Reviews and Comments

Nuortenkirjoja voi kirjoittaa erilaisin tavoin, mikä vaikuttaa siihen, minkä verran kirjat aikuislukijaa kiinnostavat. Osa nuortenkirjoista on selkeämmin suunnattu vaikkapa yläkouluikäisille lukijoille: ne ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, helppolukuisia ja kuvaavat nuorten elämää. Tällaiset kirjat ovat arvokkaita ja hyviä, mutta eivät erityisemmin kiinnosta aikuislukijaa, ellei tämä nyt erityisesti halua tutustua nuortenkirjallisuuteen (mikä toki kannattaa!).

Sitten on niitä nuortenkirjoja, joista tekee nuortenkirjoja lähinnä se, että niiden päähenkilöt ovat nuoria ja sitä myötä kirjan käsittelemät aiheet liittyvät nuorten elämään. Nämä teokset ovat rakenteeltaan ja kieleltään vaativampia ja siksi palkitsevat vanhempia lukijoita paremmin. Vaativuus pudottaa kuitenkin osan nuorista lukijoista pois kyydistä. Pudonneet kuuluu selvästi tähän jälkimmäiseen ryhmään ja se onkin saanut kustantajalta perustellusti tuplaluokituksen myös aikuistenkirjoihin.

Marisha Rasi-Koskinen on kiehtova kirjoittaja, joka on kirjoittanut pääasiassa aikuisille. Auringon pimeä puoli (2019) oli Rasi-Koskisen ensimmäinen nuortenkirja, kiehtova mysteeriromaani, joka pistää lukijan pään pyörälle – samaa vaikutelmaa on toki Rasi-Koskisen aikuistenkirjoillakin. Pudonneet ei sekään päästä lukijaa helpolla.

Kovin yksityiskohtaisesti kirjan juonesta ei parane kertoa, sillä osa sen vetovoimasta on mysteerin avautumisessa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuitenkin Turnaround-kadulle, umpikujalle, jonka molemmin puolin on talorivit. Vierestä kulkee junarata ja taloissa asuu monenkirjavaa väkeä. Kirjan päähenkilöinä on kolmikko nuoria. Ian on yksikseen asuva liikuntarajoitteinen nuori mies, joka tekee elektronista musiikkia ja intoilee erilaisista äänistä. Elias on yllättäen perinyt biologiselta isältään – josta ei ollut ikinä kuullutkaan – talon kadulla ja on matkustanut tutkailemaan perintöään. K ilmaantuu kadulle jostain ja tarjoutuu tekemään kaikenlaisia sekalaisia hanttihommia.

Kolmikon tiet risteävät ja törmäävät myös kadun asukkeihin. Kummallista väkeä kadulla asuukin: on näkyjä näkevä rouva Angel ja tämän tytär, korttelikyttääjä herra Atkinson (jonka nimi lienee nyökkäys yhden inspiraationlähteen suuntaan), poissaolonsa kautta läsnä oleva liikemies Nicholson ja monia muita värikkäitä tyyppejä. Myös nuorten kiinnostusten kohteista, elektronisesta musiikista ja roolipeleistä, saadaan monipuolisesti jutunjuurta ja kytköksiä asioiden välille.

Lopulta kirja osoittautuu jonkinlaiseksi palapelin ja kaleidoskoopin sekoitukseksi. Eipä voi kuin ihailla, miten tyylikkäästi Rasi-Koskinen on kaiken koonnut, sillä lopputulos toimii hyvin. Kyllä palkittu ammattilainen työnsä osaa, eikä tämä Rasi-Koskiselta ole ensimmäinen rakenteeltaan mutkikas kirja. Tähän mysteeriin oli hauska uppoutua!

Yhdysvaltalainen scifikirjailija Ursula K. Le Guin (1929–2018) on yksi suosikkikirjailijoitani. Alkaa olla kulunut jo vuosikymmeniä siitä, kun olen monia Le Guinin klassisimpia teoksia lukenut. Ne parhaimmat, Maameren velhot, luin viimeksi uusiksi kymmenisen vuotta sitten. Nyt satuin parin Instagram-haasteen innostamana tarttumaan Le Guinin scifiklassikoihin.

Ensimmäisenä vuoron sai Pimeyden vasen käsi, feministisen scifin klassikko vuodelta 1969. Kirja on osa Le Guinin hainilaisten tarinoiden maailmaa. Näissä kirjoissa avaruuden halki levittäytyy Ekumeeni, ihmisten asuttamien maailmojen unioni. Pimeyden vasen käsi sijoittuu Gethenin planeetalle, syrjäiseen jäämaailmaan, joka ei ole vielä osa Ekumeenia. Ekumeeni on vaivihkaa tutkaillut planeetan oloja ja nyt paikalle on lähetetty Genly Ai, Ekumeenin ensimmäinen lähettiläs, jonka tehtävänä on saada Gethen liittymään Ekumeeniin.

Gethen on Hainista lähtöisin olevien ihmisten asuttamien maailmojen keskuudessa poikkeus, sillä jostain syystä tällä planeetalla ihmiset ovat kehittyneet kaksineuvoisiksi. Ihmiset ovat enimmän osan ajasta sukupuolettomia ja vain kiima-aikoina omaksuvat jommankumman sukupuolen piirteet. Jokainen ihminen voi sekä siittää lapsia että tulla raskaaksi. Tämän erikoisen sukupuolijärjestelmän – ja toki myös planeetan armottoman ilmaston – johdosta Gethenin yhteiskunnassa on omintakeiset rakenteensa ja esimerkiksi laajamittaisia sotia ei esiinny.

