Reviews and Comments

Esikoisromaani, joka kerrontaratkaisunsa (ja osin maailmansa) osalta toi mieleen Sinuhe egyptiläisen.

Dostojevskiläisittäin lyhyt kirja, johon siihenkin kyllä mahtuu paljon hämmentävää jaarittelua ja päätöntä säntäilyä. Oliko pietarilainen luonteenlaatu 150 vuotta sitten tosiaan näin räiskyvää vai kuinka paljon tässä on kaunokirjallista liioittelua?

Kertomus itsessään on rakennettu suhteellisen pelkistetysti niin, että taustaa ei jaaritella ja kaiken olennaisen saa lukija itse päätellä, mikä saakin mielenkiinnon pysymään riittävällä tavalla yllä kaiken sen kohelluksen keskellä.

Lyhyt ja lohduton kertomus niistä inhimillisistä seurauksista, joita luonnon alistaminen holtittomalle taloudelliselle riistolle aiheuttaa. Tarina keskittyy kahden argentiinalaisen maanviljelijäperheen ympärille. Se alkaa, kun pahin on jo tapahtunut, ja tapahtumaketjua keritään auki vähän kerrallaan. Jos en jo muutenkin olisi tiennyt jotain Argentiinan maaseudun nykytilasta, olisin saattanut olla lukiessa paljon enemmän hukassa.

Sinänsä ihan hyviä novelleja, mutta joltisenkin masentava ja ahdistava tunnelma jokaisessa. Siihen oikeastaan tiivistyykin hyvin se, miksi niin usein tuntuu jo ajatuksenakin raskaalta lukea suomalaista nykykirjallisuutta, mutta novellimitassa kynnys lukea on toki matalampi kuin romaanimitassa.

Kirjan rakenne on hyvin vetävä ja teksti toimii. Jännitys kasvaa ja lukija odottaa, että tästä tulee jotain isoa. Psykoanalytiikan kliseillä leikitään hirtehisen ilahduttavasti. Mutta äh, lopussa tämä sitten kutistuukin ihmisen kokoiseksi oivalluskertomukseksi (ja vielä suhteellisen vastenmielisen tyypin). Odotin jotain yhteiskunnallisempaa, en sitä että nostetaan kädet pystyyn ja keskitytään märehtimään parikymmentä vuotta vanhaa rakkaussuhdetta.

Rakenteeltaan hauskasti poukkoileva ja pintatasolla vähäeleinen kertomus aatteen hyväksi uransa tehneestä taiteilijasta, joka huomaa oman aatteensa joutuneen ajan tuomitsemaksi. Kuinka tehdä sovinto oman menneisyytensä, läheisten ihmisten ja sen seikan kanssa, että on vahingossa antautunut paljon kuvittelemiansa vakavampien asioiden pelinappulaksi.

Pitkä ja paksu teema-antologia — ja arvaahan sen, miten siinä käy. Samat kliseet toistuvat novellissa toiseen. Joissakin on yritetty hiukan enemmän variaatiota perusasetelmaan, mutta lopulta novellien väliset erot kaventuvat kutakuinkin olemattomiin. Tämähän ei ole kenenkään yksittäisen kirjoittajan vika, vaan tiukasti rajattujen teema-antologioiden yleinen valuvika. Sinänsä monet novelleista olisivat päässeet paljon paremmin oikeuksiinsa jossain muussa kontekstissa.

Vaihteeksi taas kirja Lapissa olleiden ja sotineiden saksalaissotilaiden jälkeensä jättämistä vaikutuksista. Tykkäsin kirjan rakenteesta, ja kerrontakin pääosin veti ihan hyvin. Mutta jänniä nämä kirjoissa trendaavat elementit. Vasta luin samana vuonna ilmestyneen Maritta Lintusen Stellan, jossa siinäkin lupaavan musiikkitaiteilijan ura tyrehtyi toisen maailmansodan aikana ja jossa vanha Bechsteinin flyygeli esittää osaa. Sattumaako?

Kirja, jonka hienoudet ymmärtää vain, jos on kolunnut Kirkwallin kujia yöllä. Mutta jos tekstiä ei kuule mielessään Varricin äänellä ja muutenkin irrottaa lukukokemuksen pelimaailmasta, on käsissä vain keskinkertainen suoraviivainen pulp-seikkailu.

Pieni kirja herkkävireisestä aiheesta. Tämä kertomus ihmisyyden arvosta, itsekunnioituksen säilyttämisestä ja ystävyydestä on jälleen valitettavan ajankohtainen — onhan vankien käyttö orjatyövoimana noussut taas huimiin lukemiin mm. Yhdysvalloissa. Mutta luulen, että kirja on menettänyt osan vireestään käännöksen aikana. Kerronnan tulisi selvästi olla hienosyisempää eikä aivan näin toteavaa.

Ihan viihdyttävä kokoelma. Ylivertaiseksi helmeksi nousee Artemis Kelosaaren Rutto. Vahvimmat inhon väristykset antaa Heikki Nevalan Grendel.

Nautinnollisen sujuvaa tekstiä ja Lintuselle ominaiseen tapaan paljon oivaltavan hykerryttäviä detaljeja. Mutta jokin lukukokemuksessa jäi tällä kertaa vähän vajaaksi. Ehkä se, että tässä ei ollut oikein samastumispintaa minulle. Tai sitten luin tätä liian väsyneenä. Tai sitten en vain päässyt yli siitä, miten väärin Borgå folkakademin sijainti suhteessa puistoihin ja kahviloihin oli esitetty.

Pikkuisen alkoi ennen käännekohtaa puuduttaa, kun tyypit vain ravaavat jo kolmatta kirjaa ympäri maata eivätkä koskaan saavuta sillä yhtään mitään. Mutta sen jälkeen vauhti sitten kiihtyikin ja tapahtumat eskaloituivat vikkelään. Tai no, jos neljääsataa sivua voi sanoa vikkeläksi.

Mutta nimessä luvattua miekkamyrskyä ei tässä kirjassa oikeastaan ollut. Varsinaista taistelua oli jopa hyvin vähän ja kähinät enemmän henkilökohtaisia.

Jaconia oli minulle ennestään tuntematon maailma, joten en ennen kirjan lukemista oikein tiennyt, mitä olisi odotettavissa. Yllätyinkin ihan iloisesti. Antologian novellit ovat hyvin vahvasti miekkaa ja magiaa, mutta kaikissa tarinoissa on mukana humoristinen ja veijarimainen pohjavire. Ja tarinoiden maailma on siinä mielessä avoin ja monipuolinen, että yksikään antologian novelleista ei tunnu olevan ristiriidassa muiden kanssa, vaikka kirjoittajia on toistakymmentä.

Mutta lievää toisteisuuden tuntua kokoelman edetessä silti ehtii tulla. Peruskuvio on aina sama: joukko praedoreja lähtee ryöstämään aarteita Borvariasta, ja heille käy kalpaten joko matkan aikana tai sen jälkeen. Jos lukijana olisi osannut asennoitua siihen, että tämä on se teema jota varioidaan, olisi toisteisuuden voinut ehkä helpommin sivuttaa.

Näppärän viihdyttäviä novelleja. Vaikka aiheena on avaruus, ei ole kyse mistään varsinaisesta kovasta scifistä, vaan tarinat kertovat enemmän ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista.