This link opens in a pop-up window
Oli hauska lukea uudestaan kirja, jonka muistan tehneen vaikutuksen kun olin parikymppinen opiskelija. Silloin oli helppo samaistua päähenkilön rakkauden, kuoleman, itsensä etsimisen ja viskin ympärillä pyörivään elämään. Nyt lukukokenus oli lähinnä nostalginen.
Murakami on yksi suosikeistani, mutta Komtuurin surman jälkeiset suomennokset ovat jääneet lulematta. Ensimmäisen persoonan novellit olivatkin täydellinen väline palata Murakamin maailmaan: jättiläiseepoksen sijaan pieniä annoksia kirjailijalle tyypillistä maagista realismia.
Ali Smithin Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa on unohtumaton tarina ikääntymisestä, ajasta ja rakkaudesta – sekä tarinoista …
Tämä oli niitä kirjoja, joissa kannattaa heittäytyä kirjailijan (ja kääntäjän) armoille ja seilata tekstin läpi luottaen tarinaan. Ja Ali Smithiin kannatti luottaa: ajasta, paikasta ja olemisen tasosta toiseen hyppivässä tarinassa säilyi kuitenkin koko ajan punainen lanka, jota seurata.
Mistä kirja kertoi? Ilmeisesti Brexitin jakamasta kansasta ja yleisestikin politiikan muuttumisesta yhteisten asioiden hoitamisesta joksikin muuksi. Enemmän kai kuitenkin muistoista, tarinoista ja ihmiselämän arvaamattomuudesta.
Kirja on omistettu ”kaikille uupuneille”. Päähenkilö on vuoden pestillä opettajana koulussa, jossa on mitoituksia enemmän oppilaita, homeongelma ja pulaa resursseista. Oppilaat voivat pahoin. Opettajalta odotetaan venymistä äidiksi, sairaanhoitajaksi, sosiaalityöntekijäksi ja siivoojaksi - kun edellinen opettajakin oli. Samalla hänen opettajantaitojaan arvostellaan, sillä kyllähän jokainen koulua joskus käynyt on opetuksen asiantuntija.
Kirja on kertomus paljosta muustakin kuin opettajan ammatin haasteista ja työnkuvan muutoksesta (ennen oli paremmin, ainakin resurssien puolesta), mutta itselleni juuri tämä puoli kirjasta teki vaikutuksen. Oli hurjaa lukea miten 1940-luvulla painittiin samojen ongelmien kanssa kuin nyky-Suomessakin.
Kirja on omistettu ”kaikille uupuneille”. Päähenkilö on vuoden pestillä opettajana koulussa, jossa on mitoituksia enemmän oppilaita, homeongelma ja pulaa resursseista. Oppilaat voivat pahoin. Opettajalta odotetaan venymistä äidiksi, sairaanhoitajaksi, sosiaalityöntekijäksi ja siivoojaksi - kun edellinen opettajakin oli. Samalla hänen opettajantaitojaan arvostellaan, sillä kyllähän jokainen koulua joskus käynyt on opetuksen asiantuntija.
Kirja on kertomus paljosta muustakin kuin opettajan ammatin haasteista ja työnkuvan muutoksesta (ennen oli paremmin, ainakin resurssien puolesta), mutta itselleni juuri tämä puoli kirjasta teki vaikutuksen. Oli hurjaa lukea miten 1940-luvulla painittiin samojen ongelmien kanssa kuin nyky-Suomessakin.
Lapplandskriget 1944. Flickans pappa är ute i kriget som redan tagit hennes bröder och hennes …
Väylän päähenkilö on maatilan tytär, joka saa tehtäväkseen viedä perheen karjan Ruotsiin turvaan Lapin sodan alta. Aikuiset ovat sodassa tai menneet edeltä. Mukaan lähtee onneksi muita nuoria. Tiet ovat täynnä pakolaisia, ja lehmien hyvinvoinnin lisäksi huolta herättää kadonnut äiti.
Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti pohjoista luontoa, pakolaisuuden epätoivoista sekasortoa, lehmien sielunelämää ja nuoren ihmisen (liian aikaista) kasvua aikuisuuteen.
Paljon lyhyitä tekstejä, joita oli vaikea lukea montaa peräkkäin ilman että hahmot ja tapahtumat sulautuivat toisiinsa. Luinkin kirjaa puoli vuotta vähän kerrallaan ja nyt on vaikea sanoa pidinkö kirjasta. Tarinat olivat usein viihdyttäviä, mutta keskenään liian samanlaisia.
Hyvin erityylinen kuin aiemmin lukemani Nelsonin kirjat. Näissä esseissä oli luonnontieteellisen koulutuksen käyneellä välillä vaikea pysyä mukana kun käsitteet olivat vieraita ja virkkeet polveilevia. Varmaankin pidin viimeisestä, ilmastonmuutosta käsittelevästä, tekstistä eniten, koska se oli aihepiiriltään tutuin.
Nelsonin pohdintaa vapauden ja hoivan teemoista taiteessa, seksissä, päihteissä ja ilmastonmuutoksessa oli ilo lukea. Niin kuin parhaat kirjat yleensäkin, Vapaudesta tarjosi uusia näkökulmia maailmaan. Ja niin kuin parhaat esseistit, Nelson ei käsitellyt aiheitaan mustavalkoisesti valmiiden totuuksien kera.
Hyvin kirjoitettu kirja, joka väistää autofiktion pahimmat karit muutamaa raapaisua lukuunottamatta; tätä lukiessa ei tullut kovin usein tunne siitä että tirkistelisi toisten yksityisasioita.
Antaisin varmasti enemmän tähtiä, ellen olisi tällä hetkellä vähän kyllästynyt romaanimuotoiseen autofiktioon. Todennäköisesti kyllä luen tälle kirjoitetun jatkonkin, sen verran aihe kiinnostaa.
Viihdyttävä kertomus jota ei malttanut jättää kesken. Päähenkilössä oli mukavasti ulottuvuuksia, mutta tarinalta kaipasin vähän enemmän mutkia ja käänteitä.
Kovin brittiläinen tarina, jossa totuus tapahtuneista tragedioista paljastuu vähän kerrallaan. Hahmogalleriassa ei montaakaan miellyttävää henkilöä ole eikä brittiläisestä (maalais)aristokratiasta anneta mairittelevaa kuvaa.
Mielenkiintoisia tekstejä tärkeistä aiheista. Kovin syvälle eivät esseet aiheisiinsa menneet, mutta tarjosivat silti kiinnostavia ajatuksia ja tiedonmurusia. Mazzarella lainasi paljon pohjoismaisia kirjoittajia, mikä oli mukavaa vaihtelua itselle tutumpiin angloamerikkalaisiin ja suomenkielisiin kirjoittajiin.
Vahva jatko-osa Viidennelle vuodenajalle.
