Kirjailija-kirjantekijä, kielitaiteilija ja -tieteilijä. Kirjakasan ylläpitäjä.
Luen vähän kaikenlaista, kaunoa ja tietoa, ties miten monella eri kielellä. Kirjoitan ennen kaikkea absurdia realismin rajoilla keikkuvaa proosaa.
This link opens in a pop-up window
Nuortenkirja, jossa teinipoika heräilee öisin painajaisiin ja joutuu käymään läpi omaa suhdettaan äitinsä syöpähoitoihin. Eikä elämä muutenkaan ole helppoa, kun isä on muuttanut toiseen maahan, mummo on sietämätön ja koulussakin hakataan. Aika väkevä ja silottelematon, eli tykkäsin.
Kokoelmassa on viisi tarinaa, joissa kaikissa päähenkilö joutuu ylivoimaisten saalistajien uhriksi ja tulee syödyksi. Melkein kaikissa tarinoissa on myös jotain sukupuolenvaihtojuttuja. Kumpikin näistä peruselementeistä on kerta toisensa jälkeen toteutettu jotenkin tosi tympeästi.
Englantilaisessa kalastajakylässä joku dude suree kuollutta lastaan ja läksimään lähtenyttä vaimoaan, ja sitten paikalle saapuu mystinen vanha gubbe, joka rupeaa korjaamaan kuolleen lapsen leluja. Lyhyt tarina, jossa ei oikein päästä syvälle mihinkään, ja sanoma tuntuu olevan, että älä yritä päästä surustasi yli..? En tiä, ei nyt ihan sytyttänyt.
Kännön omintakeinen, Mehiläistiestä alkanut ja Sömnön ja Runoilijan kautta kulkenut tuotanto tuntuu Ihmishämärässä saavuttavan jonkinlaisen kulminaatiopisteen. Valitettavasti kirja, jonka varmaan pitäisi tuntua huippukohdalta, tuntuu lähinnä ylipitkältä aiempien ideoiden toistolta, ja etenkin jumalten seikkailut ovat lähinnä tylsiä (mikä myös antaa aiheen pohtia, miksi jumaltarustot ovat aina niin tylsiä, vaikka jumalten pitäisi olla ihmisiin verrattuna ylivertaisia — luulisi ylivertaisuuden yltävän myös kiinnostavuuteen) ja kirjailijan mieskatse tuijottaa paikoin vähän liiankin ahnaasti. Noh, ainakin tämän kirjan maailmanloppuun johtaneet tapahtumat antavat hiukan toivoa siitä, että ehkä seuraavassa romaanissaan Kännö vaihteeksi käsittelisi jotain uutta.
Maloulla on elämässään vaikka mitä. Intialainen isoäiti, joka joutui teini-ikäisenä japanilaisten vankileirille, ja sittemmin hän on ollut aivan sietämätön ihminen. Kohdunkaulasyöpä, jonka ennuste on hyvä, mutta kuitenkin. Ja vielä kaikenlaisia traumoja, joita käydään läpi terapeutin kanssa.
Kokoelma miesbuumerikirjailijan novelleja, eli aika väsynyttä kamaa. Monissa tarinoissa on ideana jonkinlainen kaksoisolento, kuten esimerkiksi nimitarinassa nukke, joka ottaa päähenkilön paikan elämässä.
Vuotta on jäljellä vielä pari viikkoa, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Kuurupiilon anatomia on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se on niitä kirjoja, joita täytyy sulatella mielessä pitkään ja joista ei pääse lopulliseen selvyyteen ehkä koskaan. Mutta yritän siitä huolimatta kirjoittaa jossain määrin koherentisti kirjan herättämistä ajatuksista — tai ylipäätään pukea ajatukset sanalliseen muotoon. Luin ensimmäisen kerran Jääskeläistä vuonna 2011, ja tuolloin maailmani nyrjäytti Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Kirjoitukseni sisältää spoilereita kummastakin kirjasta, ollos varoitettu. Ja varoitus kannattaa ottaa tosissaan, sillä vaikken spoilereiden varomisesta noin yleensä hirveästi perusta, niin Jääskeläisen kirjat kannattaa aina ensimmäisellä kerralla lukea tietämättä yhtään, mihin on hyppäämässä.
