Reviews and Comments

Nimensä mukainen. Kerrontateknisesti nämä tarinat eivät ole kovin monimutkaisia, ja yksi toistuva juonikuvio on, että vääryyttä kohdanneen vainaja tulee kummittelemaan kunnes oikeus toteutuu. Kuitenkin monta ihan kiinnostavaakin ja aihevalinnoiltaan ilahduttavan yllättävää tarinaa joukossa.

Varsin hyvin otteessaan pitävä kauhuromaani metsästä löytyneestä pikkuvauvasta, hänen varttumisestaan ja vaikutuksestaan ihmisiin ympärillään sekä tutkielma parinkymmenen vuoden takaisesta verkkoviestinnän laajenemisesta ja raadollisista kykykilpailuista ja näiden vaikutuksesta teini-ikäisten mielenterveyteen. Loppuratkaisu oli ehkä kirjan heikoin lenkki, vaikkei siinäkään sinällään mitään vikaa ollut, enkä toisaalta tiedä, miten siihen suuntaan kehitetyn tarinan muuten olisi lopettanut. Mutta ehdottomasti yksi mukaansa imaisevimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

On tapahtunut jonkinlainen katastrofi, ja joukko ihmisiä asustaa Hotel Sapiensissa. Ehkä he ovat viimeiset ihmiset olemassa, ehkä eivät. Heistä pitävät huolta nunnat, jotka eivät ole ihmisiä vaan jotain muuta, ehkä pelkkää aineellistunutta keinotietoisuutta, en tiedä. Krohnin muiden kirjojen tapaan tässäkin pohditaan nykyistä maailmanmenoa ja lopunaikojen kehitystä, ja Krohnin muiden kirjojen tapaan kokonaisuus on tässäkin vähän hajanainen ja äänensävy hiukan luennoiva.

Modernin sotakirjallisuuden klassikko, eikä syyttä. Sodan raadollisuutta ja järjettömyyttä seurataan kaunistelematta tavallisen rivisotilaan silmin. Hän on koko lukioluokkansa tavoin lähtenyt opettajansa innostamana vapaaehtoisena sotaan sen varhaisvaiheessa, mutta jo ensimmäinen vuosi rintamalla on tehnyt koulupojista vanhoja miehiä, ja toverit kuolevat rinnalta yksi kerrallaan. Kirja, jota toisaalta lukee kevyesti mutta joka on pohjimmiltaan todella raskasta luettavaa.

Kertomus siitä, kuinka yksinkertaista, toisteista ja rauhallista elämää viettävä nainen — ehkä jollakin tavalla kehitysvammainen tai neuroepätyypillinen — päätyy jonkinlaisen noidan uhriksi.

Mieskolmikko kohtaa toisensa luokkakokouksessa, ja heitä yhdistää se, että he kaikki ovat etsineet parikymmentä vuotta aiemmin kadonneita ja kuoliaaksi arveltuja luokkatovereitaan. Yhdessä he lähtevät jatkamaan uusimpia vihjeitä, ja vaikka jäljittäminen näyttää epätoivoiselta, he eivät suostu luovuttamaan toivosta. Lukijaa johdatellaan ympäri rapistuvaa maailmaa, joka muistuttaa häiritsevällä tavalla omaamme mutta on selvästi fantasiaa. Ja kun toivo kadonneiden siskosten löytymisestä vähän kerrallaan haihtuu, haihtuu maailmakin ympäriltä. Lopun aikojen läheisyys on jatkuvasti läsnä, ja kaikki on koko ajan häiritsevällä tavalla viurahtanutta.

Myöhemmin kirjan maailman pohjalta on syntynyt peli nimeltä Disco Elysium, ja vaikka kirjan henkilöt ja tapahtumat eivät ole samoja kuin pelissä, on maailmassa ja monissa tarinan elementeissä huomattavaa yhtäläisyyttä.

Mielelläni olisin lukenut tämän viroksi, mutta en jaksanut nähdä niin paljon vaivaa että olisin hankkinut kirjan käsiini (löytyisi muuten Seinäjoen kirjastosta), joten luin englanninkielisen käännöksen.

Nainen istuu vangittuna, ja hänen luokseen tulee puolustusasianajaja, joka luulee saavansa nopean tunnustuksen. Mutta nainen aikookin käyttää koko keskusteluun myönnetyn kahdentoista tunnin ajan kertomalla elämäntarinansa. Toisin sanoen pääsemme seuraamaan niitä olosuhteita, jotka johtivat tekoon, jonka vuoksi nainen on vangittuna. Teko itsessään muuten paljastetaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Tää on nyt semmosta Tyäväenkirjallisuutta. Köyhän perheen sukutarina, tai oikeastaan kronologisesti etenevä anekdoottikokoelma. Mitään sen kummempaa juonta tästä ei oikein löydy, ja kerrontatyylikin korostaa tapahtumien irrallisuutta. Työ on raskasta, asuinolot surkeita, lapsia sikiää ja huutolaisiksi joudutaan, sitten sorrutaan ryyppäämään, agitoidaan luokkataistelua ja urheillaan. Eli semmoista aika tavanomaista, ei oikeastaan mitään yllättävää.

