User Profile

Rhode Islandissa asuvan ”juopon läskiperseen” — kuten päähenkilö itseään luonnehtii — vanhemmat kuolevat kolarissa. Vanhempien postin joukosta löytyy Los Angelesista saapunut kirje, jossa kerrotaan päähenkilön siskon olevan paikallisella ruumishuoneella. Tästä alkaa road trip mantereen halki — paitsi että tämä roadtrip tehdäänkin polkupyörällä. Matkalla sitten kohdataan erilaisia ihmiskohtaloita ja samalla etsitään itseä ja kerrataan perheen elämäntarinaa. Tarina on paikoin herttaisen naiivi, paikoin hölmö ja kömpelösti kirjoitettu. Kirjailijalla on ehkä sydän paikallaan ja usko ihmisten hyvyyteen on luja, mutta ei tämä nyt mitään suurta maailmankirjallisuutta kuitenkaan ole. Sentään autoilijat on onnistuttu kuvaamaan tunareina ja poliisit väkivaltaisina fasisteina, ettei tämä nyt ihan epärealistinenkaan ole kaikessa naiiviudessaan. Nappasin tämän joskus mukaan kirjaston vaihtohyllystä, koska luvattiin polkupyöriä, ja se lupaus sentään täyttyi. Suomennos on muuten ihan luokattoman huono, enkä yhtään ihmettelisi, jos nykyään niin yleinen ”miksi lukisin suomennettuja kirjoja kun voin lukea niitä suoraan englanniksi” -asenne olisi juuri tällaisten roskasuomennosten kirvoittama.

Eric havahtuu muistinsa menettäneenä, saa psykiatriltaan tietää että hänen tyttöystävänsä kuoli onnettomuudessa muutamaa vuotta aiemmin ja — kun käy ilmi, että asia onkin paljon monimutkaisempi kuin miltä aluksi näytti — lähtee selvittämään omaa menneisyyttään ja tyttöystävänsä kohtaloa menneisyyden itseltään saamiensa kirjeiden avulla. Käsitemaailmaan sukeltava ja todellisuuden rajoja rikkova selviytymistaistelu muuttuu aina vain vetävämmäksi, mutta menettää hiukan vetoaan lopussa, kun kaiken pitäisi ehkä muuttua entistäkin eeppisemmäksi. Ja helkkari soikoon, onko cisheteropäähenkilöiden aina pakko ruveta panemaan joka kirjassa?

Mutta joo, jotenkin hyvin samankaltainen tarina kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, vaikka tunnelma onkin todella erilainen.

Realismia skifielementein. Hollantilaismies saa viestin, että Yhdysvalloissa asuva Helena on kuollut. Niinpä hän lentää kiireesti hautajaisiin, ja puoliso ihmettelee että miksi. Sitten seuraa kirjan leipäosuus, jossa siirrytään 20 vuotta menneisyyteen, vuoteen 1994, jolloin hollantilaismies lähti New Yorkiin opiskelemaan journalistiikkaa, sukelsi suurkaupungin homoelämään ja rupesi selvittämään, miksi AIDS-tutkija Helena oli hyllytetty yliopistolta. Välillä tarjoillaan päähenkilön tyylittelemiä tarinoita 1920-luvun ihmiskokeista, mutta kyseiset katkelmat eivät tyyliltään oikein kunnolla sidostu kehyskertomukseen vaikka syventävätkin romaanin varsinaista aihetta.

Ei tämä nyt mitenkään tuntunut uudistavan homoyhteisöistä kertomista, ja osa juonesta tuntui paikoin jopa vastenmieliseltä, mutta on joka tapauksessa kiinnostavaa vaihteeksi löytää sellaistakin hollantilaiskirjallisuutta, jossa todellisuus on edes aavistuksen nyrjähtänyt spefin suuntaan.

@Unetar@piipitin.fi Juu, tämä on oikein mainiota luettavaa!

@Unetar@piipitin.fi Niin, jos sattuu olemaan luonnonpuskia lähellä, niin kyllähän nekin pölytyksen saattavat hoitaa. Mutta varman päälle jos pelaa, niin ei jätä pölytystä sattuman varaan. Minä haluan nimittäin satoa!

Ai niin, kirjassa puhuttiin myös pähkinäpensaan juuristossa kasvavasta tryffelistä. Mietin sellaistakin, että jos pölytyslajikkeena olisi joku, jonka juurella kasvaa vielä tryffelikin, niin ehkä hyvällä säkällä saisi joskus omasta pihasta sellaistakin herkkua. :D

@Unetar@piipitin.fi Noh, varmaan noita ”tavan” pähkinäpensaita eli hasselpähkinöitä ainakin, kirjan mukaan 4–5 puskaa ja hiukan eri lajikkeita olisi hyvä olla, että pölytys onnistuu ja tulee satoa. Jos sen lisäksi saisi pihaan vielä puun tai pari ”jalompaa” lajia, vaikka saksanpähkinää tai amerikanpähkinää. Mutta vaatii kyllä suunnittelua, koska pihaan pitää mahtua muitakin hedelmäpuita ja kasvimaata.

Olipas innostava ja selkeästi kirjoitettu kirja aiheesta. Kyllä minä tämän kirjan tiedoilla voisin jo uskaltaa kokeilla pähkinöiden istuttamista omalle pihalle. Pitää vain suunnitella paikat ja lajikkeet ja selvittää, mistä saa sopivat taimet... Ah!

”sijoitella” :P

Ennen kaikkea loputtoman misogyyninen mutta myös hiukan rasistinen tarina, jonka heikkoutena on lisäksi se, että itse tarina on pelkkää päätöntä jorinaa. Kun kerrontatyylikin on vielä jotenkin irtonaista ja etääntynyttä, niin ihan työstä kävi lukea. Ei kannata.

Nyt jo hiukan ikääntymään päin (kyllä, tämä ala kehittyy nopeasti) oleva artikkelikokoelma globalisaation ajan monikielisyysilmiöistä ja niiden tutkimisesta eri puolilla maailmaa. Jotenkin ei kovin vakuuttava kokoelma. Metodologisesti artikkelit ovat yhtä sillisalaattia, terminologiaa käytetään ihan miten sattuu eikä mikään artikkeleista tuntunut mitenkään uraauurtavalta. Noh, onhan näistäkin tekijät nyt saaneet julkaisun luetteloonsa.