Paperijoutsen kuvasi jatkosodan tapahtumia pienellä maalaispaikkakunnalla. Asetelma oli mielenkiintoinen, kun sodanaikaisessa arjessa perinteiset sukupuoli- ja luokkaroolit menettävät osan merkityksestään. Anna-Kaisa Linna-Aho ottaakin paljon irti asetelmastaan, tarkastelemalla erilaisia ihmisiä ja uuden arjen vaikutuksia heidän elämäänsä.
Paperijoutsen käsittelee maaseutuarjen lisäksi myös vaikeita aiheita, mutta pysyttelee kaikessa melko kevyellä pintatasolla. Ratkaisu on perusteltu, jos Linna-Aho on ajatellut kirjaansa erityisesti nuorille, mutta itseäni monien eri aiheiden pinnallinen käsittely vähän häiritsi - olisin mielummin lukenut syvällisempää pohdintaa vaikka se olisi vaatinut eri tarinanlankojen määrän rajoittamista.
Kirjan lopetus toi mieleen Tsehovin novellit ja oli ihan näppärä tapa solmia tarinan lankoja yhteen.
Vår planet blir varmare och varmare, långsamt men allt snabbare. Och det är mänskligheten som …
Keskiluokan ilmastoahdistusta
3 stars
Foer hakee rinnastuksia II maailmansodan kotirintaman sotaponnistuksista pohtiessaan miten ihmiset saisi tekemään tarvittavia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta kirjan fokus harhailee valitettavasti paikasta toiseen. Foer miettii paljon yksittäisten ihmisten vastuuta ja sitä, miten vaikeaa on muuttaa omaa toimintaansa, vaikka tietääkin elämäntapansa aiheuttaman vahingon ympäristölle. Tähänkin haetaan rinnastuksia II maailmansodasta, tällä kertaa hänen juutalaisvainoja paenneen isoäitinsä kautta.
Eläinteollisuudesta aiemmin kirjoittanut Foer tarkastelee ilmastonmuutosta lähinnä ruokavalion kautta. Rajaus on sinänsä mielekäs, sillä ruokatuotannosta aiheutuu merkittävä osa kasvihuonepäästöistä. Foer katsoo ruokavalion olevan myös se päästölähde, johon yksilön on helpointa itse vaikuttaa. Tämä on ehkä kirjan heikoin olettama: toisaalta myös ruokatuotannon osalta tarvitaan systeemitason päätöksiä ja toisaalta monet meistä pystyvät kyllä vaikuttamaan myös esim. liikenne- ja sähkönkulutukseen liittyviin päästöihimme.
Foer toivoo, että tekemällä yksilötason valintoja voimme aiheuttaa lähipiirissämme etenevää laajempaa muutosta. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta on parempi yrittää kuin vajota apatiaan.
Paperijoutsen kuvasi jatkosodan tapahtumia pienellä maalaispaikkakunnalla. Asetelma oli mielenkiintoinen, kun sodanaikaisessa arjessa perinteiset sukupuoli- ja luokkaroolit menettävät osan merkityksestään. Anna-Kaisa Linna-Aho ottaakin paljon irti asetelmastaan, tarkastelemalla erilaisia ihmisiä ja uuden arjen vaikutuksia heidän elämäänsä.
Paperijoutsen käsittelee maaseutuarjen lisäksi myös vaikeita aiheita, mutta pysyttelee kaikessa melko kevyellä pintatasolla. Ratkaisu on perusteltu, jos Linna-Aho on ajatellut kirjaansa erityisesti nuorille, mutta itseäni monien eri aiheiden pinnallinen käsittely vähän häiritsi - olisin mielummin lukenut syvällisempää pohdintaa vaikka se olisi vaatinut eri tarinanlankojen määrän rajoittamista.
Kirjan lopetus toi mieleen Tsehovin novellit ja oli ihan näppärä tapa solmia tarinan lankoja yhteen.
Vår planet blir varmare och varmare, långsamt men allt snabbare. Och det är mänskligheten som …
None
3 stars
Foer hakee rinnastuksia II maailmansodan kotirintaman sotaponnistuksista pohtiessaan miten ihmiset saisi tekemään tarvittavia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta kirjan fokus harhailee valitettavasti paikasta toiseen. Foer miettii paljon yksittäisten ihmisten vastuuta ja sitä, miten vaikeaa on muuttaa omaa toimintaansa, vaikka tietääkin elämäntapansa aiheuttaman vahingon ympäristölle. Tähänkin haetaan rinnastuksia II maailmansodasta, tällä kertaa hänen juutalaisvainoja paenneen isoäitinsä kautta.