Genly Ai löytää itsensä kuitenkin monenlaisten juonittelujen keskeltä. ”Oli siis vuoden 1 kevät Erhenrangissa, Karhiden pääkaupungissa, ja minä olin hengenvaarassa enkä tiennyt sitä.” Karhide on toinen Gethenin tärkeimmistä valtioista. Genly on hyvissä väleissä Karhiden pääministerin kanssa, mutta kun pääministeri joutuu arvaamattoman ja oikukkaan kuninkaan epäsuosioon, lähettiläskin on vaarassa. Valitettavasti naapurivaltio Orgoreynissä onni ei ole sen paremmin myötä. Lähettiläs joutuu kohtaamaan epäuskoista kyräilyä. Häntä pidetään myös epäilyttävänä pervertikkona, onhan hän jatkuvasti kiimassa kuin mikäkin luonnonoikku.

Pimeyden vasen käsi on kiinnostava kuvitelma. Suomentaja Kalevi Nyytäjä on päässyt sukupuoliasetelman kanssa helpolla voidessaan käyttää kaikista henkilöistä pronominia ”hän”. Le Guin käytti itse alunperin sanaa ”he”, koska koki, että joku uusi, neutraali pronomini vaikeuttaisi lukemista. Myöhemmin Le Guin muutti mieltään tässä asiassa. On myös huomattavaa, miten Le Guin rakentaa sukupuolijärjestelmänsä hyvin binääriselle pohjalle. Se on toki täysin ymmärrettävää, kun huomioi kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden. Hieman ihmetytti myös ”naismaisen” käyttäminen halventavana ilmauksena.

On tässä kirjassa toki muustakin kyse kuin sukupuolesta. Uskollisuus ja petollisuus ovat myös merkittäviä teemoja. Niitä luodataan Karhiden pääministerin Estravenin kautta. Hän on monimuotoinen hahmo ja Genly Aille vaikeasti tulkittava, koska kaikki mitä Estraven – joka tunnetaan myös Petturi-Estravenina – puhuu, suodattuu Gethenin häilyvän shifgrethor-kunniasäännöstön kautta. Genly Ai luulee voivansa luottaa Estraveniin, saa pettyä tähän, ja tulee kuitenkin tämän pelastamaksi. Ison osan kirjasta vie kuvaus Genly Ain ja Estravenin vaivalloisesta matkasta Gethenin jäisten erämaiden halki. Tällä matkalla päästään syvälle kahden ihmisen väliseen luottamukseen, ystävyyteen ja rakkauteen. Le Guinin kiinnostus taolaisuuteen näkyy myös kirjan sivuilla.

Ikäisekseen – yli 50 vuotta! – Pimeyden vasen käsi on edelleen aivan kelpo kirja. Taitavan Nyytäjän kädenjälki 1970-luvun puolivälistä on toimivaa. Teoksessa on vanhahtavat piirteensä, mutta se on paljon tutkittu ja analysoitu feministisen ja yhteiskunnallisen scifin klassikko ja sellaisena – puutteistaan huolimatta – edelleen lukemisen arvoinen osa scifiyleissivistystä.

Aki Salmelan seitsemäs (kansilieve sanoo kuudes, mutta laskee vain Tammen julkaisemat) runokokoelma vuodelta 2014 ottaa kokonaisuutensa rakenteeksi korttipakan: enimmäkseen sivun mittaiset runot on nimetty korttien mukaan ja järjestetty maittain. Lopussa on vielä teoksen nimiruno, jokeri.

Kokoelma kyseenalaistaa heti alkajaisiksi totisuuttaan siteeramalla mottonaan Batmanin Jokeria: Why so serious? Aika vakavaa sävyä runoissa kuitenkin on. ”Kaikki me kuolemme. Kaikki me elämme.” filosofoi ristiässä, ja jatkaa: ”Totta kai se on vakava asia. Tietenkään se ei ole vakava asia.” Otapa tästä selvää. Pohdiskeleva, ajatteleva sävy näitä runoja kuitenkin yhdistää. Jokeri on mietteliäs kokoelma.

Korttipakkarakenne herättää tietysti ajatuksia. Kirjassa järjestys on sidottu, mutta korttipakan luonteeseen kuuluu olennaisena osana sekoitettavuus. Miten runot toimisivat sattumanvaraisessa järjestyksessä luettuna? Ruudut ovat yhtenäistä proosarunopötköä ja risteissä on kolme erillistä säkeistöä. Hertoilla ja padoilla ei ole tällaisia selkeitä ulkonäköpiirteitä, mutta hertoissa puhutaan rakkaudesta ja sydämistä ja padoissa puhuu kenties joku vanheneva, kuolemaa lähestyvä ääni.

Vähän vaikea kokoelma Jokeri minulle oli; en oikein tahtonut saada sen runoista selkeää otetta. Jotkut yksittäiset runot toimivat kyllä hyvin, mutta kokonaisuus ei silti iskenyt parhaiden runokokoelmien tavoin. Ei huono, ei erinomainen; lukemisen arvoinen, kyllä.

Pureskeltavaa tässä kyllä on. Jos teoksen tutkailu kiinnostaa enemmän, suosittelen lukemaan Juha Raution gradun Merkitty pakka : teoskokonaisuuden poetiikka Aki Salmelan runokokoelmassa Jokeri vuodelta 2017. Siinä Jokeria paloitellaan hyvin huolellisesti.

Mitä kirjallisuus on ja miten sitä analysoidaan? Näitä kahta pientä kysymystä Johdatus kirjallisuusanalyysiin lähtee purkamaan auki. Tieteellinen teos on tarkoitettu ensisijaisesti kirjallisuudentutkimuksen oppikirjaksi, mutta kyllä tähän kirjaan voi tarttua kuka tahansa kirjallisuuden syvemmästä käsittelystä kiinnostunut lukija. Kirja lähtee sen verran perusteista, että ainakin lukiopohjalta sen pitäisi olla ymmärrettävissä.

