
Praedor by Petri Hiltunen (Praedor, #1-4)
Praedor on Petri Hiltusen piirtämä sarjakuva, joka sijoittuu Jaconian fantasiamaailmaan. Praedorit ovat sotureita, jotka etsivät aarteita hirviöiden kansoittamilta alueilta, Borvariasta. …
This link opens in a pop-up window
2% complete! Simo has read 1 of 50 books.

Praedor on Petri Hiltusen piirtämä sarjakuva, joka sijoittuu Jaconian fantasiamaailmaan. Praedorit ovat sotureita, jotka etsivät aarteita hirviöiden kansoittamilta alueilta, Borvariasta. …
Mielenkiintoinen kirja, jossa kuvattiin taitavasti sitä, miltä lapsiperheen arki näyttää väsymyksen linssin läpi tarkasteltuna.
Kirjassa kertoja valvoo yöllä ja muistelee taaperon sairastumista ja nuorimmaisen syntymää. Kertojan ajatukset harhailevat, kiertävät kehää, tarttuvat aina välillä johonkin konkreettiseen. Kaikki on uupumuksen värittämää. Ihailen Salmenniemen taitoa kuvata pienen lapsen vanhemman väsymystä ja huolta perheestään, mutta sen seuraaminen romaanin mitassa oli aika uuvuttava kokemus myös lukijalle.
Ilmeisesti Salmenniemi on kirjoittanut kaksi muutakin kirjaa pienen lapsen vanhemmuudesta, täytyy ottaa nekin luettavaksi.
Mistä kriitikot tulevat ja miksi he ovat niin ilkeitä? Onko kritiikki vain yhden ihmisen mielipide? …
Mielenkiintoinen esseeteos, jossa Maaria Ylikangas kertoo (kirjallisuus)kritiikistä. Hän käsittelee mm. kritiikin historiaa, tarkoitusta ja etiikkaa. Esseiden tyyli on humoristinen ja innostunut, ja niitä on mukava lukea.
Ylilangas painottaa kritiikin suhteita. Hyvä kritiikki on suhteessa paitsi teokseen ja taiteeseen, myös ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkiksi tässä maailmanajassa kritiikki voisi ottaa huomioon teoksen suhteen ilmastokatastrofiin. Tämä oli mielenkiintoinen ajatus, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin.
Kirjaa lukiessa heräsi usein halu tietää enemmän, ymmärtää syvemmin Ylilankaan ajatuksia. Tämä ei sinänsä ole moite teokselle, vaan ehkä enemmän osoitus siitä, etten ole opiskellut taidetta tai kirjallisuutta, eikä minulla siksi ole tarpeeksi taustatietoa saadakseni kirjasta irti kaikkea sitä, mitä se voisi tarjota.
Vauhdikas ja sekakäytön värittämä kauhuseikkailu. Pääjuonessa kolme 1990-luvun nuorta matkaa Tampereelta Ilomantsin korpeen etsimään sodanaikaista läökevarastoa. Tämän lisäksi kirjassa seurataan neuvostojoukkojen erikoisoperaatiota samaisessa korvessa jatkosodan aikaan. Kolmas juonikaari liittyy päähenkilö Niinan menneisyyden aaveisiin.
Päätarina oli oikein hauska, neljän tähden humoristinen kauhuseikkailu: Anttila osasi kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja hahmojen matkassa viihtyi. Mukava lukea välillä tällaista Suomen kontekstiin sovitettuna.
Neuvostomajurin näkökulmasta kirjoitetut pätkät tarjosivat kontekstia kirjan kauhulle ja tapahtumapaikoille sodan jatkosodan ajalta. Majuri ei hahmona kuitenkaan ollut kovin kiinnostava, eikä sodanaikainen konteksti niin monimutkaista tai kiehtovaa, ettei näiden historiapätkien lukeminen olisi käynyt toisteiseksi ja tylsäksi.
Päähenkilö Niinan taustaan liityvä kummitustarina ei sekään puhutellut minua. Se tuntui kauhuelementtinä liian erilaiselta kuin kirjan muu suoraviivainen splattertoiminta. Näiden välille syntyi ristiriita, joka latisti molempien tehoa. Niina hahmona ei myöskään herännyt niin hyvin henkiin, että hänen paykologiseen kauhuunsa olisi saanut kunnon otetta.
Lopputoteamana täytyy sanoa, että olipa hauska lukea ysäri-Suomeen sijoittuvaa nuorisokuvausta. Pääkolmikon roadtripistä Suomen …
Vauhdikas ja sekakäytön värittämä kauhuseikkailu. Pääjuonessa kolme 1990-luvun nuorta matkaa Tampereelta Ilomantsin korpeen etsimään sodanaikaista läökevarastoa. Tämän lisäksi kirjassa seurataan neuvostojoukkojen erikoisoperaatiota samaisessa korvessa jatkosodan aikaan. Kolmas juonikaari liittyy päähenkilö Niinan menneisyyden aaveisiin.
