Reviews and Comments

Kokoelma spekulatiivisia välähdyksiä nykyisen Suomen alueella (esi)historian saatossa asuneiden kansojen elämästä. Isomäelle tyypilliseen tapaan infodumppia on paljon, naiskuvaus on kömpelöä ja ihmiset tuntuvat toimivan lähinnä persoonattomina välineinä maailman kuvaukselle. Kirjassa on kuitenkin hetkensä, etenkin silloin kun päästään toiminnallisempiin kohtauksiin, ja Lallin kostoretki on suorastaan erinomaisesti kuviteltu ja kirjoitettu. Viimeiset viitisenkymmentä sivua ovatkin sitten asiatekstiliite, jota en tällä kertaa jaksanut edes lukea.

Lapsen äänellä kerrottu kasvutarina ja sukukertomus kongolaisesta perheestä Tansaniassa. Takana ovat väkivaltaiset siirtomaa-ajat, mutta kotikasvatus on edelleen ankaraa ja väkivaltaista ja asenteet tiukan misogyyniset.

No huh, olihan kirja! Kehyskertomuksena on kahden varhaisteini-iässä ystävystyneen pojan lievästi sanottuna ongelmallinen on–off-ystävyyssuhde ja heistä toisen perheeseen ja etenkin kaksoisveljeen liittyvä mysteeri. Kirjan rakenne ei ole kuitenkaan millään tavalla suoraviivaisesti etenevä tai ylipäätään helppo. Teemoja on paljon, joista keskeisimpänä mainittakoon kuvan ja kuvattavan välinen suhde, somejulkisuus ja äärimmäisyyteen menevä ainutkertaisuuden vaatimus sekä rikkaista maista saapuvan massaturismin vaikutukset köyhiin maihin ja niiden paikallisyhteisöihin. Ja kun sanon, että rakenne ei ole mitenkään helppo, niin tarkoitan mm. sitä, että monessa kohdassa en lukijana ollut varma, olinko nyt ymmärtänyt jonkin asiat kunnolla vai jäikö jotain nyt ikuisesti mysteeriksi. Mutta kuten Rasi-Koskisen kirjojen kanssa yleensä, niin tämä on taas niitä kertomuksia, jotka jäävät lukemisen jälkeen pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen, kun mieli yrittää täyttää tarinan aukkokohtia ja yhdistellä katkelmia toisiinsa. Erinomainen!

Hautalan romaaneille tuttuun tapaan tämäkin pitää hyvin otteessaan ja saa lukemaan aina yhden luvun lisää. Vanhat kerrostaloasunnot, raput ja kellarikäytävät ovat useimmille tuttuja paikkoja, ja tähän tuttuuden tuntuun ja näiden paikkojen tietynlaiseen perustavanlaatuiseen kolkkouteen romaani rakentaakin suuren osan tunnelmastaan. Jälleen liikutaan Vaasassa ja selvästi tunnistettavissa paikoissa — mitä mahtavat oikeassa talossa asuvat ajatella romaanista, onkohan asuminen muuttunut karmivammaksi?

Yhtä kaikki, kauhuromaani on onnistunut, kun sitä lukiessa kokee epämiellyttäviä tunteita, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tosin loppu oli Hautalan romaaneista poikkeavalla tavalla ehkä vähän turhankin katarttinen. Tai no, miten sen ottaa, nyt kun tarkemmin miettii, niin ei päähenkilö lopussa millään lailla helpolla päässyt.

Miehinen romaani äärioikeiston noususta ja taidealan ahdistelijaäijistä ajalta, jolloin näistä aiheista saattoi spekuloida vielä jotenkin kevyen intellektuelliin sävyyn. Ja vaikka pääosin kirja tuntuukin sanovan, että tämmöiset munanheilaajat ovat lähinnä pateettisia luusereita, on kirjailija sortunut siihen, että romaanin huippukohdassa ääneen laitetaan nimenomaan äärioikeistolaisen puolueen johtaja, ja noin muuten kirjasta puuttuvat lähes kokonaan esimerkiksi naisten, rodullistettujen ja muiden alistetussa asemassa olevien äänet. Voi niitä viattomampia aikoja, jolloin älymystö kuvitteli, että fasismi ja seksismi pysähtyvät kun vähän tuhahtelee nenänvartta pitkin.