”Kirjallisuus” kuuluu niihin käsitteisiin, joista jokaisella on varmasti jonkunlainen intuitiivinen käsitys, mutta joiden täsmällinen määrittely on hyvin vaikeaa. Lisähankaluuden tuo se, että se, mitä kirjallisuudella on kulloinkin ymmärretty, on vaihdellut aika lailla vuosisatojen aikana. Johdatus kirjallisuusanalyysiin rajaa tarkastelun länsimaisen kirjallisuuden sisälle; se, mitä kirjallisuudella on muualla maailmassa tarkoitettu, onkin kokonaan oma asiansa.

Kirjallisuus voidaan rajata tarkoittamaan kirjoitettua kieltä – mutta entä sitten äänikirjat? Onko elokuva kirjallisuutta, jos näytelmät ovat? Toinen kriteeri on fiktiivisyys, mutta tokihan kaunokirjallisuuden laitamilla on monenlaisia ei-fiktiivisiä kirjallisuuden muotoja, kuten esseet ja ei-fiktiiviset kirjat, jotka eivät kuitenkaan ole tietokirjallisuutta. Puhumattakaan sitten esimerkiksi historiankirjoituksen tarinallistumisesta. Lopulta kirjallisuudella pitäisi olla esteettinen funktio, mutta onko sekään kaikessa kirjallisuudessa sitten olennaista.

Kertomakirjallisuutta tarkasteltaessa voidaan todeta, että kyse on siitä, miten tekijä kommunikoi vastaanottajien kanssa tekstin välityksellä, eli esittämällä kertomuksen. Luonnollisesti modernissa romaanissa itse kertomus voi olla aika pienessäkin osassa. Muutenkin teosta on syytä tarkastella monipuolisempana kokonaisuutena kuin vain siinä, millainen kertomus kerrotaan. Mutta se on hyvä alku! Päästään siis perusasioihin, kuten aiheen, teeman ja motiivin käsitteisiin, henkilöihin, ympäristöön, juonenrakennukseen ja niin edelleen. Kirjallisuudenhistoriaakin käydään läpi, niin että lukijalle muodostuu jonkinlainen käsitys kertomakirjallisuuden historiasta antiikin eepoksista postmoderniin romaaniin.

Runouden käsittely aloitetaan antiikista ja edetään keskiajan läpi nykyaikaan. Sitten pureudutaan runouden piirteisiin. Ensin käsitellään rytmi, alkaen perinteistä: jos olet koskaan miettinyt, mitä ovat jambit, trokeet, daktyylit ja anapestit, kreikkalaiset runomitat käydään läpi vallan riittävällä perusteellisuudella. Rytmeistä ja riimeistä siirrytään kuvallisuuteen ja esitellään tavallisimmat kielikuvat: symbolit, allegoriat, metaforat, metonymiat ja niin edelleen. Lopuksi käsitellään vielä runon puhujuutta: kuka puhuu ja kenelle? Runsaat esimerkit edistävät ymmärrystä hyvin.

Draamaosastolla esitellään teatteria instituutiona ja historiaa jälleen kerran antiikista ponnistaen. Draaman analyysissä esitellään draamalle ominaisia käsitteitä, kuten näytelmän rakennetta, juonen toteutusta, henkilöhahmoja, dialogeja, monologeja ja aikaa ja paikkaa. Myös modernia draamanjälkeistä teatteria esitellään.

Analyysi, joka tähtää muuhun kuin teoksen monimutkaisen kokonaisuuden ymmärtämiseen, jää aina jossakin mielessä vajaaksi. Varsinaisesta kirjallisuusanalyysistä onkin kysymys vain silloin, kun analyysissä tähdätään teoksen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja tulkintaan. Tämän saavuttaminen edellyttää muutakin kuin analyysikäsitteiden käyttöä, vaikka niillä onkin oma roolinsa analyysin tekemisessä.

Kirjallisuusanalyysi on kiinnostava ala. Muistan, miten takkuista runoanalyysien tekeminen minulle lukiossa 25 vuotta sitten oli. Kun tein kirjallisuustieteen opintoja yliopistossa 20 vuotta sitten, olin edelleen varsin kuutamolla. Nyt parikymmentä vuotta ja parituhatta luettua kirjaa myöhemmin alkaa tuntua siltä, että osaan jostain ehkä jotain sanoakin. Olen myös sisäistänyt sen viisauden, että kirjallisuusanalyysissähän saa sanoa oikeastaan ihan mitä tahansa, kunhan sen pystyy perustelemaan kohdetekstillä.

Johdatus kirjallisuusanalyysiin on mainio perusteos aiheesta. Ei tästä aiheesta suomeksi taida kovin monia muita perustason oppikirjoja ollakaan. Vähän kuivakkaa luettavaa tämä on, mutta aika harva oppikirja ylipäänsä onnistuu olemaan todella kiehtovaa, mukaansatempaavaa tekstiä. Tässäkin on pitänyt käsitellä varsin laajoja aikavälejä ja historiallisia näkymiä. Kerralla luettuna tämä jättää pään herkästi vähän pyörälle, mutta tulen varmasti palaamaan teoksen pariin siinä vaiheessa, kun nyt suorittamallani kirjallisuusanalyysin kurssilla tulee aika laatia novelli- ja runoanalyysit.

FT Liisa Enwald (1946–2021) oli monipuolinen esseisti, kirjailija ja kääntäjä. Mirkka Rekolan tuotannosta väitellyt Enwald tunsi kirjallisuutta laajasti. Hän teki pitkän uran luovan kirjoittamisen opettajana ja elämäntarinallisen kirjoittamisen parissa. Satuin itse Enwaldin kirjallisen tuotannon äärelle penkoessani kirjaston kirjallisuudentutkimuksen hyllyjä. Nappasin matkaani pari esseekokoelmaa ja niistä ensimmäisenä luettavaksi pääsi tämä Kesken.