Päätarina oli oikein hauska, neljän tähden humoristinen kauhuseikkailu: Anttila osasi kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja hahmojen matkassa viihtyi. Mukava lukea välillä tällaista Suomen kontekstiin sovitettuna.
Neuvostomajurin näkökulmasta kirjoitetut pätkät tarjosivat kontekstia kirjan kauhulle ja tapahtumapaikoille sodan jatkosodan ajalta. Majuri ei hahmona kuitenkaan ollut kovin kiinnostava, eikä sodanaikainen konteksti niin monimutkaista tai kiehtovaa, ettei näiden historiapätkien lukeminen olisi käynyt toisteiseksi ja tylsäksi.
Päähenkilö Niinan taustaan liityvä kummitustarina ei sekään puhutellut minua. Se tuntui kauhuelementtinä liian erilaiselta kuin kirjan muu suoraviivainen splattertoiminta. Näiden välille syntyi ristiriita, joka latisti molempien tehoa. Niina hahmona ei myöskään herännyt niin hyvin henkiin, että hänen paykologiseen kauhuunsa olisi saanut kunnon otetta.
Lopputoteamana täytyy sanoa, että olipa hauska lukea ysäri-Suomeen sijoittuvaa nuorisokuvausta. Pääkolmikon roadtripistä Suomen poikki olisin voinut lukea pidemminkin ilman mitään kauhuelementtejä. Samuli Anttila kuvasi myös hienosti luontoa, ja Ilomantsin maisemista oli helppoa muodostaa kuva oman pään sisään.
Vaikuttava ja hyvin kirjoitettu kirja. Tarinassa hypittiin aikatasosta ja näkökulmasta toiseen, mutta silti kirjaa oli helppo lukea. Tarinan päähenkilöt olivat hienosti kirjoitettuja, ja heidän äärimmäisiä ja epämielyttäviä näkökulmiaan oli helppo ymmärtää tarinan edetessä. Osa sivuhenkilöistä sen sijaan oli jäänyt karikatyyrien tasolle, mutta se oli luettavuuden kannalta hyvä ratkaisu: kirjassa oli paljon henkilöitä, ja osasta käytettiin tarinan eri kohdissa eri nimiä.
Pohjimmiltaan tämä oli kai kertomus vallan korruptoivuudesta ja väkivallan aiheuttamista traumoista. Pääjuonen taustalla kulki kertomus Argentiinan väkivaltaisesta ja epäoikeudenmukaisesta historiasta ja historialliset kauheudet eivät kalvenneet tarinaan keksittyjen rinnalla.
En osaa sanoa mikä tässä tökki. Pidän Rannan piirrostyylistä ja tarinan aihe, nuoruuden haikailu ja vanhenemisen tuomien muutosten ahdistavuus, olivat puhuttelevia. Tässä jotenkin juututtiin kuitenkin pintatasolle, tai sitten syvemmät virtaukset menivät Oulua ja Rannan nuoruudenskeneä tuntemattomalta ohi.
Tiivis asuminen, minimalistinen kuluttaminen, vegaaniruokavalio ja maata pitkin matkustaminen. Merkitsevätkö ilmastoystävälliset valinnat raskasta ja kurjaa …
Straniuksen kirja 1,5 astetta parempi arki tasapainoili tietokirjallisuuden ja self helpiin lipsuvan itsensäkehittämiskirjallisuuden rajapinnalla. Onneksi tässä oli tarpeeksi tieto-osuuttakin, sillä jälkimmäinen genre ei itseäni niinkään kiinnosta.
Kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti oli henkilökohtaisten hiilidioksidipäästöjen (eli hiilijalanjäljen) vähentämisen konkretisointi. Stranius on onnistunut pudottamaan oman hiilijalanjälkensä noin kahteen tonniin vuodessa. Tavoitetaso, jolle kaikkien suomalaisten pitäisi päästä vuoteen 2030 mennessä on 2,5 tonnia (oma hiilijalanjälkeni oli Sitran testin perusteella 3,8 tonnia). Stranius käy läpi asumiseen, kuluttamiseen, ruokavalioon ja matkustamiseen liittyviä ratkaisuitaan, esitellen erilaisten hiilidioksidilähteiden suuruusluokkaa.