1700-luvun aateliston skandaalinkäryisten kirjeromaanien muotoinen tarina, jossa ollaan jatkuvasti joutsenkaula pystyssä, niin sanoakseni, ja flirttaillaan kväärilukijoiden kanssa.

Viurahtaneita tarinoita, mutta pääosin sellaisia, jotka jäivät minulle etäisiksi ja joiden nyansseja en oikein jaksanut miettiä. Parasta antia on tarina nimeltä Erityisen törkeää, joka on absurdi kokoelma Kova laki: Erikoisyksikkö -tv-sarjan jaksojen kuvauksia. Nautin siitä jopa vaikken ole kyseistä sarjaa koskaan tainnut yhtä jaksoa enempää katsoakaan.

Kirjeiden kautta kerrottu tarina kuolleena syntyneestä avioliitosta. Enpä oikein saanut tästä mitään irti.

No huhhuh, tämä kirja osasi yllättää! Odotin jotain kevyttä hömpähköä, mutta sainkin lukea terävänäköistä analyysiä saksalaisesta elämänmenosta 1920-luvun juhlien päätyttyä työttömyyden, köyhyyden ja poliittisen kärjistymisen vaivaamassa suurkaupungissa. Seksuaalisuuden suhteen ilmapiiri on vielä vapaamielinen, mutta naisen asema ei silti ole häävi. Kerronta on raikkaan suorasukaista ja tavoittaa nuoren päähenkilön äänen hyvin, jos kohta suomennos tuo mukaan oman sävynsä. Viimeinen kolmannes on otteeltaan vähän junnaavampi, mutta kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat täyttä tavaraa.

Fragmentaarinen kokoelma haastattelumuotoisia henkilökuvia etupäässä irakilaisista Irakin ulkopuolella, ja välissä on sähköpostikirjeenvaihtoa varttuneen kääntäjän kanssa. Osa haastattelumuotoisista katkelmista on kirjailijan autofiktiivistä tarinaa. Teemat ovat karuja, poliittiseen väkivaltaan, sotaan, terrorismiin, fundamentalismiin ja siirtolaisuuteen liittyviä, mutta pohjavire on silti hyvin äijäkirjamainen.

Ruotsalainen kirjallisuudentutkija lähtee Nigeriaan, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Aikansa ajelehdittuaan hän päättää lähteä Kongoon, jossa vietti lapsuutensa lähetyssaarnaajavanhempiensa kanssa. Siellä hänen oloonsa tulee vähän selkeyttä ja hän esittää jopa jokusen hyvän oivalluksenkin. Muuten vähän aikansa elänyt kirja — ei suinkaan teemojensa vaan enemmänkin kirjoitustyylinsä osalta. Takakansitekstin mukaan kirja on ”vakava komedia”, ja huumori on sen verran laimeaa, että se on koko lailla haihtunut lähes 40 vuoden kuluessa.

Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja esimerkiksi viime vuonna, kun minun ja euroviisujen tiet eivät olleet vielä eronneet. Mutta vaikka näin olikin käynyt, kirja onnistui ihan kunnioitettavasti viihdyttämään. Elähtänyt muusikko haluaa tehdä comebackin ja kokoaa tuntemistaan muusikoista epätodennäköisen sekoilijaporukan, jonka huumoribändi onnistuu voittamaan euroviisut. Matkalla sekoillaan tietenkin ihan urakalla, ja kulissien takana häärii myös sekopäinen rikollisjengin pomo. Paikoin huumori on vähän turhan äijämäistä, mutta kokonaisuudessaan tarina tavoittaa hyvin euroviisujen kultakauden tunnelman.

Nopeatempoinen huumoritarina kaveruksista, jotka yrittävät rikastua vähällä vaivalla ja keksivät perustaa saamelaisteemapuiston, vaikkeivät edes ole saamelaisia. Toisin sanoen tässä kirjaimellisesti väännetään huumoria kulttuurisesta omimisesta samalla kun omitaan kulttuuria. Sanotaan vaikka niin, että kirja ei ole kestänyt aikaa.

Jestas miten pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi vielä huonosti käännetty. Makkelipinoon.