Kirjailija-kirjantekijä, kielitaiteilija ja -tieteilijä. Kirjakasan ylläpitäjä.
Luen vähän kaikenlaista, kaunoa ja tietoa, ties miten monella eri kielellä. Kirjoitan ennen kaikkea absurdia realismin rajoilla keikkuvaa proosaa.
This link opens in a pop-up window
Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan henkeen ja tunnelmaan hyvin sopivia historiallisia ja spefahtavia novelleja, jotka saavat lukijan jälleen näkemään Barcelonan tarpeettoman romanttisesti. Mutta toki, kuten itse romaanisarjassa, myös näissä tarinoissa miehet toimivat ja naiset ovat vain neitsyen, huoran tai äidin sivuosassa.
Komedia venäläisen ylimystön seurapiirinokittelusta ja naimakauppajuonista. Ihan jees, vaikka aihe on kaukana varsinaisista mielenkiinnoistani, mutta Dostojevskin kirjoitus on aina hyvää.
Tarinana hyvä kirja nuoresta pöyhkeästä runoilijasta, joka tekee sopimuksen saatanan kanssa ja sitten kärsii siitä lopun ikäänsä. Kierretään ympäri Eurooppaa ja tavataan Nietzsche ja Steiner. Mutta kun näinä aikoina kirjoittaa kirjan, jossa esitellään natseja ja natsien aatteita, niin vähän kyllä panee miettimään, että vaikka natsit esitetäänkin pahuuden ruumiillistumina, niin eihän se vain ole tekosyy päästä lausumaan julki natsiaatteita — etenkin kun Kännö flirttailee tämän saman aiheen kanssa kirjasta toiseen.
Vähän pettymys kyllä. Aikoinaan pidin Concept M:stä, joten odotin jatko-osaltakin suhteellisen paljon. Mutta... On siis kulunut runsaat 20 vuotta Concept M:n tapahtumista, mystinen tauti, jonka näkyvin oire on värittömyys, vaivaa jo lähes puolta Länsi-Euroopan väestöstä — ja silti esitetään, että edes sairauden syytä ei vielä tunneta. Kamoon nyt, kyllä sen mittakaavan tauti olisi jo siinä ajassa tutkittu perinpohjaisesti. Koko sairaus tuntuu muutenkin olevan nyt sivuosassa, ja pääosassa on vähäeleinen ja kuiva agenttitarina kevyttotalitaristisessa ympäristössä. Ja kun sanon kuiva, niin tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten suuri osa tapahtumista kerrotaan kronikkamaisesti. Ja loppuratkaisu sitten, noh, tuntuu että tapahtumat on kehitetty vasta noin puoliväliin kun sitten tulee kymmenen sivun ”toiminta”kohtaus ja se on siinä.
Kolmetoistavuotiaan keskiluokkaisen koulupojan kipuilua vuoden 1982 Britannian maaseudulla, jossa koulu on läpeensä sadistinen paikka, vanhempien avio-onni rakoilee ja Thatcher pullistelee voimainsa tunnossa. Paljon kuvailua poikien välisistä tappeluista ja paikan hakemisesta nokkimisjärjestyksessä, ja kieli on sen mukaisesti paikoin roisia (ja hyvin suomennettua!). Britannian ajankohtaiset ulko- ja sisäpoliittiset teemat vaikuttavat paikoin päälleliimatuilta ja infodumpahtavilta pikakelauksilta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvää ajan- ja paikankuvaa.
En oikein tiennyt mitä odotin, kun aloin lukea. Eniten luulin edessä olevan jonkun eräkirjan, mutta ehkei sittenkään kun muistin ketkä kaikki tätä on kehuneet. Ja jumalauta täähän olikin huumorispefiä!
Vereväkielinen romaani Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla.
Keitä olivat maalarit, jotka koristivat Suomen keskiaikaisia …
Kanto on jälleen osannut kirjoittaa romaanin, jossa on sekä pistävää huumoria että herkistymään saavia ihmiskohtaloita. Kirjan ehdoton tähti on tietenkin Pelliina, joka on autistiseksi henkilöksi varsin kelvosti kirjoitettu — tai no, aivan ensimmäinen kohtaaminen Pelliinan kanssa sai pelkäämään, että metsään menee, mutta ote parani selvästi jo heti toisessa kohtaamisessa.
Kellarin yksinäisyyteen erakoitunut ja katkeroitunut kertoja tilittää siitä, miten ihminen toimii vaikka omaa etuaan vastaan, jos vain saa päättää oman tahtonsa mukaisesti. Yllättävän osuvasti sopii nykypäivänkin ilmastodenialistien, rokotevastaisten sun muiden järjenvastaisesti toimivien ihmisten kuvaamiseen. Ei kuitenkaan missään suhteessa kevyttä tai viihteellistä luettavaa, vaan lukijana tuntuu kuin olisi vedetty kölin alta.