Eläinteollisuudesta aiemmin kirjoittanut Foer tarkastelee ilmastonmuutosta lähinnä ruokavalion kautta. Rajaus on sinänsä mielekäs, sillä ruokatuotannosta aiheutuu merkittävä osa kasvihuonepäästöistä. Foer katsoo ruokavalion olevan myös se päästölähde, johon yksilön on helpointa itse vaikuttaa. Tämä on ehkä kirjan heikoin olettama: toisaalta myös ruokatuotannon osalta tarvitaan systeemitason päätöksiä ja toisaalta monet meistä pystyvät kyllä vaikuttamaan myös esim. liikenne- ja sähkönkulutukseen liittyviin päästöihimme.
Foer toivoo, että tekemällä yksilötason valintoja voimme aiheuttaa lähipiirissämme etenevää laajempaa muutosta. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta on parempi yrittää kuin vajota apatiaan.
"Kumman sinä valitset, Ennen? Tietämisen vai tuntemisen?"
"Tietämisen tietenkin. Mikä kysymys tuo on?"
…
Tieto on tärkeintä, mutta totuutta ei kerro kukaan
4 stars
Satu Piispa-Hakalan Debytantti kertoo nuoresta tutkijanalusta nimeltään Ennen. Ennen elää ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa, missä ihmiset kasvatetaan elämään omissa yhteisöissään, toteuttamassa tiettyä ennalta määrättyä roolia. Tieto on tärkeää ja tiede niin arvostettua, että yleisöluennoille osallistuminen on suosittu ajanviete. Ennen ei kuitenkaan ole tyytyväinen omaan syntymässä määrättyyn osaansa perinteiden vaalijana, vaan haluaa ryhtyä tutkijaksi.
Kirjassa seurataan Ennenin matkaa opintojen alusta kohti ensimmäisen artikkelin julkaisua. Tarina on perinteinen nuoren ihmisen kasvutarina, jossa otetaan etäisyyttä synnyinpaikkaan ja etsitään omaa paikkaa vieraassa uudessa maailmassa. Kuten niin usein, tässäkin tarinassa säästyttäisiin monilta vaivoilta, jos henkilöt kertoisivat toisilleen asioita ajoissa, sen sijaan että niiden pimittämisestä seuranneita harmeja ratkotaan jälkikäteen pidemmän kaavan mukaan. Nämä ratkaisut tietysti tuovat tarinaan sitä kuljettavia jännitteitä, mutta lopussa totuuksien paljastuessa niistä jää kliseen maku suuhun.
Kirjan kaksi suurinta ansiota ovat taustalla pikku hiljaa paljastuva tulevaisuudenkuva ja Ennenin tutkijantyön kuvaus. Piispa-Hakalan kehittelemäm tulevaisuudenkuva paljastuu pikku hiljaa tarinan edetessä, eikä se suostu asettumaan …
Satu Piispa-Hakalan Debytantti kertoo nuoresta tutkijanalusta nimeltään Ennen. Ennen elää ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa, missä ihmiset kasvatetaan elämään omissa yhteisöissään, toteuttamassa tiettyä ennalta määrättyä roolia. Tieto on tärkeää ja tiede niin arvostettua, että yleisöluennoille osallistuminen on suosittu ajanviete. Ennen ei kuitenkaan ole tyytyväinen omaan syntymässä määrättyyn osaansa perinteiden vaalijana, vaan haluaa ryhtyä tutkijaksi.
Kirjassa seurataan Ennenin matkaa opintojen alusta kohti ensimmäisen artikkelin julkaisua. Tarina on perinteinen nuoren ihmisen kasvutarina, jossa otetaan etäisyyttä synnyinpaikkaan ja etsitään omaa paikkaa vieraassa uudessa maailmassa. Kuten niin usein, tässäkin tarinassa säästyttäisiin monilta vaivoilta, jos henkilöt kertoisivat toisilleen asioita ajoissa, sen sijaan että niiden pimittämisestä seuranneita harmeja ratkotaan jälkikäteen pidemmän kaavan mukaan. Nämä ratkaisut tietysti tuovat tarinaan sitä kuljettavia jännitteitä, mutta lopussa totuuksien paljastuessa niistä jää kliseen maku suuhun.
