Reviews and Comments

Tiivis ja yleistajuinen, suurelle yleisölle suunnattu esitys Suomessa puhutuista kielistä ja eri kieliryhmien historiasta. Lähdeviitteet opastavat lukijan syvemmän tiedon äärelle.

Nuori orjaksi ryöstetty poika kasvaa mieheksi ja matkan varrella karkaa, elää erilaisissa yhteisöissä ja lopulta löytää paikkansa. Ihan jees vaihtoehtoisten elämäntapojen kuvaamista, mutta hemmetti soikoon kun juonielementtinä tässäkin oli sellainen, että päähenkilön sisko raiskattiin ja tapettiin ja siitä päähenkilö sai sysäyksen karata orjuudesta. Luulin että tällainen sekoilu on jo lopetettu. Niin paljon kuin Le Guinia on kehuttu, niin jäi kyllä siitä kohtauksesta paha maku suuhun.

Hilpeä kertomus vuolassanaisesta veijarista, joka pääsee keisarin ottopojaksi ja sepittää historiaa todeksi minkä ehtii. Kasvutarinan jälkeen päästään vielä myyttiselle matkalle orienttiin ja ratkomaan yhtä suljetun huoneen kuolemantapaustakin. Kuten Econ kirjalta odottaa sopii, filosofian ja uskon kysymyksiä väännellään minkä ehditään ja monin paikoin sanailulle saa nauraa. Valitettavasti naishahmojen rooli kirjassa on lähinnä toimia statistina ja sitten kuolla pois, mistä jää vähän tympeä maku. Mutta muuten oikein mukavaa kohellusta keskiajan Euroopassa.

Ei pygee kygee. Juoni on tympeä — seurataan pakkomielteisesti rakastunutta dudea, joka ei suostu jättämään naista rauhaan edes 50 vuoden jälkeen — ja kerronta puuduttavaa.

Joukko Jugoslavian pakolaisia hakee paikkaansa 1990-luvun puolivälin Amsterdamissa ja kipuilee menneisyyden ja nykyisyyden kanssa. Kirja vie lukijan syvälle tunnetiloihin, ja jos olet pelannut Disco Elysiumia, niin voin antaa sellaisen vinkin, että lue tämä kirja samalla kun kuuntelet Sea Powerin diskografiaa, niin pääset vieläkin syvemmälle tunnetiloihin. Sen jälkeen ei tee hetkeen mieli muuta kuin ponderoida orbia.

Kertomus maanalaisista kulttuuripiireistä 1900-luvun jälkipuolen Neuvostoliitossa. Tarina alkaa suunnilleen siitä, kun poikakolmikko ystävystyy ja saa uuden kirjallisuudenopettajan, ja siitä alkaa elämänmittainen rakkaus runouteen. Aikanaan se sitten johtaa virallisen yhteiskunnan ja työnteon vieroksumiseen sekä kaikkeen maanalaiseen toimintaan, kuten samizdat-kirjallisuuden levittämiseen, lehtien julkaisemiseen ja vähemmistökansojen auttamiseen. Se taas puolestaan johtaa kaikenlaiseen viranomaispainostukseen. Tarina ei etene kovin kronologisesti, vaan ihmisten elämäntarinoita punotaan lomittain, välillä tiivistetään ihan kuolemaan asti ja sitten myöhemmin palataan kertomaan tarkemmin elämänvaiheista. Mukaan tuodaan koko ajan uusia sivuhenkilöitä, jotka jollakin tavalla liittyvät mieskolmikkoon, ja pääsevätpä he usein ihan näkökulmahenkilöiksikin asti. Kokonaisuus on mosaiikkimainen kuin Neuvostoliiton sankareita esittävät julkiset muraalit, ja raskaista aiheista huolimatta kerrontatyyli on leppoisan eloisaa ja elämänmyönteistä. Oikein mukava lukukokemus!

Kääntämisen teoriaa eri aiheista ja eri tekstilajien kääntämisestä. Kyllähän tämä omaa tietämystä syvensi, ja esimerkit valaisivat hyvin eri käännöstyylien ja -kulttuurien eroja.

Mitä ilmeisimmin läpeensä symbolinen romaani Kuubasta vallankumouksen aattona vuonna 1958 — paitsi että minulta meni varmaankin suurin osa symboleista ohitse. No joka tapauksessa, eletään vuoden 1958 loppua, kaikenlaista tapahtuu mutta ennen kaikkea Havannassa rietastellaan monin tavoin. Vuosi vaihtuu ja vanha maailma loppuu, ja siihen loppuu kirjakin. En tiä, minulle tämä näyttäytyi melko sekavana, ja lisäksi kirjan 90-lukulaisuus näkyy melko roisilla tavalla.