Puhuessaan kirjan nimen mukaisesti "paremmasta arjesta", Stranius tarkoittaa sitä, että hiilijalanjälkeä pienentävät ratkaisut eivät ole hyväksi pelkästään ympäristölle, vaan myös jalanjälkeään pienentävälle yksilölle. Osa näistä esimekreistä on selkeitä: syömällä terveellistä kasvis- tai vegaaniruokaa voit paremmin kuin syömällä epäterveellistä, ilmastolle haitallista ruokaa. Liikkumalla jalan tai pyörällä saat arkiliikuntaa, joka on sinulle hyväksi - toisin kuin auton ratissa tai kyydissä istuminen.
Välillä perustelut menevät kuitenkin sellaisiksi, etten ole varma miten suuri …
Straniuksen kirja 1,5 astetta parempi arki tasapainoili tietokirjallisuuden ja self helpiin lipsuvan itsensäkehittämiskirjallisuuden rajapinnalla. Onneksi tässä oli tarpeeksi tieto-osuuttakin, sillä jälkimmäinen genre ei itseäni niinkään kiinnosta.
Kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti oli henkilökohtaisten hiilidioksidipäästöjen (eli hiilijalanjäljen) vähentämisen konkretisointi. Stranius on onnistunut pudottamaan oman hiilijalanjälkensä noin kahteen tonniin vuodessa. Tavoitetaso, jolle kaikkien suomalaisten pitäisi päästä vuoteen 2030 mennessä on 2,5 tonnia (oma hiilijalanjälkeni oli Sitran testin perusteella 3,8 tonnia). Stranius käy läpi asumiseen, kuluttamiseen, ruokavalioon ja matkustamiseen liittyviä ratkaisuitaan, esitellen erilaisten hiilidioksidilähteiden suuruusluokkaa.
Puhuessaan kirjan nimen mukaisesti "paremmasta arjesta", Stranius tarkoittaa sitä, että hiilijalanjälkeä pienentävät ratkaisut eivät ole hyväksi pelkästään ympäristölle, vaan myös jalanjälkeään pienentävälle yksilölle. Osa näistä esimekreistä on selkeitä: syömällä terveellistä kasvis- tai vegaaniruokaa voit paremmin kuin syömällä epäterveellistä, ilmastolle haitallista ruokaa. Liikkumalla jalan tai pyörällä saat arkiliikuntaa, joka on sinulle hyväksi - toisin kuin auton ratissa tai kyydissä istuminen.
Välillä perustelut menevät kuitenkin sellaisiksi, etten ole varma miten suuri osa ihmisistä saa niistä nautintoa. Omaa ajankäyttöään ja elämäänsä mielellään laskentataulukkojen avulla optimoivat ihmiset voivat hyvinkin saada iloa vinkeistä, joissa kehotetaan luopumaan televisiosta (2-3 tuntia jotka keskimäärin istutaan TV:n edessä voi käyttää hyödyllisemminkin) tai vaihtamaan auto polkupyörään, koska auton ylläpitokuluista säästyvän rahan voi muuttaa ajaksi, jonka aikana opiskelee vaikka uuden tutkinnon. Straniuksen vinkit tuntuvat myös olettavan lukijan hyvintoimeentulevaksi, perusterveeksi ihmiseksi, jolla on mahdollisuus ohjata elämäänsä vapaasti. Esimerkiksi asuinpaikka kehotetaan valitsemaan siten, että kotoa on helppoa liikkua ilman autoa tai julkisia.
Kirjan loppupuolella katse siirretään vielä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Stranius antaa paljon vinkkejä, miten voi toimia ympäristön puolesta lahjoittamalla aikaansa tai rahaansa. Myös työpaikkansa kannattaa mahdollisuuksien mukaan valita siten, että tekee työtä ilmaston hyväksi eikä sen tuhoksi. Tämä osuus on tärkeä, sillä vaikka kaikki arjessa tehdyt omaa hiilijalanjälkeä pienentävät toimenpiteet ovat tärkeitä, on suurten päästövähennysten tapahduttava kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.
Lopuksi vielä mieleenjäänyt lainaus kirjasta:
"Hoemme, että Suomi on niin pieni maa ja että vastuu on aina jossain muualla. Muistutamme, ettei Suomen päästöillä ole merkitystä, kun Kiina ja Yhdysvallat ovat suurimpia saastuttajia. Mutta mitä järkeä on verrata 1,4 miljardin asukkaan kiinan ja 5,5 miljoonan asukkaan Suomen päästöjä keskenään? Emmehän argumentoi niin, että kainuulaisten ei tarvitse maksaa veroja, koska siellä on niin vähän asukkaita verrattuna pääkaupunkiseutuun." Tämä on tietyllä tapaa koko kirjan idea: on tärkeää, että me toimimme yksilöinä omien päästöjemme vähentämiseksi, vaikka esimerkiksi teollisuuden päästöt ovat moninkertaisia omiimme verrattuna. Samaan aikaan on kuitenkin myös tärkeää toimia yksilönä sen eteen, että yhteiskunnan päästötkin vähenevät. Demokraattisessa maassa meillä on valta ja vastuu toimia myös itseämme suurempien ratkaisuiden eteen.