Kirjan kaksi suurinta ansiota ovat taustalla pikku hiljaa paljastuva tulevaisuudenkuva ja Ennenin tutkijantyön kuvaus. Piispa-Hakalan kehittelemäm tulevaisuudenkuva paljastuu pikku hiljaa tarinan edetessä, eikä se suostu asettumaan dystopia-utopia-asteikon kumpaankaan päähän. Pidän siitä, ettei kirjassa luennoida pitkästi maailman taustoista, mutta paljastuvista pilkahduksista syntyy silti kuva monimutkaisesta ja realistisesta todellisuudesta kaiken taustalla. Tässä maailmanajassa on kiinnostavaa lukea erilaisia kuvauksia siitä, miltä ihmiselämä voi näyttää maapallon lämpenemisestä seuraavien mullistusten jälkeen.
Kirjan kuvausta laadullisesta aineistoanalyysistä oli kiinnostavaa lukea. Piispa-Hakala kuvasi tutkimusproesseja taitavasti ja selkeästi, mutta erityisesti pidin hänen tavastaan kertoa Ennenin kokemuksista ja epävarmuuksista liittyen hänen asemaansa akateemisessa maailmassa. Myös Ennenin ja vanhemman tutkijan Baobabin välinen suhde oli rakennettu hienosti ja koskettavasti.
Kirjan lopussa paljastuu, että tietoa arvostavassa maailmassa kukaan ei ole vaivautunut kertomaan toisilleen totuutta. Aivan lopuksi Ennen joutuu tekemään omat valintansa liittyen siihen, miten tärkeää totuus hänelle on. Hahmojen taustoihin liittyvät totuudet ovat tosiaan vähän turhan kliseisiä, mutta sen sijaan Ennenin viimeiset ratkaisut, ja hänen aineistoanalyysinsä lopulliset käänteet jäivät mieleeni pitkäksi aikaa kirjan loputtua. Ne saavat myös miettimään, onko kirjassa sittenkin kyse dystopiakuvauksesta – tai ehkä pikemminkin: onko ihmisluonto tuomittu dystopiaan.
"Kumman sinä valitset, Ennen? Tietämisen vai tuntemisen?"
"Tietämisen tietenkin. Mikä kysymys tuo on?"
…
None
4 stars
Tieto on tärkeintä, mutta totuutta ei kerro kukaan
Satu Piispa-Hakalan Debytantti kertoo nuoresta tutkijanalusta nimeltään Ennen. Ennen elää ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa, missä ihmiset kasvatetaan elämään omissa yhteisöissään, toteuttamassa tiettyä ennalta määrättyä roolia. Tieto on tärkeää ja tiede niin arvostettua, että yleisöluennoille osallistuminen on suosittu ajanviete. Ennen ei kuitenkaan ole tyytyväinen omaan syntymässä määrättyyn osaansa perinteiden vaalijana, vaan haluaa ryhtyä tutkijaksi.
Kirjassa seurataan Ennenin matkaa opintojen alusta kohti ensimmäisen artikkelin julkaisua. Tarina on perinteinen nuoren ihmisen kasvutarina, jossa otetaan etäisyyttä synnyinpaikkaan ja etsitään omaa paikkaa vieraassa uudessa maailmassa. Kuten niin usein, tässäkin tarinassa säästyttäisiin monilta vaivoilta, jos henkilöt kertoisivat toisilleen asioita ajoissa, sen sijaan että niiden pimittämisestä seuranneita harmeja ratkotaan jälkikäteen pidemmän kaavan mukaan. Nämä ratkaisut tietysti tuovat tarinaan sitä kuljettavia jännitteitä, mutta lopussa totuuksien paljastuessa niistä jää kliseen maku suuhun.
Kirjan kaksi suurinta ansiota ovat taustalla pikku hiljaa paljastuva tulevaisuudenkuva ja Ennenin tutkijantyön kuvaus. Piispa-Hakalan kehittelemäm tulevaisuudenkuva paljastuu pikku hiljaa …
Tieto on tärkeintä, mutta totuutta ei kerro kukaan
Satu Piispa-Hakalan Debytantti kertoo nuoresta tutkijanalusta nimeltään Ennen. Ennen elää ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa, missä ihmiset kasvatetaan elämään omissa yhteisöissään, toteuttamassa tiettyä ennalta määrättyä roolia. Tieto on tärkeää ja tiede niin arvostettua, että yleisöluennoille osallistuminen on suosittu ajanviete. Ennen ei kuitenkaan ole tyytyväinen omaan syntymässä määrättyyn osaansa perinteiden vaalijana, vaan haluaa ryhtyä tutkijaksi.