Teosten kolmannessa osassa on joitakin lyhyttarinoita ja kaunokirjallisia luonnostelmia sekä sanomalehti- ja yhteiskunnallisia kirjoituksia ja puheita. Kirjoituksia on niin paljon, että näin yleisellä tasolla voi sanoa vain, että osa on kiinnostavampia ja osan voi armollisesti jättää historian unholaan. Monista kirjoituksista voi toisaalta oppia paljon niistä näkökulmista, joita 1900-luvun taitteen kansallismieliset sivistysporvarit esittivät. Tämä on erityisen kiinnostavaa näin vuonna 2023, kun fasistihallituksen vallassa ollessa monet ovat miettineet, mitä ihmettä edes tarkoitetaan sivistysporvarilla. Yllättävän moni Linnankosken käsittelemistä aiheista tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, mutta jotenkin takaperoisesti: kun 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa pyrittiin muuttamaan yhteiskuntaa, nousemaan metsäläiskansasta sivistyskansaksi, niin meidän aikanamme suunta on päinvastainen ja yhteiskunta on taantumassa takaisin siihen tilaan, jota vastaan Linnankoskikin niin kovasti taisteli.

Tähän päättyy Linnankoski-luku-urakkani, ja on sanottava, että yllätyin ja ilahduin siitä mitä luin. Linnankoskella on sana hallussa!

Kaksikymmentä tekstiä, jotka kerättiin kirjoituskilpailun kautta kesällä 2022 eli Ukrainan sodan taustaa vasten. Vaikka aihetta ei Ukrainaan tai Venäjään ollut rajattukaan, niin aika monen tekstin aiheeksi näkyy silti valikoituneen Venäjän nykyinen hyökkäys Ukrainaan tai Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet 1940-luvulla. Jokunen muukin historiallinen puite löytyy, jotkin tekstit tapahtuvat määrittelemättömässä paikassa ja jotkin tapahtumapaikat ovat spekulatiivisia. Oma tekstini on kokoelmassa sikäli erikoinen, että se on ainoa rehdisti satiirinen, ja vain parissa muussa tekstissä viljellään varovaisesti pisteliästä huumoria. Muutoin yleissävy on humaanin huolestunut ja vetoava, siviilien kokemuksia alleviivaava.

Teosten toisessa osassa on kaksi (pien)romaania ja kolme näytelmää. Taistelu Heikkilän talosta on lyhyt ja suoraviivainen tarina topakasta emännästä, joka panee juopottelevan isännän kuriin. Pakolaiset on paikoin varsin lupaava kertomus vanhojen miesten naimakauppajuonitteluista, kostosta ja anteeksiannosta, ja päästäänpä siinä repimään huumoria savolaisten ja hämäläisten eroistakin. Kirot on näytelmä kansallisesta heräämisestä ja pienen kansan tasapainottelusta suurvaltojen välissä. Simson ja Delila ja Jeftan tytär ovat näytelmäversioita Raamatun tarinoista, eikä niissä oteta liikoja vapauksia juonen suhteen. Mikään teoksista ei yllä ihan sille tasolle kuin Linnankosken kaksi ensimmäistä, ja parasta antia tässä osassa on ilman muuta Linnankosken rikas ja vanhahtava kieli.

Postuumisti julkaistu kokoelma lyhyitä tarinoita, osa aiemmin julkaistuja, osa julkaisemattomia käsikirjoituksia ja joskus suorastaan keskeneräisiä katkelmia. Joukossa on myös ihan hyviä oivalluksia, ja monien tekstien luonnosmaisuus palautti mieleen erinäisiä omia kesken jääneitä tekstiyritelmiä, joissa on ollut jopa samoja aiheita ja teemoja. Joukossa on tietenkin myös jokunen tylsä ja jankkaavakin tarina, mutta kokonaisuus kääntyy hyvän puolelle.

Katkeroituneen oloinen kirjailija saapuu pimeään talviseen kaupunkiin kirjastovierailulle ja lukee katkelmia teoksistaan. Kirjastonhoitajaa ei tunnu kiinnostavan, jostain syystä yleisöä on paljon mutta kaikki tuntuvat vain vittuilevan kirjailijalle, ja kirjailijan lukemissa katkelmissa ihmiset ovat aina tavalla tai toisella yhtä hukassa ja sorsittuja kuin kirjailija itsekin. Äh, ärsyttävän katkera kokonaisuus.

Romaanin muotoon puettu tositarinaan pohjautuva muistelo siitä, kuinka Chilestä pysyvästi karkotettu chileläinen elokuvaohjaaja matkustaa salaa maahan kuvaamaan filmiä sotilasjuntan arkipäivästä ja sitä vastustavasta maanalaisesta liikkeestä. Ihan hauska anekdoottientäyteinen jännitys- ja seikkailutarina.