Teoksen aloittaa ”Mitä lukija tekee”, jossa Enwald pohdiskelee lukemisen luonnetta monelta kantilta. Tämä on oikein hyvä aloitus kokoelmalle. Sitä seuraava ”Kirjastoista puuhastoiksi” kauhistelee kirjastojen muuttumista monenlaisen toiminnan näyttämöiksi. Minullakin on lämpimät muistot lapsuuden Säynätsalon kunnankirjastosta, joka oli hyvinkin perinteinen kirjasto, mutta ihan yhtä ihania ovat Kaukajärven sivukirjasto ja pääkirjasto Metso nyt. Vaikka molemmissa on tarjolla muutakin, kirjat ovat edelleen erittäin vahvasti pääasia. En siis olisi kamalan huolissani.

”Kuntokynäilystä yliopistokuriin” ja ”Kurssiguruja ja kirjoitusohjelmia” käsittelevät eri kanteilta kirjoittamisen opetusta. Lähtökohtana on Enwaldin työ Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikkona ja siitä alkanut matkaa luovan kirjoituksen opettajaksi. Kaikenlaista onkin matkan varrella tapahtunut ja oman tekemisensä lisäksi Enwald summaa ansiokkaasti kirjoitusopetuksen kehitystä Suomessa. Hyvä, että nämäkin muistelot on ylös kirjattu.

”Kerrotut ajat” on nyt jo lakkautetun Suomen Elämäntarinayhdistyksen perustajan Anja Vähäahon muistolle laadittu kirjoitus elämäntarinakirjoittamisen vaiheista Suomessa ja käänteistä, jotka johtivat Enwaldin pitkälliseen työskentelyyn Elämäntarina-lehden päätoimittajana. Tämäkin on yhdistyksen toiminnasta kiinnostuneille arvokasta muistitietoa.

Tätä seuraa kolme esseetä kirjallisuudesta. ”Pitkä elämänruno ja pienten asiain onni” käsittelee Hannu Mäkelää, ”Hiljaisuuden poikasia ja maisia matoja” Helvi Juvosta ja ”Verhotuista verhotuin?” Saima Harmajaa. Esseet ovat perinpohjaisia, taitavasti laadittuja ja vahvasti analyyttisiä. Enwald on näissä lukenut, aiheensa tunteva kirjoittaja, jolla on hyvää kykyä tekstin analysointiin ja yhteyksien havainnointiin. Kohdekirjailijoista kiinnostuneille lukijoille nämä esseet tarjoavat varmasti antoisia lukuhetkiä.

”Ei mitään erityistä” käsittelee haikurunoutta, joka on ollut tavanomainen elementti kirjoittajakoulutuksessa. ”Kerää pihalta 20 havaintoa, tarkkaa, kirjoita niistä kuvailua, lyhennä se kolmeen riviin – ja vihdoin runoon jossa tavut asettuvat säkeisiin tavalla 5-7-5.” Enwald analysoi kiinnostavasti haikun luonnetta. Tämä on hyvä kirjoitus, jota suosittelen kaikille haikuista kiinnostuneille.

Musiikki oli Enwaldille tärkeä aihe, ja ”Laulurunojen hiljaista draamaa” yhdistää kiinnostuksen musiikkiin ja runouteen pohtimalla laulettuja runoja ja niiden käännöksiä. Musiikkia käsittelee myös ”Kesken”, joka alkaa kuvauksella Maj Lind -pianokilpailusta: ”Mutta äkkiä pianon ääni katkeaa, seuraa parin minuutin tauko joka ei kuulu sävellykseen. Sitten soittaja nousee ja kävelee kesken kappaleensa lavalta pois vilkaisemattakaan yleisöön päin.” Tästä päästään yhteen musiikinhistorian suurista keskenjäämisistä, Bachin Die Kunst der Fugen lopussa olevaan katkeamiseen.

Muuhunkin, hyvin henkilökohtaisiin, traumaattisiin kokemuksiin. Keskeneräisyyteen, virheiden hyväksymiseen. ”Tavoitteellisuuden ulkopuolella tapahtuu. Syntyy häiriöitä, katkoja ja hiljaisuuksia, alaviitteitä ja sulkumerkintöjä joihin kätkeytyy viisaus.” Samoilla vaikeuksien kentillä liikkuu ”Sinä se olet – Erään äänen tarina”, kuvaus laulamisen vaikeudesta, kun ääntä ei vain tule.

”Lasijoutsen” on kuvaus ja muistokirjoitus aforismikirjailija ja runoilija Sirkka Klemetistä (1945–1983), jonka kirjallisen tuotannon välikädeksi Enwald ajautui. Herkkä kirjoitus herättää mielenkiintoa Klemetin tuotantoa kohtaan. ”Haudan takaa” on toinen muistokirjoitus, Enwaldin entiselle aviopuolisolle. Lopuksi vielä ”Taivaan raja?” käsittelee uskontoa ja uskossa olemista monipuolisesti.

Kesken on siis rikas valikoima laadukkaita tekstejä. Enwald eli runsaan elämän, jossa riitti vaiheita ja monipuolisia mielenkiinnonkohteita. Kokoelman sivuilta välittyvää kirjallista ja musiikillista sivistystä ei voi kuin ihailla. Kirjoittajakoulutuksen historiasta kiinnostuneille tämä on varsinkin kullanarvoinen esseekokoelma, mutta yleisemminkin kirjallisuudenystäville Enwaldin ajatuksissa riittää pureskeltavaa.