Kirjassa seurataan Ennenin matkaa opintojen alusta kohti ensimmäisen artikkelin julkaisua. Tarina on perinteinen nuoren ihmisen kasvutarina, jossa otetaan etäisyyttä synnyinpaikkaan ja etsitään omaa paikkaa vieraassa uudessa maailmassa. Kuten niin usein, tässäkin tarinassa säästyttäisiin monilta vaivoilta, jos henkilöt kertoisivat toisilleen asioita ajoissa, sen sijaan että niiden pimittämisestä seuranneita harmeja ratkotaan jälkikäteen pidemmän kaavan mukaan. Nämä ratkaisut tietysti tuovat tarinaan sitä kuljettavia jännitteitä, mutta lopussa totuuksien paljastuessa niistä jää kliseen maku suuhun.
Kirjan kaksi suurinta ansiota ovat taustalla pikku hiljaa paljastuva tulevaisuudenkuva ja Ennenin tutkijantyön kuvaus. Piispa-Hakalan kehittelemäm tulevaisuudenkuva paljastuu pikku hiljaa tarinan edetessä, eikä se suostu asettumaan dystopia-utopia-asteikon kumpaankaan päähän. Pidän siitä, ettei kirjassa luennoida pitkästi maailman taustoista, mutta paljastuvista pilkahduksista syntyy silti kuva monimutkaisesta ja realistisesta todellisuudesta kaiken taustalla. Tässä maailmanajassa on kiinnostavaa lukea erilaisia kuvauksia siitä, miltä ihmiselämä voi näyttää maapallon lämpenemisestä seuraavien mullistusten jälkeen.
Kirjan kuvausta laadullisesta aineistoanalyysistä oli kiinnostavaa lukea. Piispa-Hakala kuvasi tutkimusproesseja taitavasti ja selkeästi, mutta erityisesti pidin hänen tavastaan kertoa Ennenin kokemuksista ja epävarmuuksista liittyen hänen asemaansa akateemisessa maailmassa. Myös Ennenin ja vanhemman tutkijan Baobabin välinen suhde oli rakennettu hienosti ja koskettavasti.
Kirjan lopussa paljastuu, että tietoa arvostavassa maailmassa kukaan ei ole vaivautunut kertomaan toisilleen totuutta. Aivan lopuksi Ennen joutuu tekemään omat valintansa liittyen siihen, miten tärkeää totuus hänelle on. Hahmojen taustoihin liittyvät totuudet ovat tosiaan vähän turhan kliseisiä, mutta sen sijaan Ennenin viimeiset ratkaisut, ja hänen aineistoanalyysinsä lopulliset käänteet jäivät mieleeni pitkäksi aikaa kirjan loputtua. Ne saavat myös miettimään, onko kirjassa sittenkin kyse dystopiakuvauksesta – tai ehkä pikemminkin: onko ihmisluonto tuomittu dystopiaan.
Kirja tarjosi kurkistuksen Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan, johon sijoittuvaa Praedor-roolipeliä pelaan. Etenkin kirjan alun Borvaria-kuvausta voi suositella roolipelistä kiinnostuneille.
Tyyliltään ja toteutukseltaan kirja ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut minun juttuni. Suurin ongelma oli kirjan pituus, joka tuntui ylimitoitetulta sisältöönsä nähden: juonenkuljetuksen, maailmakuvauksen tai hahmonkehityksen sijaan sivuja käytettiin kömpelöihin ja ylipitkiin dialogeihin, hahmojen ajatusten alleviivaavaan aukikirjoittamiseen, ja aiempien käänteiden kertaamiseen aivan kuin lukija olisi ne ehtinyt jo unohtaa. Kirja olisi ehdottomasti tarvinnut ankarampaa toimittamista ja tekstin terävöittämistä.
Kirjassa oli myös ansionsa: antisankareista koottu henkilögalleria oli omalla tavallaan kiehtova, ja välillä Peurasen maailmakuvaus oli tunnelmallista. Kirjassa oli myös paljon huumoria, ja jos lukijan huumorintaju on samalla aaltopituudella kirjailijan metavitsailun ja pierupaskapilluhuumorin kanssa, voi kirja kenties viihdyttää.
