Reviews and Comments

Romaani Biafran valtion synnystä, sen lyhyestä olemassaolosta, sodasta ja nälänhädästä. Keskiössä ovat Nigerian ehdottomaan eliittiin kuuluvan perheen kaksostyttäret, jotka ovat tottuneet rikkaaseen elämään mutta jotka sodan myötä joutuvat kärsimään siinä missä muutkin ja menettävät myös omaisuutensa. Sisällöllisesti kiinnostava kurkistus 1960-luvun juuri itsenäistyneeseen Nigeriaan ja sen sisäisiin ristiriitoihin, mutta kerronta oli vähemmän vetävää ja lukemista sai tehdä ihan tosissaan.

Lyhyt ja jokseenkin fragmentaarinen kuvaus transkokemuksesta. Siitä kun ei ole nainen muttei oikein mieskään. Siitä kuinka hankalaa on saada rintojenpoistoleikkaus. Siitä kuinka ulkonäön muuttuessa muuttuu myös ihmisten suhtautuminen, niin läheisten kuin tuntemattomien. Ja siitä kuinka omakin suhtautuminen läheisiin muuttuu.

Kuusikymppisen miehen muistisairas äiti on vastikään kuollut, ja sitten entinen työkaveri tulee hakemaan hiukan oudolle keikalle. Ajellaan päiväkausia, päähenkilö muistelee nuoruuttansa ja äitiään, sitten itseajava auto raiskaa päähenkilön ja päähenkilö on siitä itse asiassa ihan mielissään, ja matka jatkuu taas. Eli kyllä, aika tyypillinen hollantilaisromaani.

Ihan luettavia tarinoita, mutta ei parasta Topeliusta.

Kuninkaan hansikas kertoo Ruotsin ja Venäjän välisen sodan aikaisista suomalaisvehkeilyistä sekä sotilaan uskollisuudesta kuninkaalleen.

Linnaisten kartanon vihreä kamari on kartano- ja sukumysteeri, jossa käydään kovasti naimakauppoja.

Visentti Aallonhalkoja kertoo ylioppilasseurueesta, jonka ylioppilasjuhlat saavat kohtalokkaan käänteen, sekä kolmiodraamasta ja kaipauksesta.

Aulangon pastorinvaali on kokoelman väkevin tarina. Pahamaineista suurpitäjää hallitaan hyvien velien kesken, kunnes Turusta lähetetty pastorinsijainen saa vihiä siitä, että kaikki ei mene ihan sääntöjen ja oikeuden mukaan.

Mirabeau tädissä vieras mies saapuu hämmentämään ikälopun tätinsä, entisen hovineidin perintöä kuolaavan perheen rauhaa, ja sitten pähkäillään, että mikäs mies tämä on miehiään.

Kirjassa esitellään visuaalisen viestinnän elementtien analysoinnin perusteita, ja multimodaalisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että näihin viestinnän elementteihin sovelletaan samankaltaista systematiikkaa kuin kielen analyysiin sovelletaan. Esitystapa on johdantoteokselle sopivan suoraviivainen. Kaksi asiaa kuitenkin häiritsi. Ensinnäkin kirja on hyvin toisteinen: samoja esimerkkejä (esim. pakkauksia tai elokuvajulisteita) käsitellään luvusta toiseen hiukan eri näkökulmista, ja joka kerta toistetaan samat perusasiat analysoitavasta esimerkistä. Kaipa kirja on sitten suunniteltu niin, että luvut voi lukea myös itsenäisinä, jolloin tällainen toisteisuus palvelee lukijaa. Toinen häiritsevä seikka oli se, että kirjassa viitataan jatkuvasti esimerkkikohteiden väreihin, mutta ainakin minun pdf-tiedostoni oli kansikuvaa lukuun ottamatta mustavalkoinen. Miksi?!

