Kirjailija-kirjantekijä, kielitaiteilija ja -tieteilijä. Kirjakasan ylläpitäjä.
Luen vähän kaikenlaista, kaunoa ja tietoa, ties miten monella eri kielellä. Kirjoitan ennen kaikkea absurdia realismin rajoilla keikkuvaa proosaa.
This link opens in a pop-up window
En oikein tiennyt mitä odotin, kun aloin lukea. Eniten luulin edessä olevan jonkun eräkirjan, mutta ehkei sittenkään kun muistin ketkä kaikki tätä on kehuneet. Ja jumalauta täähän olikin huumorispefiä!
Kanto on jälleen osannut kirjoittaa romaanin, jossa on sekä pistävää huumoria että herkistymään saavia ihmiskohtaloita. Kirjan ehdoton tähti on tietenkin Pelliina, joka on autistiseksi henkilöksi varsin kelvosti kirjoitettu — tai no, aivan ensimmäinen kohtaaminen Pelliinan kanssa sai pelkäämään, että metsään menee, mutta ote parani selvästi jo heti toisessa kohtaamisessa.
Kellarin yksinäisyyteen erakoitunut ja katkeroitunut kertoja tilittää siitä, miten ihminen toimii vaikka omaa etuaan vastaan, jos vain saa päättää oman tahtonsa mukaisesti. Yllättävän osuvasti sopii nykypäivänkin ilmastodenialistien, rokotevastaisten sun muiden järjenvastaisesti toimivien ihmisten kuvaamiseen. Ei kuitenkaan missään suhteessa kevyttä tai viihteellistä luettavaa, vaan lukijana tuntuu kuin olisi vedetty kölin alta.
Aika jämäkkä kokoelma kauhunovelleja noin sadan vuoden takaa, vaikka sinänsä tässä ei hirveästi paineltu minun kauhunappuloitani. Lopussa on myös jokunen hiukan humoristisen puolelle menevä tarina, etenkin absurdi Sherlock Holmes -ficci ja suorastaan bataranamilaisiin sfääreihin yltävä Ande Irtotukka. Kokoelman suurin puute on tekninen, sillä tekstit lienee koottu skannaamalla vanhaa painosta eikä skannausta ole sitten oikoluettu ollenkaan, joten kirja on täynnä aivan älyttömiä kirjoitusvirheitä, jotka yleisyydessään saavat paikoin epäilemään ihan oikein kirjoitettujen sanojenkin oikeellisuutta.
Autofiktiivinen kasvutarina, jossa pienestä asti miehisistä sukupuolirooliodotuksista piittaamaton keskiluokkaisen perheen poika selviytyy läpi koulumaailmasta ja yliopisto-opiskelut aloitettuaan vihdoin myöntää itselleenkin sen, mikä on ollut jo kaikille muille selvää, eli että hän tykkää pojista. Kirja loppuu siihen, kuinka hän tulee perheelleen kaapista ja saa osakseen kaikkien perheenjäsenten hyväksynnän. Ihan jees kirja, konstailemattoman suoraviivaista ja avointa tilitystä, johon moni seksuaalisuutensa ja sukupuolisuutensa kanssa kipuileva nuori voi varmasti samaistua. Kirjailija on muuten Hollannissa ilmeisesti jonkin sortin TV-julkkis.
Eläinsatuja, joissa kovin monessa on hirveän epäoikeudenmukainen lopetus. En tiedä, onko nämä kirjoitettu lapsille, mutta en minä ainakaan haluaisi omille lapsilleni tällaista lukea.
After Dark (アフターダーク, Afutā Dāku) is a 2004 novel by Japanese author Haruki Murakami.
Erinäisin tavoin hieman erilainen Murakamin romaani. Ensinnäkin tämä on lyhyt, sopii hyvin luettavaksi yhdellä istumalla esimerkiksi yhden yön kuluessa, mikä onkin sopivaa, sillä kirjan tapahtumatkin sijoittuvat yhteen yöhön Tokiossa. Toisekseen päähenkilö ei ole itseään etsivä varhaiskeski-ikäinen jannu, joka löytää menneisyydestään jotain mystistä, vaan kaksi eri syistä kaupungilla yötä valvovaa nuorta kohtaa toisensa sattumalta ja toinen tuppautuu toisen seuraan. Kolmanneksi kertojaratkaisu on erikoinen, joskin tämä sinne tänne zuumaileva me-kertoja on kirjan ontuvimpia elementtejä. Mutta hiukan vinksahtanut ja mystinen tunnelma on silti kohdallaan, kuten Murakamin romaanilta sopii odottaakin.
Kertomus myöhäiskeski-ikään ehtineistä lapsuudenystävistä ja heidän viimeisestä tilinteostaan. Kaunista, kuten Lintusen kirjoitus aina.
Suurin piirtein kronologisesti järjestetty novellikokoelma antaa hyvän yleiskuvan Venäjällä elävän vähemmistökansan kohtaloista 1900-luvun alusta näihin päiviin saakka. Ensin kaikki on viimeisen päälle kurjaa, nälkä ja väkivalta ovat jatkuvasti läsnä. Sitten tulee vallankumous ja valistus, elämä alkaa modernisoitua. On aika käydä sotaan fasisteja vastaan. Sen jälkeen ollaan ahkeria ja tunnollisia neuvostokansalaisia. Perestroikan myötä yhtenäisyys alkaa rakoilla. Lopuksi rakenteet hajoavat ympäriltä ja kaikki on taas kurjaa. Väkivalta ja ryyppääminen eivät kuitenkaan poistu kuvioista missään vaiheessa.