Aika jämäkkä kokoelma kauhunovelleja noin sadan vuoden takaa, vaikka sinänsä tässä ei hirveästi paineltu minun kauhunappuloitani. Lopussa on myös jokunen hiukan humoristisen puolelle menevä tarina, etenkin absurdi Sherlock Holmes -ficci ja suorastaan bataranamilaisiin sfääreihin yltävä Ande Irtotukka. Kokoelman suurin puute on tekninen, sillä tekstit lienee koottu skannaamalla vanhaa painosta eikä skannausta ole sitten oikoluettu ollenkaan, joten kirja on täynnä aivan älyttömiä kirjoitusvirheitä, jotka yleisyydessään saavat paikoin epäilemään ihan oikein kirjoitettujen sanojenkin oikeellisuutta.
Autofiktiivinen kasvutarina, jossa pienestä asti miehisistä sukupuolirooliodotuksista piittaamaton keskiluokkaisen perheen poika selviytyy läpi koulumaailmasta ja yliopisto-opiskelut aloitettuaan vihdoin myöntää itselleenkin sen, mikä on ollut jo kaikille muille selvää, eli että hän tykkää pojista. Kirja loppuu siihen, kuinka hän tulee perheelleen kaapista ja saa osakseen kaikkien perheenjäsenten hyväksynnän. Ihan jees kirja, konstailemattoman suoraviivaista ja avointa tilitystä, johon moni seksuaalisuutensa ja sukupuolisuutensa kanssa kipuileva nuori voi varmasti samaistua. Kirjailija on muuten Hollannissa ilmeisesti jonkin sortin TV-julkkis.
Eläinsatuja, joissa kovin monessa on hirveän epäoikeudenmukainen lopetus. En tiedä, onko nämä kirjoitettu lapsille, mutta en minä ainakaan haluaisi omille lapsilleni tällaista lukea.
After Dark (アフターダーク, Afutā Dāku) is a 2004 novel by Japanese author Haruki Murakami.
Erinäisin tavoin hieman erilainen Murakamin romaani. Ensinnäkin tämä on lyhyt, sopii hyvin luettavaksi yhdellä istumalla esimerkiksi yhden yön kuluessa, mikä onkin sopivaa, sillä kirjan tapahtumatkin sijoittuvat yhteen yöhön Tokiossa. Toisekseen päähenkilö ei ole itseään etsivä varhaiskeski-ikäinen jannu, joka löytää menneisyydestään jotain mystistä, vaan kaksi eri syistä kaupungilla yötä valvovaa nuorta kohtaa toisensa sattumalta ja toinen tuppautuu toisen seuraan. Kolmanneksi kertojaratkaisu on erikoinen, joskin tämä sinne tänne zuumaileva me-kertoja on kirjan ontuvimpia elementtejä. Mutta hiukan vinksahtanut ja mystinen tunnelma on silti kohdallaan, kuten Murakamin romaanilta sopii odottaakin.
Kertomus myöhäiskeski-ikään ehtineistä lapsuudenystävistä ja heidän viimeisestä tilinteostaan. Kaunista, kuten Lintusen kirjoitus aina.
Suurin piirtein kronologisesti järjestetty novellikokoelma antaa hyvän yleiskuvan Venäjällä elävän vähemmistökansan kohtaloista 1900-luvun alusta näihin päiviin saakka. Ensin kaikki on viimeisen päälle kurjaa, nälkä ja väkivalta ovat jatkuvasti läsnä. Sitten tulee vallankumous ja valistus, elämä alkaa modernisoitua. On aika käydä sotaan fasisteja vastaan. Sen jälkeen ollaan ahkeria ja tunnollisia neuvostokansalaisia. Perestroikan myötä yhtenäisyys alkaa rakoilla. Lopuksi rakenteet hajoavat ympäriltä ja kaikki on taas kurjaa. Väkivalta ja ryyppääminen eivät kuitenkaan poistu kuvioista missään vaiheessa.
Pääosin novellien juonet eivät ole mitenkään kovin monimutkaisia, joten lukeminen käy sutjakkaasti. Etenkin neuvostoajan novelleista näkyy myös selvästi tietynlainen agenda, tai ehkä voisi sanoa, että liian soraääniset novellit loistavat poissaolollaan. Tämän vuosituhannen puolelta mukana taas on jokunen kokeellisemmankin kerronnan tarina. Kaiken kaikkiaan udmurtialainen kirjallisuus on hyvin miehistä, sillä 37:stä mukana olevasta kirjailijasta vain seitsemän on naisia, ja naiskirjailijat keskittyvät selvästi kokoelman uudempaan päähän.
Selkäpiitä karmiva, kuin vaivihkaa kauhuksi muuttuva Nälkänummi tarjoaa lukijalle taitavasti kirjoitettua modernia goottilaista jännitystä.
Kaikista …
Tiivis ja turhia rönsyilemätön tarina keskiluokkaisesta perheestä, joka yrittää löytää paikkansa pienessä maalaiskylässä, mutta perheen lapsi kuoleekin. Oikeastaan tarina alkaa siitä, kun vanhemmat yrittävät päästä eteenpäin lapsensa kuoleman jälkeen, ja kuolemaan liittyvät olosuhteet paljastuvat kitsaasti kirjan edetessä. Jotain vuosisataista siihen tuntuu liittyvän.
Tunnelma toimii, ja englantilaisten maalaiskylien ja perheiden painostava dynamiikka suorastaan vyöryy lukijan päälle. Tämän tästä saa kyllä miettiä, että miksi brittien pitää aina vääntää itsensä sellaisille mutkille kanssakäymisessään.