Ensivaikutelmani Kuurupiilon anatomiasta, kun sitä aloin lukea, oli kuitenkin epäuskoisen pettynyt. Ensimmäiset pari sivua vaikuttivat jotenkin keskinkertaisen latteilta, eivät lainkaan Jääskeläiseltä. Pelkäsin jo pahinta. Mutta tunne meni nopeasti ohitse, ja jo parin sivun jälkeen kirja lähti viemään lukijaa kohti odottamattomia syvyyksiä. Seitsenvuotias M lähtee etsimään isoveljeään Alvaria, …
Vuotta on jäljellä vielä pari viikkoa, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Kuurupiilon anatomia on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se on niitä kirjoja, joita täytyy sulatella mielessä pitkään ja joista ei pääse lopulliseen selvyyteen ehkä koskaan. Mutta yritän siitä huolimatta kirjoittaa jossain määrin koherentisti kirjan herättämistä ajatuksista — tai ylipäätään pukea ajatukset sanalliseen muotoon. Luin ensimmäisen kerran Jääskeläistä vuonna 2011, ja tuolloin maailmani nyrjäytti Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Kirjoitukseni sisältää spoilereita kummastakin kirjasta, ollos varoitettu. Ja varoitus kannattaa ottaa tosissaan, sillä vaikken spoilereiden varomisesta noin yleensä hirveästi perusta, niin Jääskeläisen kirjat kannattaa aina ensimmäisellä kerralla lukea tietämättä yhtään, mihin on hyppäämässä.
Ensivaikutelmani Kuurupiilon anatomiasta, kun sitä aloin lukea, oli kuitenkin epäuskoisen pettynyt. Ensimmäiset pari sivua vaikuttivat jotenkin keskinkertaisen latteilta, eivät lainkaan Jääskeläiseltä. Pelkäsin jo pahinta. Mutta tunne meni nopeasti ohitse, ja jo parin sivun jälkeen kirja lähti viemään lukijaa kohti odottamattomia syvyyksiä. Seitsenvuotias M lähtee etsimään isoveljeään Alvaria, marsilaista kuurupiiloa he ovat leikkineet monta kertaa ennenkin. Paitsi että tällä kertaa isoveljeä ei löydy, hänet ehditään jo melkein julistaa kuolleeksikin, kunnes vihdoin saadaan tyrmistyttävä elonmerkki eivätkä edes vanhemmat vaivaudu jatkamaan etsimistä. Kahdeksantoistavuotiaana M kuitenkin ajautuu uudelleen kuurupiilon pyörteisiin, ja tällä kertaa veli lopulta löytyy, mutta millaisen matkan jälkeen...
Kuurupiilon anatomia on kirja, jonka lukija joutuu matkan varrella määrittelemään monta kertaa uudelleen. Ensimmäisen kolmanneksen aikana muotoilin ajatukseni kirjasta niin, että se on kuin aikuiseksi kasvanut Harjukaupungin salakäytävät. Ja kumpikin kirja on tosiaan hyvin ilmestymisaikansa näköinen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävissä liikuttiin pikkunäppärässä keskiluokkaisessa kasvutarinassa, jossa keski-ikäisen päähenkilön kadonnut intersukupuolinen nuoruudenystävä palaa melkoisen muodonmuutoksen läpikäyneenä objektina, Kuurupiilon anatomiassa päähenkilö on itse monia muodonmuutoksia läpikäyvä mm. intersukupuolinen subjekti — eikä missään suhteessa kirjan ainoa ”kummajainen”, ei lähellekään. Kuurupiilon anatomiassa melkein kaikki käyvät läpi muodonmuutoksia, eikä missään vaiheessa voi ihan varmaksi sanoa, mikä niistä on ns. todellista ja mikä unta, mikä on kenenkin sisin persoona ja olomuoto jos mikään.
Ja siinä missä Harjukaupungin salakäytävät sijoittuu naiivin tekno-optimismin aikakaudelle, jossa kaikki on epäpoliittista ja uusi uljas Facebook auttaa ihmisiä löytämään menneisyyden tuttujaan, Kuurupiilon anatomia menee luokkaerojen, poliittisen kiihkoilun, väkivallan, lahkolaisuuden ja aatteiden syvään päähän ja räväyttää lukijan silmille sen likaisen ja raa'an fasismin, jonka kasvua niin monet tälläkin hetkellä tyytyväisenä kannustavat. Nykypäivään kuitenkin viitataan suoraan vain ohimennen lyhyehkössä unenomaisessa jaksossa, ja suurin osa tapahtumista sijoittuu analogisen tekniikan aikakaudelle, 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Ja jatkuvasta unenomaisuudestaan huolimatta kirja on äärimmäisen lihallinen.