Pääosin novellien juonet eivät ole mitenkään kovin monimutkaisia, joten lukeminen käy sutjakkaasti. Etenkin neuvostoajan novelleista näkyy myös selvästi tietynlainen agenda, tai ehkä voisi sanoa, että liian soraääniset novellit loistavat poissaolollaan. Tämän vuosituhannen puolelta mukana taas on jokunen kokeellisemmankin kerronnan tarina. Kaiken kaikkiaan udmurtialainen kirjallisuus on hyvin miehistä, sillä 37:stä mukana olevasta kirjailijasta vain seitsemän on naisia, ja naiskirjailijat keskittyvät selvästi kokoelman uudempaan päähän.
Tiivis ja turhia rönsyilemätön tarina keskiluokkaisesta perheestä, joka yrittää löytää paikkansa pienessä maalaiskylässä, mutta perheen lapsi kuoleekin. Oikeastaan tarina alkaa siitä, kun vanhemmat yrittävät päästä eteenpäin lapsensa kuoleman jälkeen, ja kuolemaan liittyvät olosuhteet paljastuvat kitsaasti kirjan edetessä. Jotain vuosisataista siihen tuntuu liittyvän.
Tunnelma toimii, ja englantilaisten maalaiskylien ja perheiden painostava dynamiikka suorastaan vyöryy lukijan päälle. Tämän tästä saa kyllä miettiä, että miksi brittien pitää aina vääntää itsensä sellaisille mutkille kanssakäymisessään.
Kokoelma spekulatiivisia välähdyksiä nykyisen Suomen alueella (esi)historian saatossa asuneiden kansojen elämästä. Isomäelle tyypilliseen tapaan infodumppia on paljon, naiskuvaus on kömpelöä ja ihmiset tuntuvat toimivan lähinnä persoonattomina välineinä maailman kuvaukselle. Kirjassa on kuitenkin hetkensä, etenkin silloin kun päästään toiminnallisempiin kohtauksiin, ja Lallin kostoretki on suorastaan erinomaisesti kuviteltu ja kirjoitettu. Viimeiset viitisenkymmentä sivua ovatkin sitten asiatekstiliite, jota en tällä kertaa jaksanut edes lukea.
Lapsen äänellä kerrottu kasvutarina ja sukukertomus kongolaisesta perheestä Tansaniassa. Takana ovat väkivaltaiset siirtomaa-ajat, mutta kotikasvatus on edelleen ankaraa ja väkivaltaista ja asenteet tiukan misogyyniset.
No huh, olihan kirja! Kehyskertomuksena on kahden varhaisteini-iässä ystävystyneen pojan lievästi sanottuna ongelmallinen on–off-ystävyyssuhde ja heistä toisen perheeseen ja etenkin kaksoisveljeen liittyvä mysteeri. Kirjan rakenne ei ole kuitenkaan millään tavalla suoraviivaisesti etenevä tai ylipäätään helppo. Teemoja on paljon, joista keskeisimpänä mainittakoon kuvan ja kuvattavan välinen suhde, somejulkisuus ja äärimmäisyyteen menevä ainutkertaisuuden vaatimus sekä rikkaista maista saapuvan massaturismin vaikutukset köyhiin maihin ja niiden paikallisyhteisöihin. Ja kun sanon, että rakenne ei ole mitenkään helppo, niin tarkoitan mm. sitä, että monessa kohdassa en lukijana ollut varma, olinko nyt ymmärtänyt jonkin asiat kunnolla vai jäikö jotain nyt ikuisesti mysteeriksi. Mutta kuten Rasi-Koskisen kirjojen kanssa yleensä, niin tämä on taas niitä kertomuksia, jotka jäävät lukemisen jälkeen pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen, kun mieli yrittää täyttää tarinan aukkokohtia ja yhdistellä katkelmia toisiinsa. Erinomainen!
Hautalan romaaneille tuttuun tapaan tämäkin pitää hyvin otteessaan ja saa lukemaan aina yhden luvun lisää. Vanhat kerrostaloasunnot, raput ja kellarikäytävät ovat useimmille tuttuja paikkoja, ja tähän tuttuuden tuntuun ja näiden paikkojen tietynlaiseen perustavanlaatuiseen kolkkouteen romaani rakentaakin suuren osan tunnelmastaan. Jälleen liikutaan Vaasassa ja selvästi tunnistettavissa paikoissa — mitä mahtavat oikeassa talossa asuvat ajatella romaanista, onkohan asuminen muuttunut karmivammaksi?
Yhtä kaikki, kauhuromaani on onnistunut, kun sitä lukiessa kokee epämiellyttäviä tunteita, ja niin kävi tälläkin kertaa. Tosin loppu oli Hautalan romaaneista poikkeavalla tavalla ehkä vähän turhankin katarttinen. Tai no, miten sen ottaa, nyt kun tarkemmin miettii, niin ei päähenkilö lopussa millään lailla helpolla päässyt.
Miehinen romaani äärioikeiston noususta ja taidealan ahdistelijaäijistä ajalta, jolloin näistä aiheista saattoi spekuloida vielä jotenkin kevyen intellektuelliin sävyyn. Ja vaikka pääosin kirja tuntuukin sanovan, että tämmöiset munanheilaajat ovat lähinnä pateettisia luusereita, on kirjailija sortunut siihen, että romaanin huippukohdassa ääneen laitetaan nimenomaan äärioikeistolaisen puolueen johtaja, ja noin muuten kirjasta puuttuvat lähes kokonaan esimerkiksi naisten, rodullistettujen ja muiden alistetussa asemassa olevien äänet. Voi niitä viattomampia aikoja, jolloin älymystö kuvitteli, että fasismi ja seksismi pysähtyvät kun vähän tuhahtelee nenänvartta pitkin.
