemmat työkalut kuin silloin, kun awk-kieli on luotu. En siis usko koskaan mitään tästä lukemaani käyttäväni, eikä päähäni kyllä mitään tästä jäänytkään. Ihan seikkaperäinen ja systemaattinen kirja kyllä, muttei tätä enää tällä vuosikymmenellä tarvita.