Kuurupiilon anatomia vapautuu myös täysin niistä todellisen maailman rajoista, joita Jyväskylään sijoittuvassa Harjukaupungin salakäytävissä jo ahkerasti venytetään. Marrasvirran kaupunki sijoittuu kyllä Suomeen, mutta se on maaginen kollaasi suomalaisten kaupunkien tavanomaisista piirteistä. Ja vaikka Marrasvirrassa käytiin jo Jääskeläisen edellisessä romaanissa, Väärän kissan päivässä (Atena 2017), kaupungista löytyy alati uusia piirteitä kuin Ankkalinnasta konsanaan. Enää ei tarvita Harjukaupungin salakäytävissä esiteltyä Maagista kaupunkiopasta selittämään kaupungista löytyviä tosimaailmastamme poikkeavia kummallisuuksia, vaan sen on korvannut Antropologinen selviytymisopas, joka kertoo kummajaisille, kuinka tosimaailmastamme tuttuja ihmisiä pitäisi ymmärtää. Ja sitten sukelletaan salakäytäviin...
Toisen kolmanneksen aikana vertailu Harjukaupungin salakäytäviin toisaalta osoittautuu hyvin riittämättömäksi, vaikka toisaalta juuri tällöin alkaa näkyä, miksi sanoin Kuurupiilon anatomiaa aiemman romaanin aikuistuneeksi versioksi. Siellä salakäytävissä ei nimittäin ainoastaan piipahdeta eikä niiden tapahtumia jätetä mystisen magian tasolle, vaan Marrasvirran maanalaisten sokkeloiden maailman kuvailu on kirjan kovaa ydintä. Täällä omassa rinnakkaistodellisuudessaan elävät yönaakat, järjestäytyneen yhteiskunnan hylänneet anarkistipunkkarit. Nuoruuden kiihkolla he tekevät musiikkia ja pamfletteja, nauttivat estoitta itsestään ja toisistaan, elävät jatkuvasti tätä hetkeä ja hajoavat erimielisiin ryhmäkuntiin. Kun lukijana on entinen nuori poliittinen aktivisti ja nykyinen fediversumin asukki, huomaa kirjan sivuilla tämän tästä tapahtumia ja henkilöitä, joita on itse ollut todistamassa tosielämässä. Ja siltikin — siltikin ehdin lukea sivulle 419 saakka ennen kuin tajusin, kuinka ilmeinen sanaleikki kirjassa jatkuvasti viljelty ja suorastaan lukijan naamaan hierottu sana marsilainen on (puhun nyt tietenkin marxilaisuudesta).
Enkä nyt edes yritä väittää, että tekisin tässä mitään kovin syvällistä kirjallisuustieteellistä analyysiä. Kuurupiilon anatomia nimittäin vilisee jatkuvasti enemmän tai vähemmän ilmeisiä viitteitä kirjallisuuteen ja aatehistoriaan. Jossain vaiheessa Alvar kuin ohimennen lukee Maon punaista kirjaa, ja muutama sata sivua myöhemmin marsilaisten keskuudessa käynnistyy kulttuurivallankumous, kun osa lahkolaisista kyllästyy odottamaan Lontoon Profeettaa saapuvaksi. Godotia tarjotaan tässä ilmeiseksi viittaukseksi, mutta minä mietin, viitattiinko siinä kuitenkin enemmän Leniniin vai Marxiin. Oma marxilainen taustani varmasti näkyy näissä tulkinnoissa, sillä varmaankin punk-piireissä viihtynyt lukija löytää enemmän syvyyttä kirjan lukuisista viittauksista punk-bändeihin ja -biiseihin. Mutta mikä ikinä onkaan lukijan oma aktivistitausta, niin ai että miten kirpaisee lukea siitä, kuinka liian syvälle katakombeihin sukeltaneita purevat vaaralliset hyönteiset, jotka saavat vanhenemaan ennenaikaisesti ja palaamaan mieli latteana järjestelmän pariin. Niin, kukapa ei joskus olisi liian syvälle sukellettuaan palanut loppuun ja gonahtanut. Ja kun Alvar sitten lopulta löytyy... ei jumalauta!