Olin ilmeisesti lukenut esittelytekstin vähän huolimattomasti, koska odotin ihan erilaista tarinaa. Sen sijaan sain eteeni autofiktiivisen matkakertomuksen, jossa hollantilaismies lähtee surinamelaisäitinsä kanssa käymään ensimmäistä kertaa elämässään Surinamessa. Sitten siellä kierretään kaikkia sukulaisia ja äidin vanhoja kotiseutuja. Välissä kerrotaan äidin ja vähän isänkin elämäntarinaa ja perheen kipukohtia. Taustalla on koko ajan Surinamen presidentinvaalit, joiden takia päähenkilö maahan oikeastaan lähti käymään. Noh, lukemisessa kesti siis tolkuttoman kauan, koska odotin ihan toisenlaista kirjaa enkä oikein ollut motivoitunut lukemaan tätä. Mutta jos identiteettipohdiskelut kiinnostaa, niin sitten tämä on ihan jepa kirja.

Kun on lukenut jonkun tavanomaisen harrastajasienestäjille tarkoitetun sienikirjan, jossa esitellään ehkä satakunta sientä, voi helposti syntyä sellainen valheellinen tunne, että no niin, nyt on sienet hallussa. Noh, sitten voi tarttua vaikka tähän sienikirjaan, jossa esitellään runsaat 900 Suomessa esiintyvää sientä ja sanotaan vielä, että yhteensä Suomessa on tuhansia sienilajeja, niin voi kyllä tulla vähän mind blown -olo siitä, miten harhaanjohdetuksi tavanomaisia sienikirjoja lukemalla voi tulla! Oikein mainio opus siis, sienet ovat kiinnostavia ja jännän näköisiä ja niillä on hauskoja nimiä. Eipä tällaista lajimäärää tietenkään yhdellä lukukerralla pysty omaksumaan, ja sienet on joka tapauksessa opeteltava tunnistamaan maastossa yksi kerrallaan, mutta näin kertaluvulla saa kyllä jonkinlaisen yleiskäsityksen siitä, miten monipuolinen sienistö Suomessa on.

Koskisen romaanit ovat aina hyvin kirjoitettuja, eikä tämäkään ole poikkeus. Tarina ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin eräät muut Koskisen kirjat, mutta kunhan alun hitaudesta päästiin ohi, tarina lähti rullaamaan turhia nikottelematta. Ja näköjään Neuvostoliiton vankileirit olivat 10-luvun suomalaisen kirjallisuuden suosikkiaiheita, kun siihen päästiin tässäkin kirjassa. Joka tapauksessa mielenkiintoisesti rakennettu historiaspekulaatio.

Neljä Turusen näytelmätekstiä, jotka onnistuivat ennen kaikkea ärsyttämään eivätkä hyvällä tavalla. Kaikille teksteille yhteistä on se, että pohditaan naisen asemaa, mutta pohdinnoissa ei päästä irti sellaisesta perustasosta, jossa pohdinta tapahtuu kontrastissa miehen asemaan. Tekstejä vaivaa siis pahalaatuinen cisfeminismi, eikä näistä yksikään läpäise edes Bechdelin testiä — tokko on ollut tavoitteenakaan. Eniten minua miellytti niminäytelmä Tavallisuuden aave, ehkä koska siinä oli eniten samaa henkeä kuin Turusen romaaneissa, jotka noin yleisesti ovat hyvin onnistuneita ja paljon näitä näytelmiä kiinnostavampia lukea.

Tätä kirjaa oli aika uuvuttava lukea. Ensimmäiset kaksi ja puoli sataa sivua tuntuivat aika sekavilta ja tapahtumat irrallisilta, kerrontatyyli oli minusta ärsyttävä, ja vasta viimeisen sadan sivun aikana koko tarinaan tuli jotain tolkkua. Mutta kyllä sitten, kun loppuun asti sai punnerrettua, tästä muodostui melko voimakas kertomus eteläintialaisen yhteiskunnan jännitteistä.

