User Profile

@krrksch Kiitos tiedosta! Vaikka eiköhän tässä vanhan painoksen avulla eletä, kun se kerran on omassa hyllyssä.

Neljä Turusen näytelmätekstiä, jotka onnistuivat ennen kaikkea ärsyttämään eivätkä hyvällä tavalla. Kaikille teksteille yhteistä on se, että pohditaan naisen asemaa, mutta pohdinnoissa ei päästä irti sellaisesta perustasosta, jossa pohdinta tapahtuu kontrastissa miehen asemaan. Tekstejä vaivaa siis pahalaatuinen cisfeminismi, eikä näistä yksikään läpäise edes Bechdelin testiä — tokko on ollut tavoitteenakaan. Eniten minua miellytti niminäytelmä Tavallisuuden aave, ehkä koska siinä oli eniten samaa henkeä kuin Turusen romaaneissa, jotka noin yleisesti ovat hyvin onnistuneita ja paljon näitä näytelmiä kiinnostavampia lukea.

Tätä kirjaa oli aika uuvuttava lukea. Ensimmäiset kaksi ja puoli sataa sivua tuntuivat aika sekavilta ja tapahtumat irrallisilta, kerrontatyyli oli minusta ärsyttävä, ja vasta viimeisen sadan sivun aikana koko tarinaan tuli jotain tolkkua. Mutta kyllä sitten, kun loppuun asti sai punnerrettua, tästä muodostui melko voimakas kertomus eteläintialaisen yhteiskunnan jännitteistä.

Kertomus 1900-luvun alun Shanghaissa kasvavasta brittipojasta, jonka vanhemmat katoavat ja joka lähetetään Englantiin sukulaistädin hoiviin ja josta sitten tulee menestyvä yksityisetsivä. Tai oikeastaan kertomus siitä, kuinka tämä orvoksi jäänyt mies yrittää selvittää vanhempiensa katoamisen ja siinä sivussa myös... estää toisen maailmansodan syttymisen? Tai jotain? Nimittäin siinä vaiheessa, kun tarina vihdoin käy vähän vauhdikkaammaksi, se käy myös vähän sekavammaksi. Joka tapauksessa brittien siirtomaapolitiikka on kirjassa ihan aiheesta kritiikin kohteena, enkä tiedä oliko kirjoittajan tavoitteena saada lukijat sympatisoimaan päähenkilöä ja hänen perhettään mutta minä en ainakaan sympatisoinut yhtään.

Rakenteeltaan melko tyypillinen seikkailuntäyteinen elämäntarina syntymästä vanhuuden päiviin, mutta kirjasta tekee tavanomaista kiinnostavamman se, että se on kerrottu täkäläisessä kirjallisuudessa harvemmin tavatusta islamilaisesta näkökulmasta. Leo Afrikkalainen eli al-Hasan Muhammad al-Wazzan al-Fasi on todellinen historiallinen henkilö, ja tässä romaanissa Amin Maalouf eläytyy hänen elämäntarinaansa kaikkine käänteineen. Tarina alkaa muslimien hallitsemasta Granadasta, jonka kastiliaanit pian valloittavat, ja Hasanin perhe pakenee Maghrebiin. Hasan pääsee jo nuorena hallitsijan lähettilääksi, mutta aina välillä onni kääntyy huonommaksi ja sitten taas paremmaksi, ja elämä kuljettaa Afrikan halki Kairoon, sieltä Konstantinopoliin ja myöhemmin Roomaan paavin hoviin. Kyllähän tätä ilokseen luki, ja lukukokemusta voi sanoa ennen kaikkea juuri avartavaksi. Suosittelen.

I got this book out the library a while ago and only got around to starting it last month, and today I have to return it... I made it about halfway through so far. The stories inside are by turns moving, heartwarming and also a bit sad.

But there are positive threads running throughout the book: the belief that things can get better - and that they are getting better, and pride in the contributors' intersecting queer and Sami identities.

Eläimet ovat sympaattisia, joten tarinat kohtaamisista eläinten kanssa voisivat myöskin olla sympaattisia. Paitsi että tämän kokoelman tarinat ovat siinä määrin vanhoja, että niiden asenne eläimiin on siinä määrin kylmä ja ilkeä, että paikoittaiset sympaattisuuden pilkahdukset eivät riitä lämmittämään tarpeeksi. Siihen kun lisätään kolonialismi, rasismi, rotuhygienia ja valkoinen ylivalta, niin ei tätä kovin viihdyttäväksi kokoelmaksi voi sanoa. Ehkäpä tällaiset vanhat tarinat olisi voinut jättää uudelleenjulkaisemattakin.

I’ll read the follow-up soon, but I don’t want to spoil it by binge-reading the whole (published) story