Kuurupiilon anatomiassa on aivan liikaa tasoja ja nyansseja yhdessä lyhyessä kirjoituksessa ruodittavaksi. Kaikkien Jääskeläisen aiempien romaanien tapaan se on hyvin vahvasti ilmestymisaikansa näköinen ja silti maagisella tavalla oman aikansa yläpuolelle nouseva. Lukija ei todellakaan pääse helpolla, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan tapahtumat olisivat jotenkin raakoja ja rankkoja, vaan sitä, kuinka lukijan on tämän tästä hylättävä aiemmat käsityksensä siitä, mistä kirjassa on kyse ja mihin se on menossa. Ja kun kirjan on lukenut loppuun, ei edelleenkään tiedä, mihin on päätynyt vai vieläkö matka jatkuu pitkäänkin. Jääskeläinen on jälleen kirjoittanut tähän mennessä parhaan romaaninsa.
Vuoden paras kirja, mutta pitää sulatella tovi ennen kuin kerron ajatuksistani enemmän.
Pari ekaa sivua tuntui jotenkin väkinäisiltä ja keskinkertaisilta, ja pelkäsin jo, että tuleeko tästä pettymys. Mutta jumangaut, ei tietenkään, sen jälkeen homma lähti kunnolla lentoon, ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aavistelen tätä vuoden parhaaksi kirjaksi!
Tässä tunnuttiin palaavan taas jonkin verran lähemmäs ykkösosan ärsyttävyyksiä. Okei, kunkin päähenkilön juonet olivat melko yhtenäisiä, mutta etenkin Varpun kohdalla edettiin taas sidequestista toiseen. Ja siitä johduinkin miettimään, että kirjoittajille annettua ohjetta ”laita päähenkilösi ongelmiin” tms. lienee syyttäminen tämmöisestä tarinankuljetuksesta. En oikein jaksa lukea, miten kaikki menee koko ajan pieleen. Sitten kolmasosa kirjasta seikkaillaan Tuonelassa, kuten nimikin jo vihjaa, mutta se oli oikeastaan kirjan vähiten kiinnostava osuus. En ehkä tosiaan ole kummoinen spefilukija, heh. Mutjoo, mitäs läksin nuortenkirjaan.
Demons (pre-reform Russian: Бѣсы; post-reform Russian: Бесы, tr. Bésy, IPA: [ˈbʲe.sɨ]; sometimes also called The …
Tämä oli Dostojevskin romaaniksi poikkeuksellisen sekava. Noh, vanhojen venäläisromaanien lukemisessa on aina se ongelma, että kuhunkin henkilöön viitataan ties miten monella eri nimellä, mikä vaikeuttaa tapahtumien perässä pysymistä, mutta tämän kirjan tarinakin tuntui hyvin poukkoilevalta eikä alkuosa tuntunut yhtään kuuluvan yhteen loppuosan kanssa. Jos kirja olisi ollut olennaisesti tiiviimpi, olisin ehkä onnistunut muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan tapahtumista.
Heikkiselle tuttua Helsingin ja maakuntien vastakkainasettelun kärjistämistä, mutta tällä kertaa päälaelleen käännetyllä maahanmuuttoretoriikalla ja rasismilla höystettynä. Paikoin kerronta on kyynistä kuin Arto Salmisella, mutta pääosin tarinaa maustaa hävytön huumori. Tähän asti jämäkin lukemani Heikkisen romaani, vaikkei äijäily edelleenkään ole lempigenreni.
Sarjan ykkösosaan verrattuna tässä kirjassa on paljon fokusoidumpi juoni: pääjännite syntyy heti alussa, ja jännite laukeaa vasta aivan viimeisillä sivuilla. Jopa side questitkin lähes yksinomaan tähtäävät pääjuonen edistämiseen. Paitsi yksi erityisen typerä hölmöilykuvaus kirjassa on, ja sitä seuraava erityisen typerä kostokuvaus, jotka tahrasivat lukukokemusta tosi ikävästi. Miksi?! Mutta joo, fantasian puolelle sukellettiin nyt paljon syvemmälle kuin ykkösosassa, minun makuuni ehkä jopa hiukan liiankin eeppisissä mitoissa.
Kyllä on raivostuttavaa lukea typerästi hölmöilevistä tyypeistä. You had one job!
Jungarin taru on seikkailukertomus uskollisuudesta, sukukirouksesta ja poliittisesta juonittelussa katolisuuden loppuaikojen Suomessa. Rautakylän vanha paroni on kohellushuumorilla ryyditetty kertomus perintöhuijareista. Sumutarinoita on kehyskertomuksen sisään puettu kymmenen novellin kokoelma, jonka aiheet ja tyylilajit vaihtelevat varsin paljon, mutta erityisen paljon joukossa on kauhutarinoita. Etenkin Ikuinen ylioppilas jäi mieleen.