Rache Harrisonin kirjoja on suitsutettu viime aikoina monessa paikkaa, joten odotukset olivat ehkä turhan korkealla. Mutta olihan tämä riemastuttava kirja, jota ei malttanut laskea käsistään. Kauhukirjaksi tämä ei ollut pelottava, eikä muutamaa kohtausta lukuunottamatta ällöttäväkään. Mutta päähenkilö oli aivan loistavasti kirjoitettu, ja häneen kiintyi välittömästi vaikka antisankari olikin.
Kirjan ensimmäinen puolikas oli erinomainen, keskikohdassa oli vähän tyhjäkäyntiä, mutta loppua kohti tarina alkoi taas vetää ja meininkiä riitti. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole hetkeen tutustuneet uuteen kauhukirjallisuuteen.
Lopetin kesken neljänneksen luettuani. Pahiksen näkökulmasta kirjoitetut osuudet alkoivat tökkiä, ne olivat niin yksipuolisia, pitkiä jankkauksia tämän pakkomielteestä. Sinänsä tästä välittyi hyvin sairaan pakkomielteinen ajatusmaailma, mutta sitä oli liikaa jotta kirjaa olisi ollut miellyttävä lukea. Tarina itsessään ei ollut niin mielenkiintoinen, että sitä olisi jaksanut pahanmielenkirjana.
Ida Jauhiaisen esikoisromaani Ehkä tää tästä on omakohtainen teos syömishäiriöstä. Miten käy, kun maailma sulkeutuu …
Kirja tarjosi ikkunan syömishäiriön kanssa taistelevan nuoren elämään. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos tempaisi mukaansa ja oli alusra loppuun mielenkiintoista luettavaa. Kaunokirjallisena teoksena tämä jäi kuitenkin vähän vajaaksi: päiväkirjassa oltiin, ehkä oikeiden henkilöiden yksityisyyden turvaamiseksi, välillä turhan salailevia, mikä häiritsi lukukokemusta. Ymmärrän ratkaisun, mutta ehkä fiktion lisääminen ja omakohtaisuuden häivyttäminen olisi tarjonnut keinon kuvata esim. päiväkeskuksen keskusteluita, tai päähenkilön ystävien kokemuksia, tarkemmin ja siten laajentaa aihepiirin käsittelyä yleismaailmallisemmaksi.
Ensimmäisen kolmanneksen ajan kuvien pimeys häiritsi lukukokemusta ja tarinaan oli vaikea päästä sisään. Albumin viimeisen kolmanneksen luin naama lähes sivuissa kiinni, teoksen ahdistavaan pimeyteen vajonneena.
Sami Makkosen Hevosjumala oli jo hyvä, tämä oli vielä parempi. Ehkä paras lukemani kauhusarjakuva.
Kokoelma 80-luvun kotimaisia scifinovelleja. 33 novellia oli laatuun nähden liikaa, mutta ajankuvana tämä on arvokas. Plussaa tieteiskirjallisuuden laajasta määritelmästä, tämä on oikeastaan spefikokoelma. Ja olihan tässä monta hyvää novellia
Mielenkiintoinen mutta hämmentävä lukukokemus. Kirjailija joutuu yksityisetsivän hommiin ja omaksuu samalla erilaisia identiteettejä. Taustalla kummittelee halu paeta omaa menneisyyttään.
Yllä oleva kuulostaa kliseiseltä amerikkalaiselta yksityisetsiväromaanilta, mutta Austerin, ilmeisesti postmoderni, versio tarinasta on hyvin omintakeinen.
Vaikuttava ja valmis esikoisromaani, odotan innolla trilogiab toista osaa.
Ensimmäinen novelli oli hyvä ja oikeastaan juuri sitä mitä toivoin taikakoulutarinoita sisältävältä kokoelmalta: opiskelijaelämän fiilistelyä suomalaisessa taikakoulussa. Muissa tarinoissa teemaan otettiin vähän erilaisia, itseäni vähemmän kiinnostavia näkökulmia. Niissäkin tarinoissa oli hetkensä, mutta kun tarinoiden tapahtumaympäristö ei ollut juuri itseä kiinnostava, päällimmäinen tunne lukiessa oli tylsistyminen.
Kaikkien kokoelman kirjoittajien tekstejä luen kyllä mielelläni lisää, jos niitä tulee muissa kokoelmissa vastaan.