Kertomus 1900-luvun alun Shanghaissa kasvavasta brittipojasta, jonka vanhemmat katoavat ja joka lähetetään Englantiin sukulaistädin hoiviin ja josta sitten tulee menestyvä yksityisetsivä. Tai oikeastaan kertomus siitä, kuinka tämä orvoksi jäänyt mies yrittää selvittää vanhempiensa katoamisen ja siinä sivussa myös... estää toisen maailmansodan syttymisen? Tai jotain? Nimittäin siinä vaiheessa, kun tarina vihdoin käy vähän vauhdikkaammaksi, se käy myös vähän sekavammaksi. Joka tapauksessa brittien siirtomaapolitiikka on kirjassa ihan aiheesta kritiikin kohteena, enkä tiedä oliko kirjoittajan tavoitteena saada lukijat sympatisoimaan päähenkilöä ja hänen perhettään mutta minä en ainakaan sympatisoinut yhtään.

Rakenteeltaan melko tyypillinen seikkailuntäyteinen elämäntarina syntymästä vanhuuden päiviin, mutta kirjasta tekee tavanomaista kiinnostavamman se, että se on kerrottu täkäläisessä kirjallisuudessa harvemmin tavatusta islamilaisesta näkökulmasta. Leo Afrikkalainen eli al-Hasan Muhammad al-Wazzan al-Fasi on todellinen historiallinen henkilö, ja tässä romaanissa Amin Maalouf eläytyy hänen elämäntarinaansa kaikkine käänteineen. Tarina alkaa muslimien hallitsemasta Granadasta, jonka kastiliaanit pian valloittavat, ja Hasanin perhe pakenee Maghrebiin. Hasan pääsee jo nuorena hallitsijan lähettilääksi, mutta aina välillä onni kääntyy huonommaksi ja sitten taas paremmaksi, ja elämä kuljettaa Afrikan halki Kairoon, sieltä Konstantinopoliin ja myöhemmin Roomaan paavin hoviin. Kyllähän tätä ilokseen luki, ja lukukokemusta voi sanoa ennen kaikkea juuri avartavaksi. Suosittelen.

Eläimet ovat sympaattisia, joten tarinat kohtaamisista eläinten kanssa voisivat myöskin olla sympaattisia. Paitsi että tämän kokoelman tarinat ovat siinä määrin vanhoja, että niiden asenne eläimiin on siinä määrin kylmä ja ilkeä, että paikoittaiset sympaattisuuden pilkahdukset eivät riitä lämmittämään tarpeeksi. Siihen kun lisätään kolonialismi, rasismi, rotuhygienia ja valkoinen ylivalta, niin ei tätä kovin viihdyttäväksi kokoelmaksi voi sanoa. Ehkäpä tällaiset vanhat tarinat olisi voinut jättää uudelleenjulkaisemattakin.

Englannin maalaiskartanoiden tuhoutuminen on ihan oma genrensä. Tässä kirjassa leskeksi jäänyt kartanonisäntä ottaa uuden nuoren vaimon, ja tarina kerrotaan nuorikon näkökulmasta. Edellinen emäntä saattaa olla kuollut, mutta hän on jatkuvasti läsnä kaikessa ja hänen kuolemaansa tuntuu liittyvän yhtä jos toista salamyhkäistä. Genrensä edustajana ihan kelvollinen tarina, joskin rytmitys voisi olla toimivampikin — ensimmäinen puolisko on niin hidasta tahkoamista, että uuvutti lukea, ja jälkipuoliskossa sitten vyörytetään käänne toisensa jälkeen. Suomennos on hiukan aikansa elänyt ja paikoin vieraannuttava, mutta kaipa se tämän aikakauden tarinaan ihan sopii.

Todellisten henkilöiden muistelmiin perustuva romaani Auschwitzissa toisensa kohdanneesta miehestä ja naisesta, jotka kumpikin selvisivät leiriltä hengissä ja elivät sen jälkeen loppuelämänsä yhdessä. Kirja sinänsä ei tarjoa mitään yllättävää uutta Auschwitzista, mutta ei tämä tietenkään mitään hyvän mielen luettavaa ole.