Piia Leino tuli tutuksi pehmeällä scifillään muutama vuosi sitten. Kolmas scifikirja Lakipiste jäi lukematta ja tämä Aarteidesi aikakirjatkin lojui hyllyssä pitkään lukemattomana. Sain vihdoin aikaiseksi tarttua kirjaan ja kuinkas kävikään – luin sen yhden päivän aikana. Voi siis sanoa, että tarinassa oli vetoa, mutta se ei Leinon aiempia teoksia tuntien ole ihme.

Aarteidesi aikakirjat sijoittuu tulevaisuuteen. Kirjan maailmassa meidän aikanamme syväjäädytettyjä rikkaita ja menestyneitä ei edelleenkään osata sulattaa, mutta heidän muistoihinsa päästään käsiksi mielikoneiden avulla. Tätä toimintaa kutsutaan louhimiseksi ja sen harjoittamiseen on monia motivaatioita: jotkut hakevat elostelun elämyksiä, toiset haluavat elää suuria tunteita ja jotkut jahtaavat aarteita. Rikkaathan ovat varastoineet varallisuuttaan mahdollisen herätyksen varalle ja jostain muistojen kätköistä löytyy aarteen salaisuus.

Tällä asialla on kirjan päähenkilö Oula, joka penkoo miljonääri Raphael Elon muistoja. Elo on piilottanut jonnekin muun muassa Picasson maalauksen ja Oula vieläpä tietää, että kätkö on jossain hänen pienessä kotikaupungissaan. Vaan löytyykö Elon elämän varrelta kätkön paljastava muisto? Sattumanvaraisella louhinnalla siihen on vaikea osua, mutta muistoja läpikäydessään ja kokiessaan Oula tutustuu Eloon syvällisellä tavalla.

Juoni aarteenetsinnästä on kiinnostava, mutta Leino tekee hyvää työtä myös maailman kuvaajana. Toisin kuin monet tulevaisuudenkuvaukset, Aarteidesi aikakirjat on utopia. Maailman kantokykyä on koeteltu ja takana on nykyajasta luontevana jatkumona seuraavia katastrofeja, mutta niistä on selvitty ja maailmaa on järjestelty uusiksi kestävämmällä tavalla. Tästä maailmanrakentelusta ei tehdä suurta numeroa, mutta maailman yksityiskohtia tulee kirjan edetessä vastaan siellä ja täällä, ja niistä piirtyy kiinnostava kuva kestävämmästä tavasta elää.

Piia Leino on erinomainen scifi-kirjailija, jolla on kirjoissaan hyviä ideoita ja niitä kantamassa vetäviä tarinoita. Samalla Leinon scifi on sen verran pehmeää, ettei sitä kannata kenenkään säikkyä, vaikka genre vieraalta tuntuisi. Aarteidesi aikakirjaakin uskaltaa suositella helposti kaikille, joita ajatus toisen ihmisen ajatuksiin sukeltamisesta ja uudenlaisesta maailmasta kiehtoo.

Helena Sinervo on pitkän linjan runoilija ja kirjailija. Tutustuin Sinervoon tuplana Tanssiva karhu -maratonin aikana, Sinervo kun on toinen kahdesta runoilijasta, jotka ovat voittaneet Karhun kahdesti. Senkin jälkeen jäi halu lukea lisää Sinervon runoja ja luin viime vuonna oivallisen Merirequiemin. Tämä Täyttä ainetta lienee odotellut vuoroaan hyllyssäni keväästä asti, kunnes vihdoin koitti hyvä hetki.

Kirjan kanteen on kuvattu tummansininen neliö. Sama neliömäinen teema toistuu sisäsivuilla: runot on aseteltu sivujen keskelle tiukoiksi nelikulmioiksi. Sama asettelu toistuu sivulta toiselle, vain nelikulmion koko vaihtelee sen mukaan, minkä verran tekstiä on.

Tämän kokoelman äärellä onkin kiinnostavaa pohtia, minkä verran tekstin asettelu vaikuttaa runojen lukemiseen ja tulkintaan. Ainakaan runoilija ei nyt syötä tekstin rytmiä valmiiksi, vaan lukijan on itse löydettävä säkeet ja rytmi näistä runoista.

Kuvastoltaan Täyttä ainetta on monipuolinen. Inspiraatiota on selvästi haettu jostain etelämmästä, monissa runoissa on sensuuntaisia kuvia. Myös muutakin, ja kaikkea sitoo yhteen Sinervon runoilijankieli, joka nousee lentoon helposti ja kepeästi. Kuten vaikka tässä kuvauksessa kotiinpaluusta:

Matka on lastattu pakottavilla jaloilla ja kipeällä niskalla, sojottavilla käsinojilla, moottorin jylinällä ja tärinällä. Mutta havaitsijan mielessä on muutakin kuin esineiden vastarinta: muistin solmuiset polut iloitsevat jo jälleennäkemisestä. Lähtö, paluu: mikä lenkki ajassa, mikä syntymän ja kuoleman väliin juntattu paalu! Ja jos sopraano laulaisi tästä, aamuvalona kimmeltäisi yön vaskien takaa, tuhannet kilometrit taittuisivat jo hänen kasvojensa lähelle, hänen katseensa mirhamiin.

Tällä tavoin taitava runoilija kirjoittaa tavanomaisesta asiasta tavalla, joka ei ole lainkaan tavanomainen. Sinervo on, kiistatta, ihastuttavan taitava. Kirjan loppuun on piilotettu vielä kimmeltävä helmi, kun runojen nimistä muodostuu sisällysluetteloon kokoelman viimeinen runo.

Orpotyttö Harry muuttaa kotimaastaan Damariin, jossa hänen veljensä palvelee armeijassa. Sir Charles ja Lady Amelie ottavat Harryn kotiinsa ja hyvä koti se onkin. Harry suorastaan ihastuu Damarin karuun autiomaahan, jossa asuu Harryn kansan lisäksi villi ja taianomainen kukkulan väki, viholliset vuosikymmenten ajan.