Kokonaisuus, joka jää hyvällä tavalla hämmentäväksi. Toisen maailmansodan jälkeen saksalaisillekin työskennellyt ja rotuoppeihin edelleen uskova islantilaistoimittaja pääsee uuden tanskalaisen kauppalaivan matkassa Norjaan hakemaan Välimerelle vietävää sellulastia. Matka ei erinäisten syiden vuoksi hirveästi pääse etenemään, mutta onneksi ruoka on hyvää (joskin kumma kyllä hyvin niukkakalaista) ja laivan toinen perämies osaa viihdyttää kertomalla vanhalta puulastulta kuulemiaan antiikin tarinoita. Lopulta tapahtuu... jotain... ja päällimmäiseksi mieleen jää kysymys: ”Hä?”

Lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa jo pari vuosikymmentä sitten näkyvissä olevia kehityskulkuja kaiken kaupallistamisesta, kaiken šokeeraavan ja törkeän arkipäiväistymisestä ja luokkaerojen syvenemisestä on kehitetty eteenpäin niin, että ne melkein ovat saavuttaneet jo nykypäivän todellisuuden. En voi muistaa, olisivatko kirjassa esitetyt ajatukset kuulostaneet liian pitkälle menevyydessään epäuskottavilta 20 vuotta sitten, mutta nykyään ei tosiaan mikään enää yllätä. Valitettavasti Krohnin kerrontatyyli on niin unenomaista (minkä tietenkin voisi katsoa olevan tämän kirjan kohdalla teemoja tukeva tietoinen valinta, mutta kun Krohnilla on sama tyyli muissakin kirjoissa), että kaikki etääntyy ja menettää kiinnostavuuttaan ja osaset tuntuvat toisistaan irrallisilta.

Kirjallisuuden professori, jonka avioliitto on niin väljähtänyt että sulaa itsekseen pois alta ja jonka opetusmonisteetkin kaipaisivat vähän päivittämistä. Kirjallisuuden opiskelija, joka on hyvin säntillinen ja jota tietoisuus jatkuvasti vaanivasta epilepsiasta on kasvamaan aikuiseksi opiskelutovereita nopeammin. Totta kai he kohtaavat ja lopulta saavat toisensa. Nolkytluvun alun ihmissuhdekirjallisuus ei kuulosta tässä ajassa siltä kaikkein freeseimmältä, mutta Hämeen-Anttilan esikoisromaani on säilyttänyt ryhtinsä ja on jäntevistä teemoistaan huolimatta mukavan kepeää ja viihdyttävää luettavaa.

Kirja alkaa kuin shitpostaus. Seuraavaksi vaikuttaa siltä kuin olisi lukemassa teinidraamaa. Mutta lopulta päähenkilöt kasvavat aikuisiksi, ja lukija odottaa koko ajan, milloin he saavat toisensa. Lopulta kirja on nimensä mukainen. Oikeastaan aika hyvä ja jää kutkuttamaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin.

Olen lukenut tämän vuoden puolella kolme 1600-luvun Islantiin sijoittuvaa kirjaa, ja täytyy sanoa, että alkaa käydä puuduttavaksi, koska kuvio on jokaisessa pitkälti sama.

Nuorehko naisnäyttelijä kohtaa vuosien mittaan niin paljon seksuaalista ahdistelua ja väkivallan läsnäoloa ja uhkaa, että lopulta nuppi ei enää kestä sitä, kun vielä oma elämäkin kietoutuu tiukasti yhteen roolisuoritusten kanssa, ja samaan aikaan haluttaisi panna vaikka ketä. Hiukan raskasta lukea paitsi aiheensa myös kerrontatyylinsä vuoksi.

Tämä oli vähän erikoinen lukukokemus. Kirja osui silmiin upsalaisessa kirjakaupassa ja suorastaan kutsui minua, joskin paljolti kirjaan liittymättömistä syistä. Rupesin sitten saman tien lukemaan, ja jonkinlainen kirjaan liittymätön nostalgian tunne kannatteli minua sulavasti koko tekstin läpi, vaikka teksti itsessään ei noussut ylivertaiseksi. Mutta sitä ne omenat ja ruotsi varmaan teettävät. Joka tapauksessa, kirja on kerronnallisesti omintakeinen eikä päästä lukijaa helpolla. Tarina kertoo viidestä ystävyksestä, jotka viimeisimmällä aikatasolla lähestyvät eläkeikää, ja itse asiassa jo aika varhaisessa vaiheessa käy ilmi, että yksi näistä viidestä on kuollut. Kaikki pyörii omenoiden ja etenkin varttamalla tapahtuvan lisääntymisen ympärillä. Melkein pitäisi lukea uudestaan, että ymmärtäisi, mitä tässä tapahtui.