User Profile

Mielenkiintoinen kirja, jossa kuvattiin taitavasti sitä, miltä lapsiperheen arki näyttää väsymyksen linssin läpi tarkasteltuna.

Kirjassa kertoja valvoo yöllä ja muistelee taaperon sairastumista ja nuorimmaisen syntymää. Kertojan ajatukset harhailevat, kiertävät kehää, tarttuvat aina välillä johonkin konkreettiseen. Kaikki on uupumuksen värittämää. Ihailen Salmenniemen taitoa kuvata pienen lapsen vanhemman väsymystä ja huolta perheestään, mutta sen seuraaminen romaanin mitassa oli aika uuvuttava kokemus myös lukijalle.

Ilmeisesti Salmenniemi on kirjoittanut kaksi muutakin kirjaa pienen lapsen vanhemmuudesta, täytyy ottaa nekin luettavaksi.

Mielenkiintoinen esseeteos, jossa Maaria Ylikangas kertoo (kirjallisuus)kritiikistä. Hän käsittelee mm. kritiikin historiaa, tarkoitusta ja etiikkaa. Esseiden tyyli on humoristinen ja innostunut, ja niitä on mukava lukea.

Ylilangas painottaa kritiikin suhteita. Hyvä kritiikki on suhteessa paitsi teokseen ja taiteeseen, myös ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkiksi tässä maailmanajassa kritiikki voisi ottaa huomioon teoksen suhteen ilmastokatastrofiin. Tämä oli mielenkiintoinen ajatus, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Kirjaa lukiessa heräsi usein halu tietää enemmän, ymmärtää syvemmin Ylilankaan ajatuksia. Tämä ei sinänsä ole moite teokselle, vaan ehkä enemmän osoitus siitä, etten ole opiskellut taidetta tai kirjallisuutta, eikä minulla siksi ole tarpeeksi taustatietoa saadakseni kirjasta irti kaikkea sitä, mitä se voisi tarjota.

Vaikuttava ja hyvin kirjoitettu kirja. Tarinassa hypittiin aikatasosta ja näkökulmasta toiseen, mutta silti kirjaa oli helppo lukea. Tarinan päähenkilöt olivat hienosti kirjoitettuja, ja heidän äärimmäisiä ja epämielyttäviä näkökulmiaan oli helppo ymmärtää tarinan edetessä. Osa sivuhenkilöistä sen sijaan oli jäänyt karikatyyrien tasolle, mutta se oli luettavuuden kannalta hyvä ratkaisu: kirjassa oli paljon henkilöitä, ja osasta käytettiin tarinan eri kohdissa eri nimiä.

Pohjimmiltaan tämä oli kai kertomus vallan korruptoivuudesta ja väkivallan aiheuttamista traumoista. Pääjuonen taustalla kulki kertomus Argentiinan väkivaltaisesta ja epäoikeudenmukaisesta historiasta ja historialliset kauheudet eivät kalvenneet tarinaan keksittyjen rinnalla.

En osaa sanoa mikä tässä tökki. Pidän Rannan piirrostyylistä ja tarinan aihe, nuoruuden haikailu ja vanhenemisen tuomien muutosten ahdistavuus, olivat puhuttelevia. Tässä jotenkin juututtiin kuitenkin pintatasolle, tai sitten syvemmät virtaukset menivät Oulua ja Rannan nuoruudenskeneä tuntemattomalta ohi.

Rache Harrisonin kirjoja on suitsutettu viime aikoina monessa paikkaa, joten odotukset olivat ehkä turhan korkealla. Mutta olihan tämä riemastuttava kirja, jota ei malttanut laskea käsistään. Kauhukirjaksi tämä ei ollut pelottava, eikä muutamaa kohtausta lukuunottamatta ällöttäväkään. Mutta päähenkilö oli aivan loistavasti kirjoitettu, ja häneen kiintyi välittömästi vaikka antisankari olikin.

Kirjan ensimmäinen puolikas oli erinomainen, keskikohdassa oli vähän tyhjäkäyntiä, mutta loppua kohti tarina alkoi taas vetää ja meininkiä riitti. Suosittelen kaikille, jotka eivät ole hetkeen tutustuneet uuteen kauhukirjallisuuteen.

Lopetin kesken neljänneksen luettuani. Pahiksen näkökulmasta kirjoitetut osuudet alkoivat tökkiä, ne olivat niin yksipuolisia, pitkiä jankkauksia tämän pakkomielteestä. Sinänsä tästä välittyi hyvin sairaan pakkomielteinen ajatusmaailma, mutta sitä oli liikaa jotta kirjaa olisi ollut miellyttävä lukea. Tarina itsessään ei ollut niin mielenkiintoinen, että sitä olisi jaksanut pahanmielenkirjana.

Kirja tarjosi ikkunan syömishäiriön kanssa taistelevan nuoren elämään. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos tempaisi mukaansa ja oli alusra loppuun mielenkiintoista luettavaa. Kaunokirjallisena teoksena tämä jäi kuitenkin vähän vajaaksi: päiväkirjassa oltiin, ehkä oikeiden henkilöiden yksityisyyden turvaamiseksi, välillä turhan salailevia, mikä häiritsi lukukokemusta. Ymmärrän ratkaisun, mutta ehkä fiktion lisääminen ja omakohtaisuuden häivyttäminen olisi tarjonnut keinon kuvata esim. päiväkeskuksen keskusteluita, tai päähenkilön ystävien kokemuksia, tarkemmin ja siten laajentaa aihepiirin käsittelyä yleismaailmallisemmaksi.

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kuvien pimeys häiritsi lukukokemusta ja tarinaan oli vaikea päästä sisään. Albumin viimeisen kolmanneksen luin naama lähes sivuissa kiinni, teoksen ahdistavaan pimeyteen vajonneena.

Sami Makkosen Hevosjumala oli jo hyvä, tämä oli vielä parempi. Ehkä paras lukemani kauhusarjakuva.

Kokoelma 80-luvun kotimaisia scifinovelleja. 33 novellia oli laatuun nähden liikaa, mutta ajankuvana tämä on arvokas. Plussaa tieteiskirjallisuuden laajasta määritelmästä, tämä on oikeastaan spefikokoelma. Ja olihan tässä monta hyvää novellia

Mielenkiintoinen mutta hämmentävä lukukokemus. Kirjailija joutuu yksityisetsivän hommiin ja omaksuu samalla erilaisia identiteettejä. Taustalla kummittelee halu paeta omaa menneisyyttään.

Yllä oleva kuulostaa kliseiseltä amerikkalaiselta yksityisetsiväromaanilta, mutta Austerin, ilmeisesti postmoderni, versio tarinasta on hyvin omintakeinen.

Vaikuttava ja valmis esikoisromaani, odotan innolla trilogiab toista osaa.

Ensimmäinen novelli oli hyvä ja oikeastaan juuri sitä mitä toivoin taikakoulutarinoita sisältävältä kokoelmalta: opiskelijaelämän fiilistelyä suomalaisessa taikakoulussa. Muissa tarinoissa teemaan otettiin vähän erilaisia, itseäni vähemmän kiinnostavia näkökulmia. Niissäkin tarinoissa oli hetkensä, mutta kun tarinoiden tapahtumaympäristö ei ollut juuri itseä kiinnostava, päällimmäinen tunne lukiessa oli tylsistyminen.

Kaikkien kokoelman kirjoittajien tekstejä luen kyllä mielelläni lisää, jos niitä tulee muissa kokoelmissa vastaan.

Liikaa tylsiä sivujuonia, liian vähän joulufiilistelyä. Mainio tapahtumapaikka.