Corlath, kukkulan väen kuningas, ilmestyy yllättäen neuvottelemaan. Vaara uhkaa pohjoisesta ja kukkulan väki kaipaa apua. Ymmärrystä ei kuitenkaan löydy, mutta tyhjin käsin Corlath ei poistu: hän näkee Harryn ja joutuu taikavoimiensa käskystä palaamaan yöllä ja kaappaamaan Harryn mukaansa. Harryllä on salattu kohtalo, jonka toteutuminen edellyttää tällaisia hieman jyrkkiä toimenpiteitä.

Harry on luonnollisesti järkyttynyt kaappauksesta, mutta alkaa hiljalleen sopeutua uuteen elämäänsä ja jopa nauttimaan osastaan kukkulan väen kohtaloita.

The Blue Sword on helppoa ja romanttista hyvän mielen kirjallisuutta, jossa asiat rullaavat eteenpäin vaivattomasti, koska kohtalo sanelee niin. Harry on kuitenkin sympaattinen päähenkilö, jolle toivoo onnea ja menestystä. Kirjan maailma on myös miellyttävällä tavalla omaperäinen, vaikka juonessa fantasiakliseitä kierrätetäänkin.

Damar muistuttaa lähinnä Intiaa brittien siirtomaakaudella ja kulttuurien törmäykset ovat mielenkiintoinen osa kirjaa — joskin kaikkien yhteinen pohjoinen viholliskansa on kaikessa epäinhimillisyydessään varsin yksinkertainen vihollinen, jonka kulttuuri ei saa osakseen samanlaista huomiota kuin muut. Yhtä kaikki kirjan maailma on epätavallinen ja lisää kirjan arvoa.

The Blue Sword on oivallinen kirja. Samaan maailmaan sijoittuu myös The Hero and the Crown, joka kertoo tapahtumista, jotka tässä kirjassa ovat jo vanhoja legendoja. (17.6.2010)

Kazuo Ishiguro on jäänyt minulle kirjailijana hieman vieraaksi. Kehuja on sadellut toki suunnasta jos toisesta, kotoa ja ystäväpiiristä löytyy Ishiguron tuotannon ystäviä ja osuihan Ishigurolle sekä Nobel että tälle Klaralle ja auringolle Tähtivaeltaja (selvästi samassa lauseessa mainitsemisen arvoiset palkinnot!). Ainoa lukemani Ishiguro, Haudattu jättiläinen, oli kuitenkin hieman eriskummallinen, eikä sytyttänyt välittömästi halua lukea lisää.

No, vaimoni otti asiakseen jouduttaa Ishiguro-perehtymistäni, ja sain Klaran ja auringon joululahjaksi. Niinpä oli korkea aika tarttua kirjaan. Epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva tarina kerrotaan Klaran näkökulmasta. Se on kiinnostava näkökulma, sillä Klara ei ole ihminen, vaan keinotekoinen ystävä, KY. Hän on jonkinlainen androidi, älykäs ihmisenkaltainen robotti, jonka tehtävänä on toimia ystävänä ja tukihenkilönä nuorelle. Kirjan alussa Klara tarkastelee maailmaa keinoystäväkaupassa, mutta sitten hänet ostetaan Josien ystäväksi.

Kun maailmaa tarkastellaan Klaran silmin, näkymä jää väkisinkin vajaaksi. Klara on toisaalta älykäs ja kyvykäs, toisaalta naiivi kuin lapsi, eikä ymmärrä kattavasti maailman toimintaa. Niinpä lukijakin saa kirjan maailmasta epävarman kuvan. Maailmassa on tapahtunut jonkinlaisia huolestuttavia kehityskulkuja. Valtaosa lapsista on muunnettuja, eli altistettu jonkinlaiselle geneettiselle muuntelulle ilmeisesti kykyjen kehittämiseksi. Geneettinen muuntelu ei taida kuitenkaan olla riskitöntä: Josiekin on yhtenään sairaana.

Lapset ovat myös eristyksissä toisistaan. Siksi keinoystäviäkin tarvitaan. Kirjassa kuvataan vuorovaikutustapaamista, siis tilaisuutta, johon on kutsuttu joukko lapsia tapaamaan toisiaan. Josien vastahakoisuus tilaisuutta kohtaan on paljonpuhuvaa. On helppo nähdä, miten tällaiset kehityskulut ovat epämiellyttäviä. Kontrastina Josielle tavataan naapurin poika Rick, jota ei ole muunnettu. Tästäkin seuraa omat vaikeutensa.

Klara ja aurinko nostaa esiin isoja kysymyksiä rakkaudesta, ystävyydestä ja kuolevaisuuden kestämisestä. Kirjan aikuiset ovat huolissaan lapsista, mutta ei heillä itselläänkään hyvin mene. Mitä enemmän kirja avaa maailmaansa, sitä huolestuttavammalta se vaikuttaa. Moni asia jää kuitenkin hieman sumeaksi. Kirja päättyy myös tavalla, josta on mahdollista vetää monenlaisia johtopäätöksiä.

Keltaisessa kirjastossa julkaistun teoksen on suomentanut Ishiguron luottosuomentaja Helene Bützow. Suomennos tavoittaa hienosti kirjan epätodellisen tunnelman. Kirja jättää pohtimaan inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden luonnetta – tai sitten turhautumaan siihen, miten Ishiguro jättää kysymyksiä avoimiksi ja tarinaan paljon selittämättömiä yksityiskohtia. Tiukasti kerrottujen tarinoiden ystävälle Ishiguron tyyli on toivottoman epämääräinen, mutta jos sen yli pääsee, Klara ja aurinko on kaunis ja tunnelmallinen kaunokirjallinen scifitarina.

Nysalor-kustantamo on minulle uusi tuttavuus. Pieni kustantamo on erikoistunut vanhojen tekijänoikeusvapaiden teosten julkaisemiseen, spekulatiiviseen fiktioon ja roolipeleihin. Nysalor on liittynyt myös temaattisten novellikokoelmien julkaisijoiden joukkoon, valikoimista löytyy jokunen tällainen novellikokoelma.

Ensikosketuksekseni tarjontaan valikoitui kotimaanmatkailua käsittelevien kauhunovellien kokoelma Epätie. Matkailu on ilmeinen kauhutarinoiden lähde, kaikkihan tietävät kadonneet liftarit ja vastaavat klassikkoaiheet. Matkaillessa ihminen on usein haavoittuvainen ja vieraalla maaperällä, jolloin yllättävät tilanteet voivat saada kauhistuttavia käänteitä – myös kotimaassa.

Neljäntoista novellin kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, kuten kauhunovellien taituri Jussi Katajala, Anne Leinonen ja raapalemaestro Shimo Suntila, mutta myös vähän oudompia nimiä. Novellien aiheista löytyy jos jonkinlaista: hotelleja, kylpylöitä, leirintäalueita, automatkailua ja tietysti myös visiitti ruotsinlaivalle. Aiheet ovat sekä perinteisiä että moderneja.

Omien suosikkieni joukkoon nousee ainakin Katajalan ”Jatulinranta”, jossa matkalainen tutkailee mystisen hotellin salaisuutta. Kuten nykyaikaiselle tarinalle sopii, asiaa penkomassa on mysteereitä käsittelevän podcastin tekijä. Kokoelman avaava Maiju Ihalaisen ”Klooria ja nostalgiaa” puhaltaa raikkaantunkkaisen hengähdyksen 1990-luvun kylpylätunnelmaa. Jouluteemaa sivutaan parissakin novellissa, joista Mikko Rauhalan makaaberi ”Joulupuu on rakennettu” tarjosi mukavia kuvotuksen väristyksiä.

Kokonaisuutena Epätie toimi mukavasti. Kai Syrjänen on taitellut sekaan vähän tunnelmaa luovaa kuvitusta, mistä pisteet; hieman vain hämmensi, miksi selvästi tiettyihin novelleihin liittyvät kuvat eivät sitten olleet sen novellin kohdalla kirjassa, vaan jossain aivan muualla. Artemis Kelosaari on laatinut kirjaan hyvän esipuheen ja tekijöistä on kunnolliset esittelyt, joten puitteetkin ovat kunnossa. Nysalorin novellikokoelmiin sopii siis jatkossakin tutustua.

Lemmonommel-kokoelman myötä tulin tutustuneeksi Olli-Pekka Tennilän runouteen. Sekä Lemmonommel että Ontto harmaa tekivät vaikutuksen aforistisella nokkeluudellaan. Kirjaston hyllyltä bongattu Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ei siis vaatinut pitkää harkintaa tarttuakseen matkaan.

Se ei myöskään tuottanut pettymystä. Tyyli on tuttua Tennilää, pientä ja oivaltavaa. ”Tekstisiruja”, kuten teoksen alaotsikko kuvailee. Nämä sirpaleet voi varmasti kokea monin eri tavoin, mutta minua Tennilä onnistuu puhuttelemaan riittävällä frekvenssillä. Vaikkapa näin:

Todellinen on todellinen kuten kädellinen on kädellinen.

Kokoelmassa toistuu pari teemaa. Lapsen puhe on inspiroinut Tennilää ja mehiläisiä kuvataan useammassa sirussa. Kokonaisuus tuntuu sittenkin ilahduttavan sattumanvaraiselta.

Samalle aukeamalle on ripoteltu tavallisesti kuusi fragmenttia, joilla ei välttämättä ole keskenään mitään tekemistä. Vähintään seuraavalta aukeamalta löytyy jotain uutta.

Pelatessaan shakkia he ajan oloon vieraantuivat pelin tavoitteista.

Tähän vuonna 2013 Runeberg-palkinnon voittaneeseen kokoelmaan kannattaa tutustua jo siksi, että sen saa Poesian sivuilta ladattua PDF-muodossa ihan ilmaiseksi. Se on ystävällistä palvelua runouden ystäville. Sinänsä kirja on Poesian teosten tapaan miellyttävä esine, joten kirjastolainakin on aivan perusteltu.

Tämä esseekokoelma tarttui matkaan kirjastosta sattumanvaraisena löytönä. Huomion kiinnitti mielenkiintoinen nimi. Alaotsikko Esseitä kirjallisuudesta sinetöi valinnan. Tero Tähtinen (s. 1978) oli outo nimi; hän on kirjailija, esseisti ja suomentaja, jonka erikoisalaa on klassisen kiinalaisen kirjallisuuden ja buddhalaisten tekstien suomentaminen.

Tässä kohtaa annan hieman noottia kustantamolle: kun kirjoittaja on tällä tavalla marginaalisesti tunnettu, olisi lukijalle ystävällistä liittää kirjan kansipapereihin edes lyhyt selvitys siitä, kuka kirjoittaja on. Esseistä sentään selviää yhtä jos toista. Tähtinen on humanisti, buddhalainen, kiinan kielen taitaja ja klassisen kiinalaisen runouden asiantuntija – ja jääkiekkohullu.

Nimiessee kertoo vierailusta Kitkitdizzessä, joka on Gary Snyderin kotitalo. Snyder puolestaan on merkittävä amerikkalainen runoilija, zenbuddhalaisuuden edistäjä ja luontoaktivisti. Muissa esseissä kohdataan Jaan Kaplinski ja kiina-asiantuntija Pertti Nieminen haastattelukeikalla, joka sittemmin osoittautui Niemisen viimeiseksi.

Tähtinen on kiivas Olavi Paavolaisen ihailija ja omistaa yhden esseen idolilleen ja erityisesti tämän Lähtö ja loitsu -teokselle. Jokseenkin poikkeuksellinen on myös jääkiekon ihanuutta ylistävä ”Mustan lätkän lumo”-essee. Tähtinen on oikeassa: harvassa ovat jääkiekon hienoutta ylistävät intellektuellit. Voin olla samaa mieltä siitä, että jalkapallon suosio älykköpiireissä on jokseenkin käsittämätöntä, mutta en ehkä olisi ihan heti nostamassa Teemu Selännettä samalle viivalle Jeesuksen kanssa. Makunsa kullakin, eikä tätäkään esseetä pääse tylsäksi moittimaan.

Olen sen verran huolella lukenut Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin teoksia, että näiden herrojen – ja muiden kaltaistensa – näkemyksiä raskaalla kädellä suomiva ”Eksyksissä kotonaan” huvitti minua suuresti. Tähtinen ei todellakaan säästele sanojaan. Miten olisi ”Richard Dawkins on intellektuelli täsmälleen samassa mielessä kuin Tony Halme oli poliitikko” tai ”[l]avean ja useille oppialoille levittäytyvän perehtymättömyytensä vuoksi Enqvistin ajattelua luonnehtii harvinaisen syvään juurtunut pinnallisuus”? Herkullista, herkullista, eikä vain pilkkaamista pilkkaamisen ilosta, vaan myös punnittua puhetta ja ihan hyvä toinen näkökulma fyysikkojen kaikkitietävyydelle.

Sitten on se kiinalainen runous. Valtaosa esseistä käsittelee joltain kantilta klassista kiinalaista runoutta. Koska olen kääntämisestä aina pohjattoman kiinnostunut, minulle parhainta antia oli se, kun Tähtinen lyhyesti avaa kiinankielen kääntämisen prosesseja. Tällaista lukisin enemmänkin: tässä on kiinankielinen runo, näin kirjoitusmerkit karkeasti kääntyvät, tällaisen tulkinnan siitä voi suomeksi tehdä. Kiina tuntuu kielenä niin käsittämättömältä, että tällaista läpivalaisua olisi mukava lukea enemmänkin.

Kaikkiaan Yö Kitkitdizzessä on siis aivan mainio esseekokoelma, josta löytyy useampi mielenkiintoinen teksti ja hyvin vähän sellaista, joka olisi jättänyt aivan kylmäksi.

Jotkut kirjat ovat vähän pitkällisempiä prosesseja. Aloitin Ikävien kirjailijoiden lukemisen maaliskuussa eli yhdeksän kuukautta sitten. Nyt sain kirjan vihdoin päätökseen. Toki välissä oli pitkiä pätkiä, kun kirja sai odottaa vuoroaan hyllyssä. Ehkä se jotain puhuu aiheen vetävyydestä, vaikka tämä lopulta aivan mielenkiintoinen kirja onkin.

Tuula Hökkä on yhdessä Eeva-Liisa Mannerin kanssa koonnut tämän laajasta kirjallisuusesseistiikasta kattauksen kirja-arvosteluja, kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita ja kirjojen esipuheita vuosilta 1957–1987. Mannerin tekstejä julkaistiin laajassa valikoimassa lehtiä. Heti ensimmäiseksi täytyy kaiholla todeta, että voi kun Aamulehdessä julkaistaisiin nykyäänkin tällaisia kirjallisuusesseitä! Kyllä 1960-luvulla ainakin tämä asia oli paremmin kuin nykyään.

Tekstit on ryhmitelty aiheittain. On runoutta ja sitten kirjallisuutta kielialueittain: englanninkielistä, ranskalaista, saksalaista, japanilaista ja lopussa kaksi osastoa, joiden logiikka ei minulle välittömästi aukene. Käsitellyissä kirjoissa on paljon aikakauden suuria nimiä ja klassikoita, mutta myös sellaista kirjallisuutta, joka on jo vähän vaipunut unholaan.

Elsa Morante esimerkiksi lienee tänä päivänä aika vähän tunnettu, suomenkielinen Wikipediakaan ei juuri muuta kerro kuin sen, että Morante oli naimisissa Alberto Moravian kanssa. Valtaosa teksteistä käsittelee kuitenkin edelleen ihan kiinnostavia kirjailijoita. Valaiseva on vaikkapa Mannerin arvio Kari Aronpuron esikoiskokoelmasta vuodelta 1964.

Manner arvioi tekstejä kriittisesti ja tiukasti. Huomiota kiinnitetään myös käännösten laatuun, olihan Manner itse aikansa ahkerimpia ja taidokkaimpia suomentajia. Kun jälki on kehnoa, Manner arvelee suomentajalla olleen kiireen. Kehujakin jaellaan. Anna-Maija Raittilan suomennos Miklos Meszölyn teoksesta kirvoittaa Mannerilta ylimmät kehut: ”Juuri näin pitäisi kaikki tärkeät kaunokirjalliset teokset kääntää: kirjoittaa ne uudestaan omalla äidinkielellään.” Voiko sen tätä paremmin sanoa? Myös Pertti Niemisen suomennoksia kiinasta Manner ylistää: ”Käännös on korkealuokkainen niin kuin odottaa sopiikin; siinä on tosiaan parhaat sanat parhaassa järjestyksessä.” Tämä kehu pitää ottaa omaankin varastoon käytettäväksi sopivan tilaisuuden tullen!

Ei Ikävien kirjailijoiden parista tutustumista Mannerin tuotantoon varmastikaan kannata aloittaa, mutta jos haluaa nautiskella tasokkaasta kirjallisesta ajattelusta ja tutustua viime vuosituhannen kirjallisuuteen, voi tehdä hullumminkin kuin hankkia tämän kirjan kirjaston varastosta käsiinsä.